Musiikki kuuluu kaikille

Musiikki kuuluu kaikille, kuten ilma, jota hengitämme ja kuten aurinko, joka paistaa kaikille. Näin lausui saksalainen maineikas kapellimestari Erich Kleiber taannoin. Musiikki - kuten kaikki taide - parhaimmillaan kykenee ylittämään rajoa, vuorijonoja ja valtameriä, myös rakentamaan siltoja sydämistä sydämiin. Se voi antaa elämälle merkityksen ja perspektiivin, joka auttaa kestämään vaikeitakin aikoja, selviytymään keskitysleiristä ja elämään sodan keskellä. Toinen saksalainen, Wilhelm Furtwängler, pysyi II maailmansodan ajan Saksassa, koska uskoi olevansa suurimmaksi hyödyksi ihmiskunnalle voidessaan tuottaa sisältöä sodan jaloissa elävien ihmisten elämään.

Me täällä kulttuuri- ja palvelualoilla voisimme ottaa ohjenuoraksemme saman kuin oli Wilhelm Furtwänglerillä: tuottaa sisältöä ja merkitystä ihmisteen elämään, tehdä heidän arjestaan juhlaa.

Kanadalainen kulttuurifilosofi Marshall McLuhan esitti 60-luvulla kuuluisaksi tulleen sloganinsa: väline on viesti. Toisin sanoen, viestin sisältöä ei voida täysin irroittaa siitä yhteydestä, missä se on tuotettu. Viestin lähettäjän päämäärät, asenteet, tiedollinen tausta ja maailmankuva muovaavat vääjäämättä viestin sävyä ja vaikuttavat vastaanottajaansa alitajuisestikin. Tämän Luhaninkin viestin voi ymmärtää hyvin monella tavalla tarpeen mukaa, kun se on asiayhteydestään irrotettu.

Säveltäjä Johann Sebastian Bach - todella universaalina ihmisenä - ei aina määritellyt sitä, millä soittimella tai kokoonpanolla hänen musiikkinsa pitäisi esittää. Bach kuulostaa toki erilaiselta riippuen siitä, soitetaanko hänen musiikkiaan kenties pianolla, uruilla, cembalolla, orkesterilla vaiko peräti saksofonikvartetilla. Kuitenkin Bachin sanoma pysyy aina samana. Voitaisiin ajatella, että viesti on vakio, sanat ovat samoja, vain puhujan ääni vaihtuu. Musiikkipiireissä on paljon keskusteltu siitä, oliko väline Bachin kohdalla viesti. Pianisti voi puolustautua sillä, että hän soittaa pianoa, koska piano on niin ylivoimainen väline soinnillisilta avuiltaan cembaloon ja klavikordiin verrattuna, että Bachin sanoma pääsee paremin oikeuksiinsa pianolla soitettuna. Jos piano olisi keksitty jo Bachin aikana, hän olisi mahdollisesti kirjoittanut teoksensa esitettäväksi juuri nykyaikaisella pianolla. Me emme tiedä. Me voimme vain arvailla. Arvailun sijaan keskittykäämme kuitenkin nauttimaan siitä ikuisesta sanomasta, joka Bachilla on välitettävänään.

Nyt ovat pianon tilalle ja rinnalle astumassa uudet välineet. Musiikkia voidaan paitsi säveltää myös esittää tietokoneella. Uusi teknologia on muuttanut ja muuttaa koko maailmankuvaamme. Me koemme pakottavaa tarvetta olla koko ajan tavoitettavissa ja ajan tasalla yhä kiihkeärytmisemmässä ja virtualisoituvassa todellisuudessa.

Marshall McLuhan puhui kuumista ja kylmistä välineistä. Kuuma välinen on sellainen, joka itsessään jo viestii: ydinpommi ei jätä käyttötarkoitustaan arvailujen varaan. Televisio taas on kylmä väline: jokainen voi tulkita sen viestin omalla tavallaan. Se pakottaa katsojan osallistumaan, arvailemaan, katsomaan, kuuntelemaan, tulkitsemaan, täyttämään juonen ja kuvan aukkopaikkoja, tuottamaan oman leikkauksensa ja ohjauksensa ruudulla nähtävistä tapahtumista. Kun ydinpommin sisältö on ydinpommi itse, television sisältö taas on tyhjä. Se ei kerro mitään ilman ainuttakaan televisio-ohjelmaa. Ydinpommi tuottaa itse oman arvonsa, itseisarvon olla olemassa - kuinka epäilyttävä tämä arvo sitten onkaan - kun taas televisio on väline. Sen arvo ei kuitenkaan palaudu pelkäksi sisällön välittämiseksi, viihteen, kansan oopiumin tuottajaksi. Viestintävälineet ovat myös poliittisia, sanan laajimmassa merkityksessä.

Indonesian entinen presidentti Sukarno sanoi kansalaistensa toivovan televisiota, jotta he voisivat - nykykielellä sanottuna - kokea olevansa osana maailmankylää siinä missä amerikkalaisetkin. Indonesialaiset kokivat, että television korviketodellisuus tarjoaisi heidän materiaalisesti köyhään arkielämäänsä uusia ulottuvuuksia. Kuitenkin, Sukarno tähdensi, että television vaikutus olikin lopulta juuri päinvastainen: indonesialaiset tulivatkin entistä tietoisemmiksi elämänsä materiaalisten mahdollisuuksien rajallisuudesta. Kun he huomasivat, etteivät he koskaan voi saavuttaa hyvää elämää amerikkalaisittain, he kokivatkin tämän välineen. jonka he luulivat lisäävän heidän arvoaan yksilöinä länsimaisessa mielessä, kaventavankin heitä yksilöinä, suhteessa johonkin muuhun, amerikkalaisiin. Amerikasta oli tullut normi.

Toinen normi on kansainvälisyys. Nykyinen sähköinen media ei tunnusta rajoja. Se paitsi ylittää vanhoja rajoja, luo uusia: valtamerien tilalle ovat vain tulleet medialukutaidottomuus, kännykättömyys ja kyvyttömyys hoitaa pankkiasioitaan muutoin kuin kassalla henkilökohtaisena palveluna.

Kansainvälisyys voi merkitä sitä, että amerikkalainen orkesteri - joka koostuu kymmenistä etnisistä vähemmistöistä - soittaa unkarilaisen kapellimestarin johdolla saksalaista viulukonserttoa, solistin ollessa liettualainen. Tämän vuoden Eurovision laulukilpailuissa se merkitsi kansallisten rajojen liukenemista merkittyksettömyyden mereen, kaikkien paitsi noin neljän esiintyjän laulaessa englanniksi. Esimerkiksi Venäjän edustuskappaleen oli säveltänyt tunnustettu englantilainen tanssipopin tekijä, solistin laulaessa hieman epävarmalla englannin kielellä rakkaudentunnustuksia kansainväliselle raadille. Ero vaikkapa Musorgskin Boris Godunovin tarjoamaan venäläisyyteen oli tuntuva. Kysymyksensä on se, että missä määrin meidän on tunnettava riemua HIM:in tai Bomfunk MC:n menestyksestä. Kyse tuskin on suomalaisen kulttuurin riemuvoitosta, vaan samasta tunteesta, jota moni meistä saa seuratessaan suomalaisen formula-ajajan voittokulkua maailmalla. Saattaa olla, että muutama käsipuhelin tai Finlandia-votkapullo myydään siinä sivussa. Tämänkin voi tehdä monella tavalla: markkinointi voi olla hienovarainen tuotemerkin vilahdus sopivassa yhteydessä tai sitten suurikokoinen Suomen lipulla kuvioitu laskuvarjo ja Sibeliuksen Finlandia elokuvassa. Saatamme myös tiedostamattamme iloita siitä mahdollisuudesta, joka suomalaiselle - eli potentiaalisesti kenelle tahansa meistä - on suotu, luoda mainetta ja mammonaa. Kenestä tahansa voi tulla seuraava Martinlaakson Mika tai Puotilan Nylon Beat. Jukka Puotilaan on helpompi samastua kuin Michael Jacksoniin.

Mika Häkkinen on saavuttanut alallaan kiistattoman huipun. Hänen menestyksensä voi mitata maailmanmestaruuspisteinä ja tilipussin paksuutena. Mutta miten voidaan mitata kulttuurituotteen laatua? Yhtäällä ovat kaupalliset ja määrälliset kriteerit, toisaalla taiteelliset ja laadulliset perusteet. Ajatelkaamme esimerkiksi elokuvaa. Aki Kaurismäki on löytänyt oman ekologisen lokeronsa eurooppalaisen taide-elokuvan joukossa: hän on suhteellisen rajatuissa piireissä niin arvostettu, että hänen kohdallaan ei enää perätä kaupallisia kriteerejä. Hän on määrällisesti menestynyt, jos hänen elokuvaansa näytetään mahdollisimman monessa maassa. Hän on saavuttanut laadullista menestystä, jos elokuvansa saa hyvää kritiikkiä ja hyvän kulttimaineen eurooppalaisten alanharrastajien keskuudessa. Renny Harlin taas menestyy, jos hänen elokuvansa voitto on huomattavasti suurempi kuin niihin sijoitettu pääoma, ja jos elokuvan viihteellisyyttä - eli näyttävyyttä - edesauttavat tekniset tehosteet näyttävät riittävän aidoilta ja eivät hyppää silmille, ole liian päälleliimattuja.

Määrälliset eli taloudelliset kriteerit mitata taiteellisen toiminnan laadukkuutta voivat johtaa siihen, josta kapellimestari Jukka-Pekka Saraste kertoo; orkesterin ollessa riippuvainen lipputuloista joudutaan tämä ottamaan huomioon ohjelmiston suunnittelussa, kohdeyleisön ollessa silloin mahdollisimman "kaikki" ja tavoitteena täydet salit. Yhteiskunnan tuki sinfoniaorkesterille voi suoda suuremman taiteellisen riippumattomuuden ja mahdollistaa rohkeammat ohjelmistokokeilut. Päinvastaisiakin esimerkkejä yhteiskunnan ja taidelaitoksen suhteista toki tiedetään: mainittakoon Stalinin hyökkäys kansalle vaikeatajuista, "formalistista" musiikkia kohtaan. Toinen seuraus yhteiskunnallisen panoksen vähäisyydestä on se, että Saraste on Torontossa saanut osallistua myös itse varainhankintaan; tämä ei ole meille suomalaisille, etenkään taiteilijoille mitenkään myötäsyntyistä.

Jälkiteollinen - tai kulttuurisessa mielessä postmoderni, hiljainen vallankumous on madaltanut eroa niinkutsutun korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välillä. Sinfoniaorkesterit eivät aina enää soita frakeissa, vaikkakin joskus tästä raja-aidan madaltamisesta on jo itsestään tullut performanssi. Voi olla oikein, että Beethovenia soitetaan rautatieasemalla siviilivaatteissa, mutta onko se oikein, että ihmiset tulevat katsomaan sitä, että Beethovenia soitetaan rautatieasemalla? Kehykset saavat helposti suuremman julkisuuden kuin itse taulu. Elinkeinoelämän olisi tärkeätä löytää myös - kuten sosiologi Jari Ehrnrooth sanoo - markkinavihamielinen taide; tämä olisi itsessään jo profiloituva kannanotto. Nyt näkee jo monissa taidemusiikkiäänilevyissä sponsorin logon kannessa. Tämä lienee väistämätöntä, ja kaupasta hyötyvät molemmat osapuolet. Yritys voi myös profiloitua sillä, että tukee kokeilevaa, ennakkoluulotonta hanketta korkeakulttuurin sisällä, kuten eräs huonekalutehdas muun muassa on tukenut BIS -levy-yhtiötä. Samoin eräs juomatehdas on ostanut suuren kansainvälisen levy-yhtiön. Vielä lienee liian aikaista sanoa tämän kaupan ohjelmistopoliittisia seurauksia.

Määrittely siitä, mikä luetaan kulttuuriksi, on postmodernisaatiosta huolimatta korkeakulttuurisen eetoksen läpitunkema. Taide ja viihde voidaan ehkä erottaa toisistaan: niillä yksinkertaisesti on erilainen funktio. Edellä mainitsemani esimerkki Kaurismäen ja Harlinin elokuvista on valaiseva. Toinen on taidetta, toinen viihdettä. Taidekritiikki on tässä kulttuuristen raja-aitojen madaltumisprosessissa jossain määrin hämmentyneenä harhautunut etsimään paikkaansa postmodernien merkkien viidakossa, jossa vanhat kartta ja kompassi eivät enää päde. Elokuvakritiikki kohtelee Kaurismäkeä ja Harlinia samoilla kriteereillä, tarkemmin sanoen, arvioi Harlinia Kaurismäki-argumenteilla. Tällainen arviointi ei tee oikeutta kummallekaan osapuolelle.

Jos kulttuuri ymmärretään vain sisällöntuottamiseksi, on helppo ymmärtää elokuvatuottaja Markus Selinin väite, että Suomi on maailman huipulla viidessä vuodessa, mitä tulee sisällöntuottamiseen. Selin vain ei missään määrittele, mitä on tämä sisältö. Mikä on sisällön sisältö, tulisi meidän kysyä. Hän jättää kokonaan mainitsematta sen elämyksen, jonka elokuvien ja tv-ohjelmien katsojat saavat, millaista sisältöä ne voivat tuoda katsojien elämään. Keinotodellisuutta tai oikeata, kuitenkin sisältöä ihmisten elämään. Jos kulttuuri käsitetään välineellisesti, sisältöä voi siis olla sekin, että kyseinen kulttuurituote tuo sisältöä ja merkitystä ihmisten elämään, jotakin, jota odottaa ja jonka mukaan järjestää aikansa. Voi olla, että olisi syytä määritellä, mitä sisältö on, jotta tiedettäisiin, mitä tukea.

Ehkä sisällön voisi samastaa tarinaan, sanan laajassa merkityksessä. Pitää olla jotain kerrottavaa, sanomisen tarvetta. Oli tämä tarina sitten kuva, sävellys, teksti tai elekieltä. Sisältö voi olla myös se käytäntö, jolla jotain tuotetta tai palvelua tullaan käyttämään. Uusmediatuotteet ostetaan sokkona, ilman, että tarkkaan tiedetään, mitä ostetaan. Meillä on tarve, tuottaja valmistaa meille mediatavaran, joka vastaa tähän tarpeeseen ja vasta käytäntö tulee osoittamaan, mikä on palvelun tai tuotteen sisältö. Sisältö tulee siitä, missä määrin tuotteen käyttäjä kykenee ottamaan tuotteen haltuunsa ja käytöllään luomaan sille merkityksen. Meaning is use!

Kulttuuri- ja media-alalla ollaan siirtymäisillään ja paljolti jo siirryttykin kohderyhmäajatteluun aivan samoin kuin markkinoinnissa. Kulttuuri on palvelu, joka on tuote. Tämä palvelutuote räätälöidään asiakkaan yksilöllisiä tarpeita varten hänen kanssaan yhteistyössä. Ylioppilaskunnan soittajista voi tilata haluamansa laisia kokoonpanoja soittamaan haluamaansa musiikkia tiettyyn tilaisuuteen. Uusmedia-ala elää tästä kohderyhmäajattelusta. Broadcastingista on tullut narrowcastingia. Interaktiivisuus on toinen päivän sana; kohta varmaankin television katsoja voi tilata itselleen sellaiset uutiset kuin haluaa, Nyt jo useissa cd-levyissä voi ohjelmoida sävellykselle haluamansa kadenssin tai haluamansa version teoksen finaalista. Voi leikitellä ajatuksella, miltä Brahmsin konsertossa kuulostaa Kreislerin, miltä Joachimin kadenssi. Seuraavassa vaiheessa voi luultavasti tilata jo maailmankin. Muun muassa tätä tarkoittavat sosiologit puhuessaan siitä, että postmodernissa kulttuurissa maailmankuvat pirstoutuvat, eikä ole enää jaettua käsitystä siitä, millainen maailmamme, jossa elämme, on. Jokainen voi valita haluamansa Brahmsin viulukonserton.

Meillä puhutaan tietoyhteiskunnasta. Jälkiteolliseksi sanotussa yhteiskunnassa tieto on korvannut konetekniikan - lukuunottamatta tietotekniikkaa - tärkeimpänä tuotantotekijänä. Suomen sanotaan olevan tässä tietoyhteiskunnallistumisessa maailman huipulla. Meillä on maailman suurimpia matkapuhelimien ja kotitietokoneiden tiheyksiä. Suomi on siitä erikoinen kieli, ettei se määrittele, mistä tiedossa oikein on kysymys. Englannin kieli erottelee toisistaan datan, informaation, tiedon ja tietotaidon. Meillä taas on vain yksi sana "tieto". Tietoyhteiskuntapuheessa usein samastetaan informaatio ja tieto keskenään. Samoin kuin kaikki kulttuuri määritellään viihteeksi, kaikki informaatio määritellään tiedoksi, määrä samastetaan laatuun. Meillä on vaarana tulla sokeiksi. Tarvitsemme kriittistä medialukutaitoa. Sen taustalla meillä on oltava eettinen ja esteettinen näkemys siitä, mikä meille loppujen lopuksi on tärkeää ja mikä on laadukasta. Mielenkiintoista on huomata, että nyt mikropiirisukupolven ensimmäiset airueet - etunenässä Sam Inkinen - ovat alkaneet kaivata romanttista paluuta luontoon, tilaan, jolloin ei vielä ollut tarvetta olla raitiovaunussakin tavoitettavissa. Toisaalta, hän muistuttaaa, että uuteen teknologiaan liittyy aina uutuudenviehätystä ja siihen liitetään utopistisiakin odotuksia.

Tietoyhteiskunnan sijaan voidaan puhua saksalaisen sosiologi Gerhard Schulzen tapaan myös elämysyhteiskunnasta. 20-luvulla innostuttiin zeppeliineistä ja autojen ajateltiin kuljettavan maagisiin elämyksiin. Jos auto yhdisti perheen, kokosi sen yhteiselle lomamatkalle vuoristoon, niin nyt kännykkä yhdistää ajankäyttönsä maksimoivan ja rationalisoivan uraisän ja lapset. Hyvään autoon mahtui kaikki, kun taas nykyään hyvässä kännykässä on kaikki toiminnot, joita nykyajan mediakansalainen voi toivoa. Tila ja aika ovat menettäneet merkitystään. Elämysyhteiskunnassa moni kokee suorastaan pakottavan tarpeen "kerätä" elämyksiä kuin päänahkoja vyölle. Elokuvia ei katsota sivistykseksi eikä edes viihteeksi vaan siksi, että oltaisiin nähty mahdollisimman monta elokuvaa, ja jotta niistä voitaisiin puhua. Elämyksien keräämisestä on tullut pakonomaista; toisen sosiologin, Anthony Giddensin mukaan modernissa yhteiskunnassa traditioiden tilalle onkin astunut toiston tarve; tarve pakonomaiseen ja kilpailuhenkiseen itseään toistavaan toimintaan, kuten esimerkiksi kehonrakentamiseen tai syömishäiriöihin.

Jälkiteollistuminen tuo mukanaan määritelmällisen ristiriidan - ja haasteen - laaja-alaisuuden ja yhä pidemmälle viedyn erikoistumisen välillä. Yhtäältä on oltava joustava ja oppimiskykyinen tulevaisuuden haasteita kohtaan, toisaalta on syytä profiloitua. Pianisti Ralf Gothoni on todennut, että kun hän on yrittänyt luoda uraa Saksassa, häneltä kysyttiin, onko hän liedpianisti, kamarimuusikko, solisti, resitalisti, kapellimestari vaiko säveltäjä. Kun hän sanoi olevansa mielellään kaikkia näistä, hänet lähestulkoon naurettiin ulos. Jos tavoitteena on näyttävä ura, saattaa olla syytä keskittyä esim. romanttiseksi lavaleijonaksi tai suihkuseurapiirikapellimestariksi. Niin hyvä asia muusikkouden kannalta laaja-alaisuus kuin saattaakin olla, uran luomista maailmassa, jossa on aina vain enemmän ammatillisesti päteviä muusikoita, se ei välttämättä edesauta. Vanha renessanssi-ihmisen moniosaajan ihanne viittaakin enemmän asenteeseen, kykyyn yhdistellä luovasti uutta ja vanhaa, tuttua ja vierasta, kykyä oppia nopeasti. Renessanssi-ihminen on muuttunut ihmisestä, jolla on laaja horisontti sellaiseksi ihmiseksi, jolla on laaja perspektiivi sekä kyky jatkuvasti kriittisesti tarkastella tätä perspektiiviään. Hyvä sosiologi on sellainen, joka paitsi tuntee ranskalaista kulttuuriteoriaa, myös tietää, miten ihmiset todella elävät. Samoin hyvä insinööri tuntee ihmisten kulttuuriset tarpeet ja ekonomi tietää, että kaikkea ei voi mitata rahassa. Kulttuuri voidaan ymmärtää kielenä, kieli kirjoituksena ja tekniikka kirjoitusvälineenä.

Tämä erikoistuminen luo myös haasteita kommunikaatiolle. Koska kaikkea ei koskaan voi tehdä yksin, tarvitsemme eräänlaisia kulttuurisen simultaanitulkin kykyjä. Meidän on ymmärrettävä ja tultava ymmärretyiksi. Tarvitsemme ihmisiä, jotka puhuvat sekä tekniikan, talouden että humanismin kieltä. Tai ainakin sellaisia ihmisiä, jotka osaavat kertoa insinööreille heidän omalla kielellään, millaista aputeknologiaa tarvitaan ja talousihmisille, mikä on liikeidea, miksi hanke on kannattava ja kenelle se on suunnattu. Miksi kulttuuri on hyödyllistä; vaikka meistä sen itseisarvoisuus saattaisi näyttää itsestäänselvältä, meidän on osattava pitää kulttuurin puolia, perusteltava, miksi Bach on tärkeää. Samoin tekniikka- ja talousihmiset tarvitsevat yhä syvällisempää tietoa siitä, mikä on ihminen ja kulttuurista ymmärrystä voidakseen harjoittaa ammattiaan yhä kansainvälistyvämmässä maailmassa. Tällaiseen laaja-alaisuuteen ammattikorkeakoulu parhaimmillaan ja potentiaalisesti voisi tarjota hyvät mahdollisuudet.

Kirjoitin tämän puheeksi erään konservatorion tilaisuuteen. Koska tapahtuneesta on kulunut jo kuutisentoista vuotta, uskon karanteeniajan kuluneen umpeen ja rikoksen vanhentuneen. Tämä käyköön työnäytteeksi siitä, että ajatuksen siivet ovat ainakin joskus laukanneet, ja puheiden kirjoittamisesta todella nautin: siinä ne siivet laukkaavat. 

Pettyneen puheenjohtajaehdokkaan punasiirtymä?

Kolmannen kauden kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto ilmoitti jättäytyvänsä pois Vihreiden puheenjohtajaskabasta. Muita kuin hänen ilmoittamiaan syitä en voi edes arvailla; Outin itsensä mukaan ei ollut mielekästä ilmoittautua kisaan, josta ei tulisi kisaa, koska hänen mielestään väistyvä puheenjohtaja Ville Niinistö on niin selkeästi ilmoittanut tukensa Emma Karille.

Mitä Ville sitten on sanonut? Hän oli todennut, että ehdolle varmaan asettuu tuoreita kansanedustajia, joilla on hyvät voitonmahdollisuudet. Outihan on jo konkari, kolmannen kauden edustaja, ei siis suoranaisesti mikään kevään kananpoikanen (spring chicken). Ehkä Ville toivoi kilpailijoita muuten hyvinkin vahvalle ehdokkaalle, eli Outille, mene ja tiedä. Yksimielinen puoluekokous ei sovellu kuvaan moniarvoisesta ja -äänisestä puolueesta.

En kuulu Outin palstakavereihin, vaikkakin olen kyllä seurannut hänen poliittista uraansa jo pitkään. Meitä ovat yhdistäneet niin nuorten työpajat, prekaarien asia ja kaupunkimetsätkin. Olen jakanut Outin esitteitä ja blogannutkin hänen puolestaan, ja arvostan monia hänen tekemisiään. Sen sijaan sitä en arvosta, miten Outi muiden yliopistokaupunkien vihreiden edustajien mukana - lukuunottamatta Krista Mikkosta, Johanna Karimäkeä ja Hanna Halmeenpäätä - sammutti valot maakuntasairaaloiden päivystyksistä ja niiden myötä synnytysosastoilta. Vaikka kyse onkin yleisestä suurkaupunkilaisuudesta johtuvasta sokeudesta, en ole antanut tätä anteeksi. En enää tee työtä sellaisten ehdokkaiden puolesta, jotka lakkauttavat palveluni.

Outi on jo pitkään keikkunut Vihreiden vasemmalla laidalla. Niin minäkin. Minulla on ollut jo jonkin aikaa aika vankka etiäinen, jota jotkut sanoisivat vaistoksi, että Emma Kari on tässä skabassa vahvoilla. En tiedä, mitä mahdollisesti kulissien takana on Villen ja Outin välillä, mutta olisi kyllä ymmärrettävää, että jos Outi olisi tehnyt kanssani samansuuntaisen tilannearvion puheenjohtajaskabasta, hän olisi pettynyt.

Siirtymiä puolueiden välillä tapahtuu vähän väliä, erityistapauksena Jörn Donner, joka vie jörndonneriutensa milloin mihinkin puolueeseen. Vihreisiin on tullut mm. demareihin ja kokoomukseen eri syistä pettyneitä, ja sieltä taas on lähtenyt ainakin pari helsinkiläistä Vasemmistoliittoon reaktiona Palmian yhtiöittämiseen.

Outin ratkaisun suhteen vaistoni voi mennä mönkäänkin, mutta en olisi kovinkaan yllättynyt, jos hän keikahtaisi siltä laidalta ylitse. En ole voinut tarkistaa asiaa häneltä itseltään, miksi hän minun uteluihini vastaisi jos ei istuvan puheenjohtajankaan.

Vihreillä ovat tunnetusti seinät leveällä ja katto korkealla, mutta onko Outille enää sijaa majatalossa?

Iltalehden jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla blogin otsikkoa.

Maltillinen tolkun enemmistö

Yhteiskunnallisessa keskustelussa on viime vuosina paljon peräänkuulutettu tolkullisuutta. Tässä kaikkein näkyvimmin unilukkarina tai pikemminkin nukkumattina on esiintynyt Tasavallan presidentti, jonka tarkoituksen haluaisin uskoa olevan hyvä, pikemminkin rauhoitella kuin toivotella apatiaan. On haluttu nostaa esiin maltillista enemmistöä, mikä on sikäli paradoksaalista, että ensin ollaan pystytetty sotatila kahden ääripään välille, joista toinen on postuloitu ja sitten halutaan jälkisammuttaa.

Suurin osa kansalaisista varmaankin mieltää itsensä siinä mielessä maltillisiksi, ettei heidän arkielämänsä niin suuresti riipu poliittisesta todellisuudesta. Kyllä se kuitenkin riippuu, mitä useimmilla: nykyhallituksen leikkaustoimet ja hyvin- ja pahoinvoinnin polarisoituminen ovat mitä katkerinta todellisuutta sadoille tuhansille, riippumatta heidän sijoittumisestaan poliittisella kartalla tai siitä, minne itsensä mieltävät maltillisuus-radikalismi - tai liberaali-konservatiivi -akseleilla.

Mielipiteitä minusta on aina pursuillut suorastaan ylitse, enkä siitä ole paljoa piitannut, ovatko nämä aina olleet missä määrin perusteltuja. Siinä mielessä olen siirtänyt itseni toistaiseksi takavasemmalle, että en nyt ainakaan virallisesti liputa yhtään minkään järjestäytyneen aatteen puolesta, mutta siinä mielessä olen kyllä äärilaidan edustaja, että vaikenemaan minua ei saa, vaikka mielipidevapauden puolesta uskominen onkin nykyään aika ajoin vaikeaa, kiitos sen yhden ainoan olemassaolevan ääripään.

Ehkä nämä tolkullisuuden vaatimukset ovatkin hätähuuto keskiluokkaisuuden puolesta, ei aidon keskiluokan, joka ainakin taloudellisessa mielessä on kutistumaan päin, kiitos hyvin- ja pahoinvoinnin kasautumisen. Keskiluokkaisuus sen sijaan on tietyn elämäntavan ihanne, jossa on mukana myös moraalinen aspekti: tavoite norminmukaisesta, kunnollisesta, säännöllisestä ja säädyllisestä ydinperhe-elämästä, johon kuuluu kokopäivätyö, päivähoito jonka kukin järjestää parhaaksi katsomallaan tavalla (kuten keskiluokkaisen kuuluukin), yksi tai kaksi autoa ja yksi tai kaksi ulkomaanmatkaa vuodessa. Hyvä kansalainen keskittyy 8 tuntia vuorokaudessa työhönsä ja lopun aikaa kuluttamiseen, välttäen ottamasta kantaa mihinkään muuhun kuin jugurttityypin valintaan valintamyymälässä, joita niitäkin on enää kolme erilaista.

On vain yksi ääripää: idiootit, ja heihin tulen siirtymään vain jos joudun lobotomian kohteeksi. Että siinä mielessä aion vastedeskin pysyä tolkuissani ja kuulua enemmistöläisiin.

Oman yhdistetyn joulu- ja uudenvuodensaarnani innoittajina toimivat Sauli Niinistö ja Uusimaa-lehteen joulusaarnannut runonlaulaja A.W. Yrjänä.

Kun omat heittävät leijonille

Rosa Meriläinen nosti Facebook-profiilissaan esiin kysymyksen siitä, miten vapaaehtoistoiminnassa osallistuminen kasaantuu, ja tämä aiheuttaa järjestöväsymystä. Tästä väsymyksestä kärsivät sekä aktiiviset yksilöt ja yhdistykset tai muut vapaaehtoiskollektiivit, olivat sitten järjestäytyneitä tai eivät. Kun samat harvalukuiset persoonat kantavat toimintaa omilla kapeilla harteillaan, ne hartiat väsähtävät ja aktiivit jaksavat oman kokemukseni mukaan yleensä korkeintaan puolitoista tai kaksi vuotta vastata lakisääteisistä velvoitteista, puhumattakaan sitten toiminnan kehittämisestä ja ideoinnista. 

Yhdistyksissä hommat joka tapauksessa kasaantuvat, eikä tätä muuta miksikään se, saako tästä se yksi ihminen palkkaa vai ei. Yhdistyksen hallituskin on aika pieni porukka tekemään kaiken, ja avainkysymyksenä olisikin rivijäsenten aktivoiminen. Yhdistyksissä pitäisi jotenkin saada kerättyä tietoa siitä, mitä jäsenet osaavat ja minkä puolesta olisivat valmiita käärimään hihat, jolloin yhdistysten toiminta pyörisi enemmän rivijäsenten harteilla, motivoisi heitä ja leventäisi yhdistyksen (tai minkä tahansa yhteenliittymän) harteikkoa. Tällöin lakisääteiset asiat jäisivät hallitukselle, mikä se taas ei sitten kovin pitkää aikaa motivoi muita kuin osallisuussauruksia. Kokemukseni mukaan kaksi vuotta alkaa olla maksimi, jonka yhdistystoiminnassa jaksaa olla aktiivisesti mukana, sitten tarvitaan ainakin hengähdystauko tai sitten jotain ihan muuta. Ellei sitten ole niin onnellisesti, että yhdistystoiminta muodostaa myös keskeisimmän harrastuksen ja sosiaalisen elämän. 

Meriläisen seinällä keskustelu lähti aaltoilemaan, kuten hyvään somekeskusteluun kuuluukin. Siellä mm. kommentoitiin, että sekin auttaisi jaksamaan, jos omat tyypit eivät vaikeuttaisi aktiivien toimintaa ja jopa suoranaisesti heittäisi heitä leijonille. Tämä on kuitenkin väistämätöntä ainakin Vihreissä, joka on Meriläisenkin tunnetuin viiteryhmä ja jota suurin osa keskusteluun osallistujistakin edusti. Vihreissä, jos missä, toimii monenlaisten erilaisten asioiden aktivisteja. Vihreät eivät ole yhden asian vaan monen eri yhden asian liike, ja silloin on väistämätöntä, että niiden toisten asioiden puolesta taistelevien tärkeysjärjestys voi toisinaan näyttää väärältä toisten asioiden esitaistelijoiden vinkkelistä. Tästä tyypillinen esimerkki on viime aikoina Helsingissä päätään yleiskaavoituksen yhteydessä nostanut eri puolilla nousseitten paikallisten luonnonsuojelutavoitteiden ja yleisekologisilla tavoitteitteilla perusteltu lisää kaupunkia -aktivismin välinen vääntö.

Tähän kommentoitiin, ettei toimijoiden monenkirjavuus ole ongelma vaan se, ettei yhteisistä tavoitteista pidetä kiinni. Mutta miten sitten löydät niitä yhteisiä tavoitteita, kun jokaisella laajemmassa kollektiivissa (kuten tässä esimerkissä Helsingin Vihreät) toimivilla on omat tavoitteensa tai ainakin oma arvojärjestyksensä niille tavoitteille. Jokaisella on tämänsä, sanoi Saarikoski, ja erot saattavatkin olla yhtäläisyyksiä suuremmat (vaikka yhteistoiminnassa ja politiikassa sen erityistapauksena pitäisikin toki kernaammin korostaa yhtäläisyyksiä erojen asemesta, tiedän). 

Puoluepolitiikka saattaakin lopulta olla sellainen erityislaji aktivismia, joka lisää turhautumista kun "omatkin" jyräävät henkilökohtaiset tavoitteet. Puhumattakaan sitten vielä siitä vesittymisestä, jota niille tavoitteille tapahtuu kun nämä puolueiksi yhdistyneet laajemmat yhteiset edut - puolueet on kai perustettu jakamaan sitä yksittäisten toimijoiden harteille kasattua kuormaa - törmäävät vielä eri puolueiden edustamiin ideologispainotteisiin ja eturyhmäpaineista johtuviin sokeisiin pisteisiin ja kynnyskysymyksiin. Vihreät vieläpä ovat siitä erityinen puolue, että sitä yhdistävää ideologiaa on hyvin vaikea löytää tai ainakin määritellä, ja kuten eräs kommentaattori Rosa Meriläisen keskusteluketjussa totesi, silloin on vaarana, että ihmisten välit kiristyvät, jos ei tunnisteta sitä, että erimielisyys juontuu eriävistä ideologisista lähtökohdista, jotka ovat vielä tavoitteiden välisiä ristiriitaisuuksia syvemmällä, koska nämä ideologiset erot ovat niiden tavoite-erojen taustalla. 

Tosin ovat ainakin melkein kaikki puolueet eräänlaisia kokoomuksia. On ironista, että 90-luvun Lipponen oli paljon Rinnettä modernimpi; Lipposesta punervuus oli haalistunut vuosikymmenten aikana. Hänestä ei oikein tiedä, onko hän haalistunut punainen kärpässieni vai punertuva, kun taas Rinne on vähintäänkin toinen jalka ... siellä jossain, ei ainakaan samalla kirkkomaalla kuin Urpilainen, puhumattakaan Jungnerin ja Harakan edustamasta New Laborista. Kokoomukseen mahtuu nimensä mukaan kypäräpappi, mustapaitaa, kansainvälistä liberaalia á la Stubb; Sari Sairaanhoitaja on heitetty yli laidan. Keskustapuolue herättää minussa poliittisena ikieläimenä vain ontologista ikihämmennystä. RKP:llä sentään löytyy yhteinen nimittäjä, ja aatteena on pragmaattisuus. Vasemmisto yrittää kutsua punavihreitä pyllistämättä liikaa lihaa syöville korjausmiehille, ja Perussuomalaisten päästyä herrahissiin he ovat alkaneet tekemään itse tyhjäksi itseään. Kaikkein yhtenäisin porukka poliittisista puolueista on ehdottomasti Kristilliset, jotka ovat arvokonservatiiveja sosiaalisin vivahtein, mitä ikinä tarkoittaakaan. 

Jos yhtäläisyyksiä haluaa puoluepolitiikassa etsiä, silloin kannattaa etsiä tapauskohtaisesti liittolaisia eri ryhmittymistä, omalle asialle myötämielisiä muista puolueista. Tällöin ainakin välttää turhauman kun ei tarvitse välittää ideologioista ja voi jopa yllättyä iloisesti löytäessään liittolaisia yllättävistä paikoista. Esimerkiksi luontoa voi suojella punainen, sininen tai vihreäkin. 

Ulkoistamisyhteiskunta

Suomessa on 90-luvulta asti yritetty vähentää yhteiskunnallisia tehtäviä. Tämä prosessi, jonka alkuajat voi jäljittää edellisen suuren laman aikoihin, on tapahtunut samanaikaisesti voimistuneen ns. uusliberaalin ideologian kanssa. Toki on hyvä tukkia mahdolliset vuotokohdat niissä säkeissä, jonne veromarkkoja ja sittemmin -euroja valutetaan, mutta uusliberaaleille yhteiskunnallinen on lähtökohtaisesti paha, ja uusliberalismiin nojaaville porvareille taas verotus on paha.

Yhdeksi suosituksi verojen säästämiskohdaksi on osoittautunut tiukennettu suhtautuminen peruspalvelun käsitteeseen ja subjektiivisten oikeuksien purkaminen. Toinen tapa säästää on ollut aikaisemmin julkisesti tuotettujen palveluiden ulkoistaminen tai yhtiöittäminen, enkä oikeastaan osaa nähdä niiden välillä paljoa muuta kuin retorisen eron.

Otan muutaman esimerkin. Viime aikoina moni on saanut karvaasti kokea, että Posti ei enää ole entisensä. Jos ei tätä sattunut huomaamaan neljännesvuosisata sitten, jolloin Pekka Vennamo antoi kasvot tälle visionääriselle, suorastaan apokalyptiselle lauseelle, tai jos on liian nuori muistamaan. Sen tämä neljännesvuosisadan itelloittamisharharetki onnistui tekemään, että Posti ei enää ole peruspalvelu, vaikka ainakin itseäni (45 v) vanhemmat mieltävätkin sen sellaiseksi, suorastaan viranomaiseksi, hoitaahan se viranomaistehtäviä. Paitsi että viranomaiset eivät enää hoida viranomaistehtäviä.

Toisen esimerkin antakoon Tielaitos, entinen Tieliikelaitos, entinen Tie- ja vesirakennushallitus (TVH). Nimeä ja palvelun järjestämisen, valvonnan ja palvelun omistajuuden tapaa on vuosikymmenien aikana sillä tavalla salakavalasti hivutettu, että nimestä on pikku hiljaa pudotettu aina yksi osanen pois. Jos joku ei huomaisi, kun se tehdään tällä tavalla, niin vain vähän kerrassaan muuntuvan nimen evoluutio kätkee sisälleen myös organisatorisen uudistuksen, jossa valvonta- ja tuotantotehtävät on erotettu toisistaan Tiehallintoon ja Destiaan. Sinänsä tämä proseduuri voi kuulostaa viattomalta, jopa suotavaltakin, päästäänhän siinä siitä näennäisestä jääviysongelmasta, että yksi käsi valvoisi toista, mutta kun nyt ei valvo kukaan, kun Tiehallinnolla ja Destialla on pikemminkin tilaaja-tuottaja -suhde, ja pikku hiljaa enemmän osia Destiastakin on myyty yksityiselle sektorille, julkisen valvonnan ulottumattomiin.

Helsingissä reilut 2 vuotta sitten päätettiin yhtiöittää kaupungin palveluyritys Palmia - jos joku muistaa, niin tämän ei mitään tarkoittavan sanan taakse kätkeytyy Helsingin eri palvelusektoreiden keittiö- ja kiinteistöpalveluita. Tämän yhtiöittämisen yhteydessä toteutettiin työntekijöiden uusjako, jossa "vanhat" työntekijät saivat jäädä JHL:n työehtosopimuksen piiriin, kun taas uusiin sovelletaan PAM:in sopimusta, jossa on useita satoja JHL:n sopimusta heikompi palkkataso.

Samantyyppinen uusjako suoritettiin HUS-konsernissa syksyllä 2013, jolloin emokonsernista ulkoistettiin osastonsihteereitä HUS-Servis -nimiseen liikelaitokseen. Vaikka vanhojen työntekijöiden työehtosopimus pysyikin näennäisesti ennallaan, heihin tultiin pian soveltamaan "toimistotyöaikaa", josta sitten luottamusmiestason neuvotteluissa todettiin, että se voi tarkoittaa mitä hyvänsä, esimerkiksi kolmivuorotyötä. Se on vielä oma messunsa, miten johtamiselle, työhyvinvoinnille ja ilmapiirille kävi; käytännössä liikelaitokseen ulkoistetut työntekijät tiputettiin heikoille jäille, lähiesimiesten mielivallan armoille. Servisin konekirjoittajat, joiksi valikoitiin työntekijöiden oman käsityksen, entisten kollegojen käsityksen ja Servisin lähiesimiesten käsityksen mukaan heikoimmin tuottavia, hankalimpia ja/tai eläkeikää lähestyviä työntekijöitä, joiden työmarkkina-arvo oli olematon, kun kansakoulupohjalla olivat tehneet osastonsihteerin töitä vuosikymmenien ajan. Servisiin ulkoistamistapaus opettaa, mitä julkiselta sektorilta ulkoistetuille voi tapahtua, kun jo valmiiksi nöyrät työntekijät alistettiin jatkuvan kyttäilyn, uhkailun ja pelottelun voimalla.

Ulkoistamisia ja yhtiöittämisiä koetetaan piilotella retorisella sumutuksella. Tämän sumutuksen osoituksena uusista toimijoista ei pysty sanomaan, ovatko ne lintuja vai kaloja, yrityksiä, virastoja, (liike-)laitoksia vai jotain ihan muuta, kun se ei käy ilmi edes niiden nimestä. Helsingin kaupungin liikennelaitos sentään, se se oli jotakin, mutta mikä sitten on HSL? No Helsingin Seudun Liikenne? Mikä? Laitos? Virasto?

Samanaikaisesti ulkoistamis- ja /tai yhtiöittämisprojektin kanssa uusliberalismi on suorittanut kansalaisten "vapauttamisen" (jota he kutsuvat voimaannuttamiseksi) asiakkaiksi. Tämäkin on perusteltu kauniisti, esimerkiksi sairaanhoidossa potilaista on tullut prosessinomistajia, tasaveroisia osallisia asiantuntijoiden kanssa, kokemusasiantuntijoita. Silloin kuitenkin ajaudutaan ongelmiin, kun joku ei pystykään toimimaan oman elämänsä subjektina, valistuneena asiakkaana, kun eivät tiedot riitä tai kun asiakas ei vain jaksa siitä syystä että hän on - potilas. Silloin tapahtuu tipahduksia, kun kansalaisen jaksaminen tai tieto-taito ei riitä subjektiasiakkaana luovimiseen sen palvelun perässä, jota ei enää ole tai jota ei ainakaan löydä.

Kaikilta ei oman elämänsä sankaritarinan konstruoiminen onnistu, kun sen seeveen tekeminenkin takkuaa. Kun ei sinne edes voi laittaa mitään. Jos siellä jotain on, niin on myös aukkoja, jotka ovat kuin ruttotautisen polttomerkkejä, kyvyttömyyden osoituksia. Ei ole mikään ihme, että jotkut päätyvät ulkoistamaan oman pahoinvointinsa, työttömyytensä tai muuten vain enon veneestä tipahtamisen jollekin toiselle, kun se ulkoistaminen on isompi yhteiskunnallinen trendi. Rasistit ja muut repsukat ulkoistavat ja projisoivat omaa riittämättömyyttään toisiin. He eivät menettele yhtään sen kummemmin kuin julkisten organisaatioiden johdossakin tehdään: ylilääkärit ja osastonhoitajat kipuilevat ylemmän johdon tulostavoitteiden ja numeraalisesti laskettavien suoritteiden ristipaineessa, ja lähetti potkaisi kissaa. Jossakin kissan paikalla saattaa olla osastonsihteeri, toisaalla turvapaikanhakija.

Mikä on kunnallisvaaleissa minulle tärkeää?

Nyt kun itse olen päättänyt jättäytyä sivuun ehdokkuudesta kunnallisvaaleissa, sitäkin tarkemmalla silmällä teen valintani äänestäjänä. Tarkoitukseni olisi lähteä puhtaalta pöydältä, lukitsematta puoluetta etukäteen. Toki tämä avoimuuskin sulkee suurimman osan puolueista - ja ehdokkaista - pois, sillä enhän ole hylännyt omia arvojani. Näiden arvojen järjestys vain voi vaihdella elämäntilanteen mukaan.

Sosiaali- ja terveyspalveluista puhumisella minua on turha sumuttaa, sillä tiedän niistä jatkossa päätettävän ihan kaikkialla muualla paitsi kunnissa. Niinpä poliittisten paikallisjärjestöjen tehtäväksi paljolti tuleekin jäämään paikallissympäristön vaaliminen eri painotuksilla, jotkut kehittäisivät enemmän, toiset säilyttäisivät. Kunnallispolitiikassa tulevat aiempaa enemmän korostumaan myös koulutus- ja kulttuuripalvelut.

Lähtiessäni toistakymmentä vuotta sitten puoluepolitiikkaan, kaikki politiikka oli minulle kaupunkisuunnittelun jakojäännöstä, niitä muita sektoreita, jotka alistin sille, mikä mielestäni oli hyvää kaupunkia. Siihen kuuluivat lähiviheralueet, joukkoliikenne ja pyöräily ja yhdyskuntasuunnittelun piti tukea myös lähipalveluiden saavutettavuutta, ja päinvastoin. Näitä tavoitteita arvostan edelleenkin, eivät ne ole mihinkään hävinneet. Arvojärjestys saattaa kuitenkin olla toinen, ja se periytyy elämäntilanteestani.

Sinkulle voi olla tärkeää se, että lähistöllä on paljon elokuvateattereita, baareja ja lenkkireittejä, kun tällöin on aina vaarana joutua baanalle. Perheelliselle taas on suhteessa oleellisempaa se, että terveyskeskus, kaupat, mukaanlukien erikoiskaupat, kirjasto, uimahalli - mitä päivittäispalveluita kukin käyttää - sijaitsevat mahdollisimman hyvin päivittäislogistiikan varrella, ja minulle tämä päivittäislogistiikka tarkoittaa joukkoliikennettä ja lyhyillä matkoilla pyöräilyä ja apostolinkyytiä.

Suhteeni pitkäaikaisimpaan kotikaupunkiini Helsinkiin on tietyssä määrin säilyttävä, tämä ainakin osittain siksi että en asu siellä. Siksi minulle onkin keskeistä suositellessani helsinkiläisiä ehdokkaita, miten he suhtautuvat kaupunkisuunnitteluun, eritoten viheralueisiin. Nykyisessä kotikaupungissani minulle taas päivänpolttavinta ovat koulut, päiväkodit, terveyskeskukset, kirjasto ja uimahalli, siis peruspalvelut.

Arvostan sitä, että joku vaalii Porvoon maisemakulttuuria ja kaupunkikuvaa. Erittäin hyvä, että edes joku sen tekee, mutta en tee äänestysvalintaani näillä perusteilla, vaan etenen peruspalvelut edellä, semminkin kun en vain osaa nähdä Porvoonjoen nykyisellään jäsentymättömän länsirantapöheikön nauttivan ainakaan minun suojeluani, vaikka tiedän hyvin, että yhdyskuntarakenteen ja kaupunkikuvan "jäsentämisen" ja "jäsentymisen" voi usein myydä eniten tarjoavalle. Avoimet näkymät nauttivat kyllä suojeluani, jos näkymissä on jotain suojeltavaa: olen surrut sitä kun Töölönlahden alueen massoittaminen on katkaissut Kallion ja Eduskuntatalon välisen avoimen näkymän. Onneksi en tätä barbariaa kuitenkaan joudu katselemaan kovinkaan usein.

Toki sen verran ymmärrän yhdyskuntasuunnittelua, että ymmärrän palvelunäkökulmasta länsirannan Citymarkettiin liittyvät pelot. Pelkään itsekin länsirannan marketin sinetöivän varsinaisen keskustan tyhjentymisen kaupallisista palveluista, ja ei, länsiranta ei ole keskustaa vaikka jokiranta tupattaisiin täyteen taloja. Se ei ole keskustaa niin kauan kuin Helsingin bussit eivät pysähdy länsirannalla, eikä Näsi ole länsirantaa, ja työmatkasukkuloijalle - joita porvoolaisista on huomattava osa - joka vieläpä on perheellinen, arjen logistiikan toimivuus on kaiken a ja o, ja kaikki muut kysymykset alistuvat tälle. Jos ei massoittamalla kerrosneliömetrejä saada kaupunkia lisää Helsinkiin, niin ei saada Porvooseenkaan, vaikka kaikin mokomin Aleksanterinkaaren ja länsirannan lintupönttötalojen välin saisikin kaavoittaa hyvinkin tehokkaasti; tämä kaupunkikuvan nimissä, siis kaupunkimaisuuden. Porvoossa suojeltava kaupunkikuva sijaitsee joen itärannalla, ei lännessä.

Tämä pitkähkö johdanto toimikoon apologianani sille, miksi allekirjoitin Porvoon länsirannan jättimarketin vastaisen vetoomuksen, mutta en kuitenkaan sen perusteella tule tekemään äänestysvalintaani; en myöskään tule ratkaisemaan äänestyskäyttäytymistäni sillä perusteella, kuka lupaa rakennuttaa eniten talvipyöräiltävää fillaribaanaa.

Minun ääneni tulee saamaan ehdokas, joka kykenee vakuuttamaan minut siitä, että hän arvostaa peruspalveluita - kouluja, päiväkoteja, kirjastoa ja terveyskeskusta mutta myös kaupallisia peruspalveluita - ja pitää niiden laadukkuutta ja saavutettavuutta kunniassa. Tätä tavoitetta toki tukee myös keskustan pitäminen elävänä, mutta myös Kevätkummun, Huhtisten, Kamppulan ja niin edelleen. Ääneni tulee siis saamaan sellainen ehdokas, joka puolustaa perheille elintärkeitä peruspalveluita ja niiden saavutettavuutta.

Tämä saavutettavuus onkin sitten moniulotteinen kysymys. Saavutettavuus tarkoittaa ensinnäkin joukkoliikenteellä saavutettavuutta: sitä, että kouluun, päiväkotiin ja lääkäriin pääsee bussilla silloin kun se ei ole kävely- tai fillarimatkan päässä. Saavutettavuus on myös kustannuskysymys: peruspalveluiden käyttömaksuja, kuten päivähoito- ja poliklinikkamaksuja ei saa nostaa. Näistä seuraakin tarkennus edellä sanottuun: ääneni tulee saamaan sellainen ehdokas, joka lupaa puolustaa peruspalveluiden saavutettavuutta ja ymmärtää tämän saavutettavuuden mahdollisimman syvällisesti. Tämä rajaus ei jätä jäljelle kovinkaan montaa puoluetta: ääneni ei voi tulla menemään porvarilliselle ehdokkaalle. Nykyisestä elämänperspektiivistäni, joka painottaa peruspalveluita, ja alistaa kaiken niille, viihtyisä kaupunkiympäristökin on eräänlainen peruspalvelu, joka on kaikkien saavutettavissa, tai ainakin sen pitäisi olla.

Kekkonenkin ymmärsi erota itse

Presidentti Kekkonenkin pantiin lopulta tosiasioiden eteen. Hänelle tuotiin valmiiksi kirjoitettu eroanomus allekirjoitettavaksi, kun Kekkosen henkilääkäri oli todennut hänet kykenemättömäksi jatkamaan virassaan. 

Ensimmäisestä eronpyyntökirjeestä UKK teki silppua. Ajatteleeko nyt pääministeri Sipilä olevansa Urkkia suurempi, kun ei itse ymmärrä tehdä johtopäätöksiä? Pitäisikö nytkin lääkärin tutkia pääministeri, jos ei kerran tämän omaan arvostelukykyyn voi luottaa? 

Ei Juha Sipilä voi piiloutua sen taakse, että olisi "vain" liikemies eikä siksi ymmärrä julkisen päättäjän integireetin ja uskottavuuden perustaa. Enää. Sitäpaitsi viimeksi eilenhän hän totesi olevansa julkinen henkilö, ja sellaisena mediassa käsitelty. Niin ettei mikä tahansa miljonääri. 

Mikä pääministeri sitäpaitsi sitten on, jos ei poliitikko? Olisi huolestuttavaa, jos Suomea johtaisi "vain" liikemies, joka johtaisi Suomea kuten liikeyritystä. Kuten ... Juha Sipilä.

Kekkonen oli valtiomies, eikä valtiomieheksi voi ilmoittautua, ja sellaisia ei nykyhallituksesta löydy, tai -naisia. Henkilöitä, jotka ymmärtäisivät asettaa valtion edun oman asemansa yläpuolelle. Nyt näin ei ole: Suomen kansainvälinen uskottavuus hupenee kuuluisan lehdistövapautemme asetuttua vähintäänkin outoon valoon. Tämä on peräti outoa hallitukselta, outoon valoon asettaminen, kun muuten ovat perustelleet politiikkaansa kansainvälisellä luottokelpoisuudella. 

Kekkonen sanoisi tästä hallituksesta: saatanan tunarit. 

8. sinfonia, Erik ja Ensio

1940-luvulla Ainolassa vietettiin autodafee: takassa poltettiin Sibeliuksen valmistumattomat sävellykset. Tämän kauhistuttavan polttouhrin jälkeen Sibelius oli helpottunut. Hän oli päässyt eroon häntä kouriintuntuvasti soimaavasta muistutuksesta: valmistumattomat luonnokset todistivat hänelle hänen luomiskykynsä ehtymisestä.

Viisiosaisen Sibelius-elämäkerran viidennestä osasta ei aivan tullut Erik Tawaststjernan 8. sinfoniaa. Erikin samastuminen työnsä kohteeseen oli täydellinen. Hänenkin työtään uhkasi iän myötä hupeneva työkyky; onneksi sentään hänen elämäntyönsä saatiin avustajien tuella valmiiksi.

Erikin kädettömyys käytännöllisluonteisissa asioissa oli legendaarista, tosin se luultavasti johtui siitä, että häntä nyt vain askarruttivat hieman esoteerisemmat tai ainakin arvokkaammat asiat. Onnistui häneltä kuitenkin moottoriveneelläajo, sienestys ja munakkaan tekeminen. Matti Vainion sata vuotta sitten syntyneestä Erikistä kirjoittamassaan ansiokkaassa Tawaststjerna-kirjassa - elämäkerturi sai elämäkerran - tuodaan Erikin hahmo eläväksi, ja tämä hahmo on yhteneväinen omien mielikuvieni kanssa.

Minulle uuttakin paljastuu. Erik oli nuorena myös lahjakas matemaatikko, joka sitten seurasi sisäistä ääntään, toteuttaen sitä ensin klaviatuurilla, sitten lisääntyvässä määrin se sisäinen ääni alkoi soittaa hänelle Ainolan mestarin musiikkia.

Erik tuo minulle monessakin mieleen kolme vuotta sitten edesmenneen ystäväni Ension. Molempien maallinen vaellus kesti 77 vuotta, ja kumpainenkin oli varsin epäkäytännöllisiä miehiä. Ensio rakasti musiikkia, ennen muuta Bachia, joka oli hänen kotijumalansa. Kannelmäen Prismassa ja eläkepäivillä Stockmannilla kaupassa käynnit edustivat hänelle seikkailua; onnistui Enssiltä kuitenkin ruisleivänteko. Molemmat miehet olivat matemaatikkoja, Ensiolle siitä tuli sitten leipäpuu, ja hän toteutti tätä kutsumustaan sittemmin Helsingin yliopiston atk-keskukseksi muuttuneessa Laskentakeskuksessa.

Sitä en tiedä, tapasivatko miehet koskaan. Tilaisuuksia siihen oli varmasti lukuisia, sen verran paljon olen Ensiolta kuullut konserttitarinoita Karajanista, Richteristä ja monista muista, joita kaikkia Erik kävi ensin kuuntelemassa kriitikkona, sittemmin musiikinrakastajana. Molemmat olivat oman tiensä kulkijoita, riippumattomia sieluja: kun Erik joskus oli tokaissut haluavansa olla Markku Aro, en tiedä, tiesikö Ensio edes kuka tämä on. Ei hänen tarvinnut välittää populaareista päivänlennoista, kun hänellä oli ikuiset arvonsa. Ainakin yksi ero Ension ja Erikin välillä kuitenkin löytyi: Ensiolle Sibelius jäi melko vieraaksi, hänen musiikkimakunsa oli konservatiivisempi.

Syystalven säveliä

Ludwig van Beethoven: Viulukonsertto. Joseph Szigeti ja New Yorkin filharmonikot, johtaa Bruno Walter. On virkistävää kuulla poikkeus kreisleriläisestä traditiosta, jota edustaa viulistien valtavirta. Szigetillä on suuri, miltei alttoviulumainen ääni, ja äänitystekniikka on aikakautensa huippua. Szigetin esityksessä yhtyvät menuhinmäinen kiihkeys ja Heifetzin tekninen varmuus.

Anton Bruckner: Sinfonia no 6. NDR-sinfoniaorkesteri, johtaa Günter Wand. 23 vuotta on riittänyt irtikytkemään fiksaationi Klempererin klassikkolevytykseen. Joskin Celi tarjoaa maksimaalisempia kauneusarvoja, Wandin soundi kuulostaa juuri oikealta: ensimmäinen ja toinen osa jousivoittoisia, kaksi viimeistä vaskien hallitsemia. Tämä myös lienee Wandin NDR-paketin parhaiten äänitetty sinfonia.

Gustav Mahler: Sinfonia no 3. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, johtaa Bernard Haitink. No nyt pääsee tämä listalle, kun se ei mahtunut ensikuuntelemalla (periaatteenani on ottaa samalta esittäjältä vain yksi saman säveltäjän teos). Tämän muhkeammin Mahleria ei voi toivoa, bombastia on aivan tarpeeksi, mutta siltikin se pysyy kohtuudessa, toisin kuin esimerkiksi Levine.

Johannes Brahms: Sinfonia no 2. NDR-sinfoniaorkesteri, johtaa Günter Wand. Ihanne-esitys, maskuliininen, linjakas ja soiva tästä lapsekkaasta renkutuksesta.

Procol Harum: Repent Walpurgis. Erikoinen sointi tulee tårta på tårta -ratkaisusta kietoa piano ja urut toisiinsa. Vähän kuin barokkikonsertossa olisi kaksoiscontinuo.

Liisa Kallio: Höllää pöllö, esittäjänä Pikku Papun orkesteri. Kahta Pikku Papun levyä on Elsan kanssa tullut veivattua, ja tätä parempaa lapsille tehtyä musiikkia ei kai oikein voi olla, kun se ei edes ärsytä aikuiseen makuun tottunutta. Päinvastoin, kappale huhuiluineen suorastaan kutsuu rauhoittumaan ruuhkavuosista kärsivää vanhempaa.

Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto no 5 "Keisari". Edwin Fischer ja Lontoon filharmonia-orkesteri, johtaa Wilhelm Furtwängler. So muss es sein. Tämä levytys kasvaa kerta kerralta: ensi alkuun klassisen levollisesta levytyksestä paljastuu joka kuuntelukerralla lisää kiihkeyttä. Levytys on teknisesti savikiekkoaikakauden huipentuma, ja Fischer ja Furtwängler improvisatorisina kykyinä kulkevat samaan suuntaan.

Gustav Mahler: Sinfonia no 8: Blicket auf, alle reuig Zarten. 765 esittäjää, joita johtaa Jascha Horenstein. Tämän suurimman mahdollisen koneiston vaatiman teoksen suurimman mahdollisen esityksen kaunein mahdollinen hetki, tai hetki, jolloin hetki pysähtyi, jolloin valtava koneisto kimmeltää.

Richard Wagner: Tristan ja Isolde. Kirsten Flagstad ja muut solistit, Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Wilhelm Furtwängler. Monien mielestä Furtwänglerin ehkä suurin levytys. Furttis saa tästä Wagnerin kauneimmasta helmestä enemmän kauneutta ja jatkuvuutta irti kuin yksikään toinen, ja Flagstad on ylittämätön Wagner-tulkki.

Einar Englund: 2. sinfonia (Mustarastas). Helsingin kaupunginorkesteri, johtaa Pertti Pekkanen. Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä esimerkiksi Chicagon sinfoniaorkesteri Bud Hersethin vuosikymmeniä koulimine vaskineen tekisi tälle, mutta Pekkasen johtaman HKO:n esityksestä välittyy aito usko tähän musiikkiin, joka lienee parasta Sibeliuksen varjoon jäänyttä suomalaista sinfoniamusiikkia, ja hieman röpelöinen yhteissointi oikeastaan lisää esityksen viehätystä, ainakin autenttisuutta.

Syystalven artisti: NDR-sinfoniaorkesteri

Teimme kaikkemme perustuslain kumoamiseksi

Perustuslakivaliokunnassa perussuomalaiset yrittävät kumota Suomen voimassaolevaa perustuslakia. Näin tekee esimerkiksi valiokunnan jäsen Leena Meri, joka on huomannut, että maahanmuuttajien muita alempi sosiaaliturva ei ole mahdollinen, sillä se sotii perustuslain yhdenvertaisuusperiaatetta vastaan. Tämä este eli perustuslaki joutaakin heti raivattavaksi pois tieltä.

Varatuomarin soisi olevan paremmin perillä, että moista ei voi esittää ilman että ensin pitäisi kajota perustuslakiin, sillä Meren mukaan "jatkamme asian selvittämistä". Niin että sellaista todellista isänmaallisuutta, joka perustuu joko suoranaiseen piittaamattomuuteen, (perustuslain) lukutaidottomuuteen tai muusta syystä täydelliseen perehtymättömyyteen omaa työtä säätelevästä perusperiaatteesta. Erityisen kornia tämä on siksi, että sen sanoja on varatuomari ja perustuslakivaliokunnan jäsen.

Leena Meren todetessa, että "nykyjärjestelmään meillä ei ole varaa", hän tulee samalla todenneeksi, että Suomella ei ole varaa perustuslakiin, joka kuitenkin luonnehtii kaikkia itsenäisiä valtioita. En haluaisi kertoa hänelle esimerkkejä maantieteellisistä yksiköistä, joilla ei sitä ole, eikä kansallisvaltiouskoisen puolueenkaan luulisi sellaisia halajavan.

Suomen Uutisten jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Onko hallituksen tarkoitus tappaa juopot?

Hallituksen kaavailema alkoholilain muutos - joka sopii myös opposition liberaaleiksi itsensä mieltämille - tulee lisäämään alkoholihaittoja. Kun yleensä liberaalit näkevät syy-yhteyden, jossa lisääntynyt tarjonta lisää kysyntää, koski tämä sitten päivittäistavaroiden kulutusta tai asuinrakentamista, niin olisi kumma, jos ei tämä logiikka toimisi myös alkoholinkulutuksessa.

Alkoholihaitat taas eivät palaudu pelkkiin juoppojen maksojen poksahteluihin. Yhä useampi huomaamatta lipsuu kohtuukäytön yli kun Chateau de Siwaa ja Tölkki-Eldoradoa saakin kadun toiselta puolelta. Ihan kunnon ihmisetkin voivat olla alkoholisteja, myöntävät, tunnistavat tai tunnustavat tämän tai eivät.

Alkoholi taas on erinomainen esimerkki siitä, miten yksilöllisetkin valinnat ovat yhteiskunnallisia tekoja ja kulutusvalinnat sosiologiaa. Arkipäivisin krapularokuli on työnantajan menetys, ja se viimeinen lasillinen, joka olisi saanut jäädä kumoamatta, voi taas johtaa lastensuojelun asiakkuuteen.

Näillä ei kuitenkaan ole mitään väliä hallitukselle, joka ilmeisesti ajattelee vähentävänsä alkoholihaittoja toimimalla näkymättömänä kätenä, joka sysää mieleltään heikot mieron tielle ja ennenaikaiseen hautaan perusterveydenhoitoa rasittamasta. Tässä tapauksessa kansakin tietää paremmin, sillä tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan enemmistö kansalaisista tunnustaa, että alkoholinkäytöstä on merkittäviä yhteiskunnallisia haittoja, ja minkä luulisi olevan vieläkin tärkeämpi signaali päätöksentekijöille: kansalaiset tietävät, että alkoholin saatavuuden helpottamisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Mutta ei sillä niin väliä, kun lisätään kuluttajan valinnanmahdollisuuksia. Tämähän on uusliberalistisen diskurssin mukaista: sysätään lisää vastuuta kansalaisille itselleen, myös juoppoudesta.

Hesarin jutun alkoholilaista ja sitä koskevasta Ehyt ry:n teettämästä mielipidetutkimuksesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. 

Dehumanisaatio mahdollistaa raiskaukset, rasismin ja sodan

Keskustelin aamukahvipöydässä - mikä on harvinaista herkkua lapsiperheessä - siitä, miten raiskaukset ovat mahdollisia. Siitä samasta syystä kuin rasismi ja sodassa tappaminenkin: toista ihmishenkeä ei kunnioiteta, koska sitä ei tarvitse kunnioittaa.

Sellaista ei voi kunnioittaa, jolla ei ole arvoa. Toisen osapuolen ihmisyyden kieltäminen kieltää samalla toisen arvon - vaikka on eläimelläkin itseisarvo - ja tämä arvon kieltäminen mahdollistaa myös toisen ihmisen kaltoinkohtelun. Kun se toinen onkin lähtökohtaisesti jotain vähempiarvoista: ei ihminen, veli, toveri tai kollega, vaan alainen, kilpailija, vammainen, vääräuskoinen tai värivirheinen.

Ei sen kaltoinkohtelun tarvitse olla edes näin räikeää, toisen osapuolen elämän uhkaamista: kyllä vastapuolen nöyryyttämistä tapahtuu koulussa ja töissäkin.

Kaiken juju on toisten ihmisten näkeminen samanarvoisena kuin itse. Tämän edellytyksenä on se, että korostetaan yhtäläisyyksiä erojen sijaan: eri uskonnoissa puhutaan samoista asioista eri metaforilla, toisten ihonvärillä on sama merkitys kuin heidän vaatetuksellaan. Ja niin edelleen.

Mitä jos oltaisiin ihmisiä ihmiselle? Ja tajuttaisiin, että yhdessä tässä ollaan, käppäillään tämän ainoan planeettamme päällä, eikä toinen ole vastapuoli vaan kumppani.

Korppi ei ole petolintu

Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston juuri julkaisema valistus- tai pikemminkin varoitusvideo lasten vanhempien sosiaalisen median käytöstä on sohaissut oman kuplani rikki. Videossa korppi vie tytön kun äiti tarkistaa tekstiviestin. Korppi ei kuitenkaan ole peto, vaan pikemminkin luonnon puhtaanapitolaitos, vaikka olenkin nähnyt videon, jossa korppi surmaa kaninpoikasen ravinnokseen. Sellaisiakin opetusvideoita näkee sosiaalisessa mediassa.

Yksimielisesti tämä Helsingin valistusvideo on tuomittu yksisilmäisesti sosiaalisen median demonisoivana pelotteluvideona, naureskeltukin sille. Minä en naura. Osui ja upposi. Ehkä osalla suuttunut, järkyttynyt tai huvittunut reaktio on vaivaantumisreaktio, yritys peitellä omaa nolostumista, häpeääkin.

Muutettuani Norjaan elokuussa 2007, sain kutsun Facebookiin. Pidinkin sitä oivana keinona pysytellä kärryillä siitä, mitä Suomessa tapahtui poissaollessani ja mitä kavereilleni kuuluu. Olen suhtautunut siihen myös verkostointityökaluna, sekoittaen mukaan sekä jauhot, hiivan että veden, aivan samoin kuin blogissani, renessanssi-ihminen kun olen ja sellaisia eivät koske aiheen rajaamisvaatimukset, sillä ne ovat matalasieluisemmille. Pian osoittautui, että Facebook on oiva keino myös pysytellä kärryillä kissavideoiden viimeisimmistä kehitysvaiheista aikakaudella 30 jKr Teemu Mäki.

Kotonani tapaan istahtaa vanhan säilytysarkkuni päälle silloin kun näen tarpeelliseksi vain nopeasti "tarkistaa", mitä oli puhelimeeni tupsahtavan plingahduksen takana. Että oliko joku kommentoinut osuvasti kissavideokommenttiani. Juuri kaksi ja puoli vuotta täyttävä tyttäreni pitää tätä paikkaa minulle niin sopivana, että näyttää minulle usein "tohon" itse puuhatessaan sohvalla. Ja omatuntoa soimaa.

Helsingin videota hutipotkuna pitävistä moni on muistuttanut sosiaalisen median oikeasti tarjoavan myös vertaistukea esimerkiksi yksinhuoltajille, mielenterveyskuntoutujille, työttömille ja niin edelleen. Se on kuitenkin sosiaalisen elämän korvike: kun ei ole mahdollista tarkistaa, mitä koto-Helsingissä tapahtuu, Facebook ja Twitter ovat parempi kuin ei mitään.

Sosiaalisen median käyttöä ei tarvitse kokonaan lopettaa, niin kuin ei alkoholinkaan. Molemmat ovat kohtuudella annosteltuina ihan kivoja juttuja silloin kun ne ovat jonkun lisäksi. Korvikkeena ne ovat vähän siinä ja siinä. Korkki on syytä laittaa kiinni silloin kun sen takia jäävät työ tai perhe hoitamatta ja aamulenkki välistä. Sama pätee sosiaaliseen mediaan.

Video näyttää yhden valitsemansa näkökannan sosiaalisesta mediasta, sen, josta isänikin minulle on sanonut. Joskus isiä tarvitaan avaamaan silmiä, paitsi omiaan siltä kaikelta näpyttelyltä, myös lastensa. Noin 14-vuotiaana isäni kerran kehotti minua kuuntelemaan omia sanojani. Laskin, että joka kolmas niistä merkitsi naisen sukupuolielintä. Tämän yhden itsetarkkailukerran herättämänä käytännössä katsoen lopetin kiroilun.

Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin isäni kerran totesi närkästyneen hämmästyksensä, että kävellessään leikkipuiston ohitse näyttäisi siltä, että jokainen ainakin yksinäinen vanhempi tuijottaisi kännykkää, vaikka oikeasti vanhemman tehtävänä on olla oman lapsensa päätoiminen ammattikatsoja ja yleisö. Sosiaalisen median kohtuullisesta hyötykäytöstä video ei sano mitään, mutta ei kai sellaisesta tarvitse valistaa tai varoittaa. Sellainen on pikemminkin mainosten tehtävä: näyttää iloista, seurallista kohtuukäyttöä, sellaista kuin männävuosikymmenten ykköskaljamainoksissa.

Moni kommentaattori on kiinnittänyt huomiota sanojen merkityssisältöjen hämärtämiseen. Välinpitämättömyyttä on ehkä kyseenalaista nimittää väkivallaksi, se on "vain" välinpitämättömyyttä. Kaltoinkohtelua joka tapauksessa.

Videon voi katsoa klikkaamalla otsikkoa.

Lapsiperheille lisää äänivaltaa?

Esimerkiksi yleiskaavoitusprosessin yhteydessä olen usein törmännyt argumenttiin, jossa kaupunkia rakennetaan tulevien asukkaiden tarpeisiin. Tällä argumentilla välillä tampataan nykyisten asukkaiden tarpeita, esimerkiksi kaavoittamalla heidän virkistysalueilleen asuntoja.

Toki tässä argumentissa onkin sinänsä paljonkin järkeä, ja yleensäkin politiikassa soisi tehtävän budjettivuoden tai vaalikauden ylittävää strategista suunnittelua paljon nykyistä enemmän, tai edes vaikutusarviointia ja visiointia. Miten tulevien sukupolvien tarpeet sitten tulisivat nykyistä paremmin huomioonotetuiksi?

Yksi mahdollisuus voisi olla antaa lapsiperheille lisä-ääniä lapsiluvun mukaan? Tämä ratkaisu vaan voisi aiheuttaa perheissä ristivetoa kiistellessä siitä, käyttäisikö nämä äänet kokoomuslainen isi vai vasemmistolainen äiti. Harvoissa perheissä tähän ongelmaan kuitenkaan törmättäisiin, koska yleensä samanmieliset hakeutuvat toistensa seuraan. Suurempi ongelma olisikin se, että lapsiperheiden äänioikeuden kasvattamisella saattaisi olla ei-toivottuja seurauksia.

Mitä nämä seuraukset voisivat olla? On vaikea nähdä, miten päätökset voisivat olla ainakaan nykyistä tulevaisuushakuisempia antamalla lapsiperheille bonusääniä lapsista, sillä yleensä suuri lapsiluku ja vanhempien konservatiivinen arvomaailma korreloivat keskenään positiivisesti. Toki arvokonservatiivit voivat olla esimerkiksi luonnonsuojelumyönteisiä, mutta heidän maailmankuvansa tulee törmäämään heidän lapsiensa maailmankuvan kanssa näiden kasvettua ulos kotitaustastaan.

En siis kuitenkaan olisi taipuvainen antamaan lapsista lisä-ääniä, mutta sen sijaan toivoisin kaikkien päätösten ympäristö-, tasa-arvo-, liikenne- ja lapsivaikutusten arviointia.

Selittääkö osattomuus jytkyä?

Olen juuri myynyt asuntoni, ja jo jonkin aikaa kuullut huhuja, että työnantajani tulee tekemään muutoksia, jotka vaikuttavat omaan toimenkuvaani ei muuten kuin siten ettei sitä toimenkuvaa enää ole olemassa. Tätä kirjoitettaessa on vielä epäselvää, miten nämä lutviutuvat. Asunnottomaksi en jää, mutta työttömäksi saatan.

Elämässäni on siis paljon epävarmuustekijöitä yleensä isoiksi katsotuissa asioissa, irtikytkentöjä ilman tietoa mitä tunnelin päässä näkyy. En töissäni enkä harrastusteni tiimoilta tapaa ihmisiä. Siltikään en ole osaton. Putoan ehkä veneestä, mutta kellun, en uppoa. Miksi?

En uppoa, koska palkkatyö ei rakenna identiteettiäni. Käsitys itsestäni ei ole palkkatyön muovaama varmaan pitkälti siksi että en ole juurikaan päässyt siellä käyttämään ja näyttämään kykyjäni. En ole osastonsihteeri-maisteri-tutkija-virkamies-herratiesmitä vaan minä. Minulla on metsäni, musiikkini, juoksemiseni ja kirjallisuuteni, riippumatta siitä, missä asun ja millä kustannan asumiseni. Ystävät ja perhe ovat pysyviä, asuntoja ja työpaikkoja tulee. Miksi ihmeessä ankkuroida itseään johonkin sellaiseen, jonka säilyvyydestä ei ole varmuutta?

Joskus olen ehdoin tahdoin hankkinut itselleni sosiaalisia verkostoja tarjoavia harrastuksia toimintatarmoani kanavoimaan. Vaikka tällä hetkellä en aktiivisesti vaikuta järjestöissä tai politiikassa enkä tapaa työni puolesta ihmisiä paitsi erikseen sopimillani lounastreffeillä, minulla on kuitenkin sosiaalista pääomaa, koska minulla on niitä ystäviä, joita kutsua lounaalle, ja koska tiedän, miten systeemi toimii sitten kun seuraavan kerran päätän tehdä sinne hyökkäyksen.

Moni yritti selittää jytkyä osattomien vastaiskuna. Kun joku laittoi heille sanat suuhun, he kokivat että heilläkin oli ääni ja kerrankin he jaksoivat lähteä uurnille. Samaa selitystä on tarjottu Trumpinkin jytkylle, globalisaation ja jälkiteollistumisen häviäjien pelkojen päässeen ulos kaapista, kun näille peloille on annettu hahmo, kasvot ja nimi, olivat nämä sitten miten kohdalleen osuneita hyvänsä, mutta joka tapauksessa tämä on merkittävästi enemmän kuin aiemmin, kun kukaan ei tunnu olleen kiinnostunut sen vertaa että olisi vaivautunut lupaamaan mitään.

En siis ole tarpeeksi osaton, jotta voisin päätyä tekoihin, joita osallisemmat voisivat tulkita paremman puutteessa protestiksi kun eivät niitä muuten suostu ymmärtämään. Tämän estää sosiaalinen pääomani, joka tarkoittaa sosiaalisten verkostojen potentiaalisuutta, oli sitten aktuaalisia verkostoja tai ei. Lisäksi tietopääoma pelastaa minut tipahtamiselta. Tiedän myös, että voisin itse olla tuolla systeemin sisäpuolella, jos minua vain huvittaisi. Sosiaalista pääomaa on tietoon perustuva näkemys siitä, että minä itse olen se, joka valitsee itselleen sopivimman roolin yhteiskunnassa. Tieto siitä, että yhteiskunnallinen vaikuttaminen on kuitenkin periaatteessa demokraattisessa järjestelmässä mahdollista, meilläkin tie on auki ministeriksi asti, jos haluaa pelata pelinsä oikein, ehkäisee ajautumasta populismin uhriksi.

Trump peruutti ilmastonmuutoksen

9-11, tai suomalaisittain, 11.9. merkitsi kansainvälisten lintukotokuvitelmien päättymistä, ja 11-9 taas sitä, että ilmastonmuutos peruttiin. Tähän epäilykseen saattoi päätyä kahdestakin syystä.

Ensinnäkin, jos katsoo ikkunasta ja uskoo, että asiat ovat niin kuin ne näyttävät, niin on helppo leimata ilmaston lämpeneminen kuulopuheeksi. Toiseksi, jos on uskonut, että asiat ovat niin kuin ne näyttävät, niin kyllä ne ovat. Niin meillä asiat koetaan, kuten puoluesihteeri Slunga-Trumpsalo on todennut. Todellisuudesta on tullut Truman Showta, ja maailman mahtavimmaksi mieheksi on valittu Nakke Nakuttaja, joka on rikas kuin Roope-setä ja jolla on Zlatan Ibrahimovicin kokoinen ego.

Ilmastonmuutoksen ja Trumpin valinnan välinen yhteys ei ole sattumanvarainen, vaikka sattumaa onkin se, että molemmat tuli todennettua samanaikaisesti. Niiden välillä on kuitenkin sosiologinen kolmas eli näkymätön käsi: asiat näyttäisivät olevan niinkuin ne näyttävät, tai niinkuin halutaan uskoa. Usko onkin tietoa voimakkaampi, ja empiirinen kokemustieto vahvistaa vain sen, jota jo aiemminkin epäiltiinkin varmaksi. Ei ehkä demokratia, vaan sen edellytyksenä oleva valistus on tullut kriisiin.

Muistini sääilmiöistä ulottuu noin vuoteen -78 tai -79, mistä alkaen pidin kirjaa säähavainnoista vuoteen 1994 saakka. Siltä aikaväliltä ja sen jälkeen muistan kyllä yhden vastaavan talven alkamisen. Syyskuu 2002 oli lämmin, melkein kesäinen, ja kolmen viikon syksyn jälkeen 28.10. tuli lumi. Ja se pysyi. Niin että ei tämä aikainen lumikuorma mitenkään ainutlaatuista ole, mutta toki ääri-ilmiöksi luokiteltava.

Yksinäinen soihtu valaisee ja (valistaa) yhä harvinaisemmaksi käyvää talvista Helsinkiä.

Havaintokokemus itse asiassa vain vahvistaa ilmastonmuutoksen, sillä se merkitsee lämpenemisen lisäksi ilmaston ääri-ilmiöiden lisääntymisen ja meidän leveysasteillamme sateiden lisääntymisen, ja ei pitäisi olla mitenkään yllättävää, että silloin kun lämpötila on pakkasen puolella, sateet tulevat lumena. Ja aika usein ne tulevat, kun sijaitaan 60 ja 70 leveyspiirin välissä. Niin sanotuille ilmastoskeptikoille tämä looginen päättely ei kuitenkaan osoita mitään, ainoastaan heidän oman harhaisuutensa oikeellisuuden. Logiikka ja empirismi lakaistaan valistuksen kriisin mukana kaatopaikalle. Valitettavasti Trump on tällaisten luulottelijoiden näkyvin äänitorvi, änkyröiden edusmies. joka takertuu hupenevaan öljyyn kuin hukkuva oljenkorteen.

USA:n vaalituloksen opetuksia

Varmaankin Donald Trumpin vääjämättömältä vaikuttava voitto on ainakin osittain tulkittavissa protestina, pettymyksenä vallitseviin päättäjiin ja systeemiä kohtaan. Itsekin poliittiseen järjestelmään jossain määrin pettyneenä osaan sympatiseerata toisia pettyneitä, mutta osallisuussauruksena tiedän kuitenkin, että kotiinjäävien puolesta päättävät sitten toiset heidän puolestaan, ja jo tästäkin syystä äänestäminen ei ole kansalaisoikeus vaan -velvollisuus.
Varmaankin joissain osavaltioissa Hillary olisi saattanut saada muutaman ratkaisevan äänen enemmän, jos kahden suurpuolueen ehdokkaan lisäksi tarjolla ei olisi ollut muita pienehdokkaita, mutta demokratiassa on kuitenkin oikeus valita tarjolla olevista paras, maksimoimaan hyvä eikä vain tyytyä taktikoimaan, minimoimaan paha. Samaten oikeus asettua ja asettaa ehdolle on tärkeä demokraattinen oikeus, jota ei voi liikaa korostaa. Sekään oikeus ei ole kiveen hakattu, kuten tiedämme kaikista niistä valtioista, jotka ovat kääntyneet kohti diktatuuria ja yksipuoluejärjestelmää.
Omiin puolueisiinsa ja poliittiseen järjestelmään pettyneet ovat nyt kuninkaantekijöitä, minkä Trump on osoittamassa, ja meillä koto-Suomessakin tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millaisia liikkeitä hallituspuolueisiin pettyneet tulevat tekemään. Erityisen mielenkiintoista tulee olemaan se, millaisiin ratkaisuihin päätyvät jo kertaalleen poliittiseen järjestelmään pettyneet, joiden pettymysreaktiona oli äänestää Perussuomalaisia. Mitä heille on tarjolla, paitsi palata häntä koipien välissä takaisin äänestämään demareita tai keskustaa?
Suomessa onneksi protestit eivät tähän saakka ole poikineet umpikahjoja viihde-ehdokkaita, mitä nyt näitä paikallistason hakkaraisia ja kiemunkeja. Ainakin ihan huipputason poliittisilta johtajilta meiltä odotetaan edes jonkinlaista tolkullisuutta, tai sitten se on se parjattu systeemi, joka koulii ja (itsesensuroi).
Toivoa sopii, että parlamentarismiin pettyneet eivät massamittakaavassa lähde etsimään väkivaltaisia ratkaisuja, vaan kanavoisivat tarmonsa johonkin hyödyllisempään, kuten vapaaehtoistyöhön. Toivon, että meillä poliitikot ymmärtäisivät asemansa ja sen tuoman vastuun: he eivät ole kansan edustajia, vaan johtajia, eivätkä johtaisi kansaa harhaan esimerkiksi normalisoimalla umpityperyyttä, vihaa ja rasismia, lietsoen tätä ulkoparlamentaarista riehuntaa.

Auttaisiko Li köyhää urheilujohtajaa?

Menestyjä Jari Sarasvuo puolusti homokommenttiensa vuoksi potkut saanutta Aleksi Valavuorta, joka oli erehtynyt irvailemaan Vasemmistoliiton siipeilevän. Sarasvuo kehotti Anderssonia "– Jätä tuo toisen ihmisen tulojen ja potkujen ilkkuminen. Tiedän, mikä olet oikeasti arvoiltasi ja kyvyiltäsi. Li, köyhät tarvitsevat sinua, Sarasvuo sanoi.

Valavuori oli ryttyillyt väärälle taholle, sanavalmiille, tuoreelle vasemmistojohtaja Li Anderssonille:

"Onko sun mielestäsi reilua, että 25% suomalaisista maksaa työllään koko paskan? Sinun vasemmistosi ei kuulu näihin maksajiin" Li Andersson kuittasi tähän osuvalla kuvakaappauksella Hesarin otsikosta "Homokommenteistaan potkut saanut Aleksi Valavuori (Kok., näköjään myös köyh.), ei tienannut verotettavia tuloja senttiäkään". 

Ilmeisesti Valavuori sitten on köyhä, ainakin jos on julkaistuja verotietoja ja Sarasvuota uskominen. Auttaisiko Li vähäosaista miestä mäessä?

Li Anderssonin Instagram-kuittauksen voi käydä tsekkaamassa klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Mitä autoilija ei muista pyöräilystä

Autoilijoiden on usein vaikea muistaa liikennettä muiden liikkujaryhmien näkökulmasta. Varmaankin sama pätee muihinkin liikennemuotoihin, mutta autoilu on minulle vierain, joten käsittelen tässä sen, opiksi ja neuvonnaksi autoilijoille (jotka usein itsekin edustavat jotain muuta liikkumisen tapaa, mutta auto jotenkin aiheuttaa amnesiaa siten että auton ratissa ei ilmeisesti muisteta, miltä maailma näytti vaikkapa eilen pyöräilijän silmin).

1. Pyöräilijä ei voi vastata puhelimeen. Jos olet sopinut tapaamisesta pyöräilijän kanssa, hänelle on turha soittaa silloin kun hän on oletettavasti matkalla tapaamispaikkaan. Tosin ei autoilijankaan pitäisi puhua puhelimeen; pyöräilijälle vastaaminen on kuitenkin kategorisesti mahdotonta, ja hidastaa entisestään hänen pääsyään kun pitää pysähtyä, mahdollisesti ottaa kypärä pois päästä, ja kylmällä ilmanalalla vielä kuoria sissipipokin päästä.

2. Autoilija: jos haluat kutsua jonkun autottoman paikalle pyöräilymatkan kantamattomiin, tee se ajoissa. Juna- ja bussilippujen hinta nousee mitä lähempänä matkustamisen ajankohtaa ne varaa.

Vähentääkö KiKy-sopimus kuntien verotuloja?

Oma ammattiliittoni JHL oli mukana kunta-alan pääsopijajärjestöjen kannanotossa, jossa ihmetellään väitteitä, joiden mukaan "kilpailukykysopimus" vähentäisi kuntien verotuloja, kun kuitenkin pääministeri Juha Sipilä on luvannut sen olevan kunnille kustannusneutraali.

Tätä on kuitenkin vaikea luvata, jos reaaliansiot laskevat lomarahaleikkauksen myötä. Lisäksi joku - esimerkiksi pitkää työmatkaa tekevä tai yksinhuoltaja - voi tulla päätyneeksi sellaiseen laskelmaan, että työajanpidennykset ovat hänelle mahdottomia, jolloin hänen on joko oma-aloitteisesti vaan ei vapaaehtoisesti lyhennettävä työaikaansa, jolloin hänen ansiotasonsa laskee, ja samalla laskevat verotulot. Joku voi jopa tulla siihen johtopäätökseen, että työnteko ei enää ole näillä pelimerkeillä mahdollista.

Tämä kannanotto sisältää siis pakostakin vaatimuksen kompensoida em. tappiot jotenkin kunnille, tai sitten vähentää kuntien tehtäviä, mikä edellyttäisi kuntalain muutosta. Toki niitä tehtäviä väheneekin SoTe-uudistuksen myötä. Yksi kätevä tapa kompensaatioon on tietysti kunta-alan palkkatason tarkistaminen, mikä olisi luontevinta aloittaa matalimmista palkkaryhmistä.

Kunta-alan järjestöjen yhteisen kannanoton voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Työajanpidennys tyky-toimintaan

Juuan kunnassa on päätetty käyttää "kilpailukykysopimuksen" mukanaan tuoma työajanpidennys kokonaisuudessaan liikuntaan, ja näin tehdä uhkasta mahdollisuus. Liikuntahan lisää työkuntoa ja -kykyä, sitäkin kautta että liikkuessa ollaan poissa hankkimasta työperäisiä rasitusvaivoja, olivat nämä sitten näyttöpäätetyön aiheuttamia niska-hartiaseudun kireyksiä tai istumatyön aiheuttamia selkävaivoja, tai sitten ruumiillisemman työn aiheuttamaa rasitusta.

Tämän hyvän käytännön sopisi toivoa leviävän. Jos liikunta syystä tai toisesta ei sovellu, työajanlisäyksen voisi käyttää halutessaan vaikkapa musiikinkuunteluun, lukemiseen tai mietiskelyyn, mihin tahansa akkuja lataavaan ajanvietteeseen.

Jutun Juuan kunnan ratkaisusta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Parasiittilista

Alkuviikosta julkistettiin taas vuotuinen kadehtimislista, eli verotustietojen Kuka kukin on -palsta. En ole koskaan käsittänyt, miksi tätä listaa julkaistaan, koska en ole kiinnostunut naapurieni, oletettujen vihollisteni tai kenenkään tuloista, sillä eiväthän ne ole minulta pois.

Paitsi että ovat. Verotustietoja paljon valaisevampaa on, kuka ei maksa veroja. Ja se on minulta pois, ja paradoksaalisesti myös verojen välttelijöiltä itseltään. He ovat yhteiskuntamme todellisia vapaamatkustajia, heidän aatelinsa, semminkin kun hyväosaiset käyttävätkin todellisuudessa eniten hyvinvointietuuksia (koska niin moni etuus on tulosidonnainen).

Tuntemani kokoomuslainen ennätti kääntämään verotuslistat yhteiskuntamme kunniatauluksi, jossa osoitetaan todelliset hyväntekijät eli parhaat veronmaksajat. Mikäs siinä, jos vain maksaisivatkin veroa, mutta kaikkein hyvätuloisimmat ovat siinä mielessä hyväosaisia, että eivät maksa, koska pääomatuloista ei makseta kunnallisveroa. Toki hekin osallistuvat valtionosuusjärjestelmän kautta kuntien palvelutuotannon rahoittamiseen, mitä rahoitusmekanismia ovatkin kovasti koettaneet tukkia, minkä tietää jokainen kuntien päätöksentekoon osallistunut ja jokainen kuntien rahoitusvajeen takia lomautettu tai irtisanottu.

Ilta-Sanomien listauksen parhaista verojenvälttelijöistä voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Yrjö Hakanen, Keskuspuiston Ralph Nader?

Viime viikolla hyväksyttyä Helsingin yleiskaavaa kauhistelevia ovat jotkut kunnallispoliitikot, etenkin vihreät, koettaneet lohdutella - tai näkökulmasta riippuen, pelotella - sillä, että parempi olisi kuitenkin jatkossa äänestää Vihreitä kuin esimerkiksi Kokoomusta tai Demareita, jos haluavat kaupungissa olevan luontoa jatkossakin.

Ehkä näin, sillä niin kauan kuin muistini ulottuu, kaupunkisuunnittelulautakunnassa äänestykset ovat päättyneet luonnon tappioksi 4-5, ja olisi tärkeää saada käännettyä tämä asetelma 5-4:ksi. Melkein aina se neljä on koostunut kahdesta vihrestä, yhdestä vasemmistolaisesta ja nyt tässä valtuustossa valitettavasti neljäs paikka on jäänyt tyhjäksi, kun Keskusta on korvautunut PerSuilla, joista ei koskaan tiedä, mistä suunnasta tuulee.

Olisi siis tärkeää saada se kaupsulautakunnan enemmistö keikautettua luonnon puolelle, mutta vähintään yhtä tärkeää olisi saada kaupunginvaltuuston enemmistö käännytettyä puolustamaan luontoa, priorisoimaan se kaiken muun edelle. Silloin ei kannata äänestää ainakaan demareita tai kokoomusta, ja kuten yleiskaavakäsittely osoitti, vihreydellä on monta väriä. Ainakin se riippuu näkökulmasta, mikä on oikeaa ja väärää pelastamista.

Ymmärrän kyllä täysin ne perustelut, joilla nähdään strategisesti oleelliseksi saada kaupunkisuunnittelulautakunnan voimasuhteet käännettyä, mutta yhtä oleellista on, että sen edustajat myös ovat luontomyönteisiä. Ei auta, että Vasemmisto puolustaa lähiluontoa, jos Eija Loukoila ei sitä tee, ja hankalaksi ovat tehneet työskentelyn Vihreät omille lautakuntalaisilleen (joista Odesta ei aina tiedä). Hikinen puhde tulee heille poistella pikseleitä, kun paljon helpommalla oltaisiin selvitty, jos niitä pikseleitä ei oltaisi aseteltu sinne luontoon. Eikä niitä oltaisi, jos ei Hämeenlinnantietä oltaisi päätetty ajaa kaupunkibulevardiksi.

Kamppailu luonnosta on reaalipolitiikan ja idealismin välistä taistelua. Ymmärrän niitä äänestäjiä, jotka äänestävät siinä toivossa, että kaupunkisuunnittelulautakunnan enemmistö saataisiin käännettyä suotuisaksi, mutta se lautakunta kuitenkin heijastelee valtuuston voimasuhteita, joten ensin pitäisi ymmärtää äänestää kunnollinen valtuusto. Tämä valinta pienimmän pahan taktikoinnin - ei betonikokoomusta eikä betonidemareita vaan betonivihreät ja oman sydämensä mukaan toimivan idealismin välillä tuo mieleeni Michael Mooren pohdiskelut Yhdysvaltain presidentinvaaleista.

Toki Moore ymmärsi toimiessaan Ralph Naderin kampanjassa, että ääni Naderille on ääni pois Al Gorelta eikä George W. Bushilta, mutta kyllä kai hänellä on oikeus kannattaa parasta mahdollista ehdokasta? Kun moni perustelee pikselipragmaattisuuttaan "paras on hyvän vihollinen", niin Moore toimiessaan Naderin puolesta ajatteli että hyvä on parhaan vihollinen, ja hänellä on äänestäjänä oikeus unelmoida parhaasta. Kun muitakin värejä kaupunkiin pitäisi mahtua kuin betonia, harmaan eri sävyjä.

Tulevissa vaaleissakin jotkut äänestäjät ajattelevat näin, ja siksi pidättäytyvät äänestämästä Hillary Clintonia, koska tämä ei ole Bernie Sanders. Sanders ei kuitenkaan ole nyt näissä vaaleissa ehdolla, ja siksi onkin tärkeää valita Clinton. Ensi kevään kunnallisvaaleissa vaihtoehtoja on kuitenkin tätä enemmän. Kyse ei ole mustavalkoisesta juupas-eipäs -valinnasta.

Vai oikeastaan onkin. Luontoon voi suhtautua joko rakennusmaareservinä tai - luontona - ja siksi pidänkin tärkeänä, suojelemisen arvoisena oikeutena mahdollisuutta äänestää Yrjö Hakasta, Paavo Arhinmäkeä, Veronika Honkasaloa, Björn Månssonia, Leo Straniusta tai Jarmo Niemistä, eikä vain tyytyä taktikoimaan jo Ylermi Rungon ja varmaan varhemmistakin ajoista kaupunkia sulassa sovussa betonoineen Kok.-Dem. -aseveliakselin edustusta vähän vähäisemmäksi.

Stadin kingi, todellinen legenda

Kaikkien aikojen HIFK-ikoni (en nyt puhu Kalle Brewerista) on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Minulla ei oikeastaan ole omakohtaista käsitystä Stadin Kingistä pelaajana, olen siihen ehkä viitisen vuotta liian nuori. Hakki Hagman on samaa viitekehystä kuin Atik ja Hurriganes, osa reilu viisikymppisten stadilais(mies)ten elämää.

Ensimmäinen muistikuvani jääkiekko-ottelun katsomisesta tai ylipäätään kyseisen pelin olemassaolon käsittämisestä oli Suomen omista MM-kisoista 1982, jolloin tunnistin nimeltä kaksi pelaajaa: Jari Kurrin ja Wayne Gretzkyn. Toki olin kuullut nimeltä joitakin muitakin, jotka kaikki olivat legendaosastoa: Mölli, Lalli, Vellu, Ranta-Silaus ja niin edelleen.

Mikä sitten tekee pelaajasta legendan? Legenda on pelaaja, josta kerrotaan legendoja. Ja niitähän Hakista piisaa. Urheilulliset mutta värittömät persoonat, kuten Kurri, Selänne tai Koivu eivät siksi kelpaakaan legendoiksi, sillä peliansioilla legendaksi ei voi hakea. Sinne kutsutaan. Legendoilla yleensä myös on lempinimi, kuten edellämainitut möllit, lallit ja niin edelleen. Uudemman sukupolven pelaajista ehkä Marko Jantunen ja Pasi Nurminen ovat eläneet sellaista elämää, josta syntyy legendoja, myös kaukalon ulkopuolella.

Hakista ei oikein löydy videomateriaalia todistamassa hänen suuruudestaan. Hän oli kuitenkin monen mielestä Suomen ehkä kaikkien aikojen lahjakkain pelaaja, mies, joka oli Mark Messierin mielestä Gretzkyäkin nerokkaampi, ja mies, joka haetutti Jari Kurrilla kahvia. Yleensäkin on sääli, miten huonosti Suomi on hoitanut etenkin joukkuepeliensä urheiluhistoriallisen dokumentoinnin: ei Atikistakaan löydy kuvamatskua, sitäkään vähää kuin Hakista. Toisaalta tämä vain vahvistaa heidän legendaansa.

Legenda on siis ihminen, josta kerrotaan legendoja. Urheilussa tämä tarkoittaa sitä, että elää myös urheiluareenoiden ulkopuolella elämää, josta niitä legendoja syntyy. Myyttinen sädekehä vahvistuu, jos legendan maailmallisuutta ei voi tarkistaa mistään, kun kuvamateriaaliakaan ei oikein ole. Hakki oli kaikilla näillä kriteereillä legenda plus. Lepää rauhassa, Hakki.

Mitä tapahtui nakertamiselle?

Ei ole kovin kauaa siitä kun moni oli huolestunut Keskuspuiston nakertamisesta: siitä, miten Keskuspuiston nakertaminen pikku hiljaa, ikäänkuin huomaamatta aina vain vähän pienemmäksi, olisi lisäargumentti vastaisuudessa tapahtuvien nakerruksien puolesta. Aina kun jostakin kohtaa otetaan pala pois - vaikka sinänsä olisikin kuinka "vähäpätöinen" - niin Keskuspuiston pinta-alan kutistuessa ja ennen kaikkea sen kaventuessa on aina vain helpompi perustella, että Keskuspuistolla ei ole sen paremmin ekologista merkitystä kuin virkistykselle olennaista metsän tuntua, jolloin loputkin siitä voi jyrätä. Puurivi ei enää ole metsä.

Enää tästä nakertamisesta ei ollakaan huolissaan, ainakaan niiden taholta, jotka osoittavat Keskuspuistosta "vähemmän tärkeitä" tai "huonompia" alueita, jotka kyllä voisi uhrata. Mitä tapahtui nakertamispelolle? Onko Keskuspuisto hyväksytty tonttimaareserviksi?

Eivät hehtaarit yhtäällä ole vaihdettavaksi hehtaareihin toisaalla. Sen paremmin luonto- kuin virkistysarvotkaan eivät ole siirrettävissä muualle. Luonto siellä kuuluisassa paikassa nimeltään "jossain muualla" on Suomessa valitettavan yleisesti alistettu tehometsätaloudelle, ja mitä virkistykseen tulee, niin Keskuspuistollahan on enemmän käyttäjiä kuin kaikilla Suomen kansallispuistoilla yhteensä. Virkistysarvot ovat siirrettävissä vain jos toteutetaan väestön pakkosiirto Helsinkiin, jollaiseen varautumiselta yleiskaavan ylimitoitettu kaavavaranto kyllä näyttääkin.

Jos väitetään, että on pulmallista samanaikaisesti hyväksyä yleiskaavan kaltainen suuri kokonaisuus ja samalla irrottaa siitä yksi yksityiskohta, ei se ainakaan Olavi Syrjäsen mukaan ole pulmallista: hyväksyä samanaikaisesti yleiskaava ja jättää Keskuspuisto rauhaan. Sen sijaan on pulmallista, jos hänen kaltaisensa asiantuntijan näkemyksille pannaan palttua ja pidetään niitä vain näkemyksenä näkemysten joukossa, peräti kaivaten tasapuolisuuden nimissä toisenlaistakin kantaa edustavien ääntä kuuluville.

Olen muistaakseni kuullut tämän kanssa analogista epistemologiaa vaadittavan aiemminkin, jossain muualla. Väitettävän, että asiantuntijoiden näkemykset olisivat vain väittämiä muiden joukossa. Postfaktuaalista politiikkaa tämäkin.

Upotkoot sinne

Kuinka valmiita kansalaiset ovatkaan omalla nimellään upottamaan turvapaikanhakijoita ties minne.

http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2016102122495480_ul.shtml?fb_comment_id=1300276073337762_1301069456591757&comment_id=1301001836598519&reply_comment_id=1301069456591757#f3341bedcf97e48

Ja kuinka auliisti he kertovatkaan, mitä kaikkea he tekisivät klovneiksi pukeutuneille pelottelijoille. En tiedä, mitä he ajattelevat, tuskin mitään. Tarvitseeko sitä kaikille kertoa, että viiraa päästä ja että ei sattunut olemaan paikalla silloin kun empatiaa jaettiin kuten se, joka kommentoi Välimereltä pelastettua laivaa "upotkoot sinne"?

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016102222501604_uu.shtml

Jos on ihmisten pelottelu laitonta, niin on myös uhkailu. Nämä lynkkaajat tekevät hyvin helpoksi olla valitsematta heitä yhtään mihinkään, kuten esimerkiksi töihin. He ilmoittavat julkisesti, millaisia ihmisiä ovat. Eivät mukavia.

Toki pellepelottelu on hyvin vastenmielinen ilmiö, mutta minä toivon heille laillisia seuraamuksia, ja sitä ennen esimerkiksi jotain sellaista, jota joku kekseliäs on Briteissä tehnyt: pukeutunut Batmaniksi ja ajaa heitä takaa. Antaa niin sanotusti omaa lääkettä vahingoittamatta heitä.

Hyödytön maisteri vastaa porvaritrollille

Uusimaan virkansapuolestatrolli Pietilä, jonka tehtävänä on toisten mieliä myrkyttämällä kai herätellä lukijoissaan patoutuneita aggressioita, kirjoitti 19.10 lehdessä tutkimuksesta seuraavaa:

"Opettajien ja professorien tuottavuutta on lisättävä ja hallintoa kevennettävä": Tämä virke tiivistää Pietilän kirjoituksen sisäisen ristiriitaisuuden. Porvarihallitus keventäessään yliopistoista hallintoa tekee tällä teollaan mahdottomaksi mainitun tuottavuuden lisääntymisen. Kuka hyväksyisi matkalaskut, korjauttaisi (ja usein jopa korjaisi) kopiokoneet, suunnittelisi seuraavan lukuvuoden opetuksen, rekisteröisi opintosuoritukset ja kirjoittelisi erilaisia todistuksia, ellei hallintohenkilökunta: amanuenssit, suunnittelijat, opinto- ja toimialasihteerit?

Omat yliopistokokemukseni ovat 1990-luvulta, Pietilän mainitseman "tehostamisen" alkuajoilta. A-P Pietilälle suosittelisin sitä, että vierailisi yliopistolla tarkistamassa, mitä siellä nykyään tehdään. Käsitykset kannattaa päivittää sieltä 70-luvulta, jolloin ehkä vielä jokunen tosentti suunnitteli sätkätupakan ja Erkin pikakiväärin innoituksella Franzenian C-luentosalissa eli Cellassa veronmaksajien rahoilla vallankumousta.

Lähetin kirjoitukseni Uusimaa-lehteen, jossa sitä ei vielä olla julkaistu. Kun tämä on vastine kyseisen lehden julkaisujohtajalle, en tätä suoranaisesti ihmettele.

Työkuntoa työajalla

Nostokonefirma Pekkaniska on tullut tunnetuksi siitä, että sen työntekijät voivat kuntoilla työaikana työtehtävien sen salliessa. Ja aika usein työtehtävät sen sallivat, ainakin melkein kaikissa sellaisissa työpaikoissa ja tehtävissä, joista minulla on kokemusta.

Pekkaniska ei rankaise huonoista terveystottumuksista, vaan antaa porkkanoita itsensä huoltamisesta. Pekkaniska maksaa bonusta jokaisesta työajalla suoritetusta juoksukilometristä, euron kilometriltä ja kertakorvauksena tonnin tupakoinnin loppumisesta. Lisäksi he palkitsevat työmatkapyöräilystä 25 senttiä kilometriltä. Pekkaniskalla tienaisin aika hyvin.

Taipuuhan työaika sitäpaitsi kiiltokuvien liimailuun, Tupperware-kuvastojen kierrätykseen, juoruamiseen ja tupakointiin, joista mistään ei ole mitään hyötyä työn kannalta. Päinvastoin, selkä rapautuu, keuhkot ja sydän alkavat piiputtaa ja peffa venyy entisestään. Tämä kaikki tapahtuu työajalla ja täydellä palkalla, jopa paradoksaalisesti terveydenhoitoalalla.

Sitä en sano, että työntekijöiden työajanvalvontaa pitäisi lisätä siihen malliin kuin esimerkiksi THL:ssä, jossa työpöydän liiketunnistin rekisteröi, jos palkkaorja kehtaa poistua esimerkiksi kokoukseen, vaan pikemminkin päinvastoin: työnantajien tulisi lähtökohtaisesti luottaa siihen, että työntekijä itse osaa priorisoida ajankäyttönsä, hänhän on oman työnsä ja työkykynsä paras asiantuntija. Luottamus heijastunee suoraan lisääntyvään työkykyyn, puhumattakaan siitä, että näin palkkaorja joskus voisi priorisoida esimerkiksi lähtemällä lenkille silloin kun töitä ei ole. Tämä kaikki heijastunee vähenevänä työterveyshuollon tarpeena.

Rohkaisisinkin muitakin työnantajia seuraamaan Pekkaniskan esimerkkiä. Jutun Pekkaniskasta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Musiikilliset ruskafestivaalit

Johannes Brahms: Pianosonaatti no 3, 2. osa "Andante espressivo", soittaa Arthur Rubinstein. Musiikki ei tunnu pääsevän minnekään. Sen sijaan se ikäänkuin istuu odottelemassa ja katselemassa. Jos joku pitää Debussytä tunnelmamaalailuna, ihmettelen.

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 4. NDR-sinfoniaorkesteri, johtaa Günter Wand. Oikeilla kaiuttimilla kuunneltuna verrattuna vanhoihin pakettistereoihini, oikeastaan muut Beethoven-kokonaislevytykset kuin Wand ovat tarpeettomia. Tämä on ilmavan rämäkkää kuin Norrington, täyteläisen räväkkää kuin Szell, ja kuin Kempen parannettu painos: klassista mutta eteenpäinmenevää, voimakasta, energistä musiikkia. Niin elävästi ja hengittävästi soitettua ja äänitettyä, että siinä on tietty live-musisoinnin maku, ja kaikki soittimet kuuluvat.

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 25, soittaa Yves Nat. Pidän Beethovenin pikkusonaateista, kuten 24 ja 25. Ensimmäisessä osassa Nat tarjoaa kaiken mahdollisen väripaletin ja leikkisyyden, mitä pianosta voi lähteä, vaihtaen kosketusta muutaman tahdin välein. Toinen osa taas on erittäin tehokas ja tunnelmallinen, suorastaan laulava kaikessa yksinkertaisuudessaan ja julistuksellisuuden välttämisessä. Nat kutoo tästä sonaatista paradoksaalisen kokonaisuuden, jossa kaikilla osilla on selkeästi aivan oma äänensä, niin oma, että ne eivät suorastaan tunnu mahtuvan samaan sonaattiin.

Dmitri Sostakovits: 10. sinfonia. Stanislaw Skrowaczewskin johtama maailman vanhin edelleen toimiva ammattiorkesteri, Manchesterin Hallé-orkesteri soittaa tämän jotenkin rupisemmin (ja tietty rupisuus sopii Sostakovitsiin) kuin Herbert von Karajanin johtamat Berliinin filharmonikot. Valitsen kuitenkin kolme kertaa neljästä Karajanin, ja kerran kahdestakymmenestä Rostropovitsin.

Gustav Mahler: Der Einsame im Herbst. Christa Ludwig ja Filharmonia-orkesteri, johtaa Otto Klemperer. Tällaisena tämä suorastaan ytimeen asti käyvän suruisen yksinäinen on suorastaan graafinen esitys, toisin kuin Kathleen Ferrierin ja Bruno Walterin riipaiseva omakohtaisuus, joka vaikka onkin referenssiesitys, on niin intensiivinen että se vaatii ajoittain kuulijalta miltei liikaa. Ludwig (tenoriosissa ylittämätön Fritz Wunderlich) ja Klemperer tarjoavat parhaiten lauletun ja instrumentaalisimman version, jossa kuuluu kaikki. Tässä osassa erityisesti orkesterin distinktiivinen soolo-oboisti, iki-ihana Sydney Sutcliffe markkeeraa tunnelman.

Frederic Chopin: Pianosonaatti, soittaa Dinu Lipatti. Pianon proosarunoilija Lipatti hallitsee teoksen vaihtelevan rytmiikan ylivertaisesti, ja hidas osa laulaa niin kuin ei kellään.

Max Bruch: Viulukonsertto. Yehudi Menuhin. Samat sanat kuin Sostakovitsissa: Jaime Laredo soittaa tämän jotenkin vähän rupisemmin kuin Menuhin, joka hänkään ei ole tunnettu sävelpuhtaudestaan, jos verrataan vaikka Oistrahiin saati Heifetziin. Bruchin konsertto kuitenkin vaatii kiihkeää otetta, ja se luonnistuu Menuhinilta.

Anton Bruckner: 5. sinfonia. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, johtaa Bernard Haitink. Suurin mystiikka ehkä uupuu Haitinkin esityksistä, niissä jouset laulavat ja torvet törisevät esimerkillisen uljaasti ja puhtaasti. Haitink on "streit" hyvällä tavalla. Koko musiikkihistorian mahtavin loppuhuipennus menee kerrankin melkein sinne päin.

Henry Purcell: Pavan A-molli kahdelle viululle ja basso continuolle. Leonhardt Consort, johtaa Gustav Leonhardt. Valtaisan, koko cd-hyllyäni hallitsevan pahvikuorisen Leonhardt-paketin parasta antia ovat Bach ja kaksoislevy, joka sisältää Purcellia. Musiikkia, joka rauhaisuudessaan pysäyttää ajan ja kadottaa ulkomaailman.

Anton Bruckner: Sinfonia no 6. Münchnenin filharmonikot, johtaa Sergiu Celibidache. Ehdottomasti paras näistä Isopuron aikanaan Hesarissa kaikkien aikojen levyiksi hehkuttamista epälevyistä (epälevyjä nämä ovat siksi, koska ne julkaistiin postuumisti, Celi ei levyttänyt). Klempererin klassista levytystä jää kaipaamaan lähinnä toisessa osassa, jonka Celi tekee ylihitaasti, mutta muuten temmot ovat yllättävänkin joutuisat, jouset leikkaavat kuin miekat sulaa voita ja vaskipuhaltajat seuraavat Isopuron sanoin Celiä tuleen. Ensimmäisen osan viimeiset pari minuuttia ovat kaikkein upein esimerkki Celin tulkintataiteesta: niihin on aina pakko palata, ja onneksi niihin voikin palata nyt Celin kuoleman jälkeen. Vielä sinänsä loistavan muusikon, Rudolf Kempen aikoihin Münchenin filharmonikot kuulostivat aika provinsiaalisen kotikutoisilta, mutta todellinen orkesterinkehittäjä Celi on nostanut orkesterin zeniittiin, mistä osoituksena on sekin, että nykykapellimestareista Christian Thielemann on valinnut orkesterikseen juuri heidät.