Miten minusta tuli minä I: ihmelapsi

Otan tietoisen riskin julkaistessani sarjana kasvatustieteisiin kirjoittamani esseen, jossa piti pohtia sosialisaatiohistoriaansa suhteessa oppimiseen, kouluun ja työelämään. En ole muitakaan valintojani tehnyt uramielessä, joten peli lienee jo menetetty. Katson sitäpaitsi olevani sen verran velkaa minut vain vähän aikaa tai pinnallisesti tunteville, että pysyttäydyn kerran valitsemallani julkisuuspolitiikan tiellä; ehkä jollekin nämä paperille pohdinnat voivat selittää jotakin toimintani motiiveista. Minut hyvin ja pitkään tunteville tarjolla tuskin on mitään radikaaleja paljastuksia. Heitä, joiden on ollut tarkoitus pysyä matkassani mukana, kiitän siitä, että ovat jaksaneet pysytellä ulottuvillani; muut valitkoot itse, missä vaiheessa hyppäävät pois kyydistä, eikä heistä ole niin paljoa väliä.

Miten minusta tuli minä –kysymykseen en voi vastata, sillä se edellyttäisi, että olen valmis. Tällainen olen nyt.

Kerran päiväkävelyltä kotiin vanhempieni kanssa tultuani, lastenvaunuista kuului toteamus: ”ai, että voita on tarjouksessa”. Se olin minä, joka ilmoitin oppineeni lukemaan K-kaupan ikkunaa. Olin kolmevuotias.

Lukemaan oppiminen on määrittänyt minua enemmän kuin yksikään toinen asia.

Kolmevuotiaasta alkaen pystyin itse tyydyttämään tiedonjanoni, ja usein vastaukset löytyivät vanhempieni kirjahyllystä. Tosin aina ne eivät löytyneet: esimerkiksi bussimatkoillani mummolaan halusin aina tietää, kuinka kovaa ajoimme, ja missä olimme.

Jo lapsesta asti olen oppinut, että voin tarkistaa kaikkien väittämien todenperäisyyden ihan itse, ja minulle oli turha syöttää pajunköyttä joulupukeista tai että banaanit tulisivat banaanimaasta (kerran mursin erään lapsuudenystäväni isäänsä kohtaan tuntemansa kunnioituksen, valistamalla, että hänen isänsä väite banaanien alkuperämaasta olikin älyllistä laiskuutta ja sellaisena valhetta).

Olen hyvä esimerkki siitä, miten varhaislapsuus määrittää koko ihmisen elämää. Primaarisosialisaatiossa oppimani tiedonjano on tasoittanut sekundaarisosialisaatiotani. Vaikeudet alkoivat vasta myöhemmin. Lukemaan oppimisen lisäksi se, että en koskaan ollut päivähoidossa, edesauttoi kehittymistäni omissa oloissa varsin hyvin viihtyväksi.

Hyvin nuoret vanhempani – alle 19 ja 21 syntyessäni – olivat onneksi siinä mielessä kaukaa viisaita, että toivat lastentarhan luokseni. Meillä oli suuren osan lapsuuttani säännöllisiä hoitolapsia, Raiko, Arto, Virpi, Tuija ja joitakin lyhytaikaisempia yrittäjiä, joista osasta tuli miltei perheenjäseniä. Suuri osa näistä lapsista asui samassa kaksirappuisessa Alkon kerrostalossa kanssamme. Talossa asui paljon eri-ikäisiä lapsia, joiden kanssa pihalle vanhempieni piti minut toisinaan työntää, kilpaa huutamaan muiden kanssa ”äiti tuu ikkunaan, täällä huutaa sejase”.

Tiedollisesti olin monessakin mielessä varhaiskypsä, näsäviisas, suorastaan ihmelapsi. Olin 4-vuotias kirjailija, joka tilastoi ja keräsi kaikkea mahdollista ja kronologinen muistini ulkomaailman tapahtumista ulottuu reilusti alle kouluikään. Sen sijaan sosiaaliset valmiuteni aiheuttivat vanhemmissani huolta, ja he passittivatkin minut kolmivuotiaana perheneuvolan psykologin pakeille.

Psykologin vastaanoton ovi avautui, ja sieltä tuli vesamattiloirimaisesti kaatuileva, ja mykkäfilmikoomikkomaisesti keikkuva ja törmäilevä lapsi. Olin päättänyt laittaa tilanteen täysin lekkeriksi. Psykologi vahvisti vanhempieni epäilyt: järjenjuoksussani ei totisesti ollut vikaa, mutta sosiaaliset valmiuteni kaipasivat kehittämistä. Niinpä äitini alkoikin käydä kanssani seurakunnan äiti-ja lapsi –kerhoissa, jossa tutustuimme toiseen äitiin ja poikaan, Eevaan ja Koutaan. Minua yritettiin passittaa myös musiikkileikkikouluun. Ensimmäisellä tunnilla tuskastuin heti alkuunsa, kun en ymmärtänyt, miksi nuo toiset vääntelivät käsiään niin lapsellisesti jonkun hämähäkin takia. Vähän paremmin kävi seurakunnan kerhossa, jossa jaksoin käydä pari kertaa, mutta kerran sitten juoksin sisävaatteissani kotiin asti saatuani tarpeekseni kohdalleni osuneesta kiusaamisesta. Sitä tulikin sitten osakseni pitkin koulu-uraani yhden pojan tarpeiksi, kiusaamista.