Jos urheilua välittää seurata, silloin on kai pakko hyväksyä se, että urheilu on omalakinen maailmansa. Tosin olisi kyllä kohtuullista toivoa, että jos kerran urheilu ei välitä ulkopuolisen yhteiskunnan normistoista, ja esimerkiksi kaukalossa saa tehdä sellaisia asioita, jotka johtaisivat siviilikanteeseen, niin vastaavasti olisi kohtuullista vaatia urheilijoilta, että he voisivat myös jättää ympäröivän yhteiskunnan vastaavasti rauhaan, ja urheilijat jättäisivät kommentoimasta sellaisia kysymyksiä, joihin heillä ei ole edellytyksiä ottaa kantaa.
Yleensä yritän olla lukematta urheilijoiden haastatteluja, sillä systemaattisesti niihin saa aina pettyä niin että mitä vähemmän urheilijoiden sielunmaisemaa tuntee, sitä paremmin voi urheilusta nauttia, sillä urheilijoiden sanomiset voivat häiritä omaa sielunmaisemaa. Parhaimmillaankin sieltä tulee sisäistettyä urheilujargonia, jossa haastatelluksi valittu urheilun edustaja toteaa, että hän voi itsensä ja muiden puolesta sanoa, että yrittivät parhaansa. Tai sitten sieltä tulee hassuhöpsismejä á la Nykänen tai Mietaa. Joitakin poikkeuksiakin on., mm. Valentin Kononen, Minna Kauppi tai Janne Holmen.
Kuten oman urheilusankarini Lasse Virenin suuhun on laitettu Mauno Saaren hänestä kertovassa kirjassaan Juoksemisen salaisuudet: "jos olisi harjoitellut puhumista yhtä paljon kuin juoksemista, olisi aika poika sanomaan". Paras urheilija on siis mykkä tyhjäpää, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.
Onneksi sentään kaikkien urheilua seuraavien suomalaisten sankari, Teemu, ymmärsi avata tätä twiittaustaan vähän enemmän tuoreessa bloggauksessaan. Siitä Teemulle pojot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti