Musiikki kuuluu kaikille

Musiikki kuuluu kaikille, kuten ilma, jota hengitämme ja kuten aurinko, joka paistaa kaikille. Näin lausui saksalainen maineikas kapellimestari Erich Kleiber taannoin. Musiikki - kuten kaikki taide - parhaimmillaan kykenee ylittämään rajoa, vuorijonoja ja valtameriä, myös rakentamaan siltoja sydämistä sydämiin. Se voi antaa elämälle merkityksen ja perspektiivin, joka auttaa kestämään vaikeitakin aikoja, selviytymään keskitysleiristä ja elämään sodan keskellä. Toinen saksalainen, Wilhelm Furtwängler, pysyi II maailmansodan ajan Saksassa, koska uskoi olevansa suurimmaksi hyödyksi ihmiskunnalle voidessaan tuottaa sisältöä sodan jaloissa elävien ihmisten elämään.

Me täällä kulttuuri- ja palvelualoilla voisimme ottaa ohjenuoraksemme saman kuin oli Wilhelm Furtwänglerillä: tuottaa sisältöä ja merkitystä ihmisteen elämään, tehdä heidän arjestaan juhlaa.

Kanadalainen kulttuurifilosofi Marshall McLuhan esitti 60-luvulla kuuluisaksi tulleen sloganinsa: väline on viesti. Toisin sanoen, viestin sisältöä ei voida täysin irroittaa siitä yhteydestä, missä se on tuotettu. Viestin lähettäjän päämäärät, asenteet, tiedollinen tausta ja maailmankuva muovaavat vääjäämättä viestin sävyä ja vaikuttavat vastaanottajaansa alitajuisestikin. Tämän Luhaninkin viestin voi ymmärtää hyvin monella tavalla tarpeen mukaa, kun se on asiayhteydestään irrotettu.

Säveltäjä Johann Sebastian Bach - todella universaalina ihmisenä - ei aina määritellyt sitä, millä soittimella tai kokoonpanolla hänen musiikkinsa pitäisi esittää. Bach kuulostaa toki erilaiselta riippuen siitä, soitetaanko hänen musiikkiaan kenties pianolla, uruilla, cembalolla, orkesterilla vaiko peräti saksofonikvartetilla. Kuitenkin Bachin sanoma pysyy aina samana. Voitaisiin ajatella, että viesti on vakio, sanat ovat samoja, vain puhujan ääni vaihtuu. Musiikkipiireissä on paljon keskusteltu siitä, oliko väline Bachin kohdalla viesti. Pianisti voi puolustautua sillä, että hän soittaa pianoa, koska piano on niin ylivoimainen väline soinnillisilta avuiltaan cembaloon ja klavikordiin verrattuna, että Bachin sanoma pääsee paremin oikeuksiinsa pianolla soitettuna. Jos piano olisi keksitty jo Bachin aikana, hän olisi mahdollisesti kirjoittanut teoksensa esitettäväksi juuri nykyaikaisella pianolla. Me emme tiedä. Me voimme vain arvailla. Arvailun sijaan keskittykäämme kuitenkin nauttimaan siitä ikuisesta sanomasta, joka Bachilla on välitettävänään.

Nyt ovat pianon tilalle ja rinnalle astumassa uudet välineet. Musiikkia voidaan paitsi säveltää myös esittää tietokoneella. Uusi teknologia on muuttanut ja muuttaa koko maailmankuvaamme. Me koemme pakottavaa tarvetta olla koko ajan tavoitettavissa ja ajan tasalla yhä kiihkeärytmisemmässä ja virtualisoituvassa todellisuudessa.

Marshall McLuhan puhui kuumista ja kylmistä välineistä. Kuuma välinen on sellainen, joka itsessään jo viestii: ydinpommi ei jätä käyttötarkoitustaan arvailujen varaan. Televisio taas on kylmä väline: jokainen voi tulkita sen viestin omalla tavallaan. Se pakottaa katsojan osallistumaan, arvailemaan, katsomaan, kuuntelemaan, tulkitsemaan, täyttämään juonen ja kuvan aukkopaikkoja, tuottamaan oman leikkauksensa ja ohjauksensa ruudulla nähtävistä tapahtumista. Kun ydinpommin sisältö on ydinpommi itse, television sisältö taas on tyhjä. Se ei kerro mitään ilman ainuttakaan televisio-ohjelmaa. Ydinpommi tuottaa itse oman arvonsa, itseisarvon olla olemassa - kuinka epäilyttävä tämä arvo sitten onkaan - kun taas televisio on väline. Sen arvo ei kuitenkaan palaudu pelkäksi sisällön välittämiseksi, viihteen, kansan oopiumin tuottajaksi. Viestintävälineet ovat myös poliittisia, sanan laajimmassa merkityksessä.

Indonesian entinen presidentti Sukarno sanoi kansalaistensa toivovan televisiota, jotta he voisivat - nykykielellä sanottuna - kokea olevansa osana maailmankylää siinä missä amerikkalaisetkin. Indonesialaiset kokivat, että television korviketodellisuus tarjoaisi heidän materiaalisesti köyhään arkielämäänsä uusia ulottuvuuksia. Kuitenkin, Sukarno tähdensi, että television vaikutus olikin lopulta juuri päinvastainen: indonesialaiset tulivatkin entistä tietoisemmiksi elämänsä materiaalisten mahdollisuuksien rajallisuudesta. Kun he huomasivat, etteivät he koskaan voi saavuttaa hyvää elämää amerikkalaisittain, he kokivatkin tämän välineen. jonka he luulivat lisäävän heidän arvoaan yksilöinä länsimaisessa mielessä, kaventavankin heitä yksilöinä, suhteessa johonkin muuhun, amerikkalaisiin. Amerikasta oli tullut normi.

Toinen normi on kansainvälisyys. Nykyinen sähköinen media ei tunnusta rajoja. Se paitsi ylittää vanhoja rajoja, luo uusia: valtamerien tilalle ovat vain tulleet medialukutaidottomuus, kännykättömyys ja kyvyttömyys hoitaa pankkiasioitaan muutoin kuin kassalla henkilökohtaisena palveluna.

Kansainvälisyys voi merkitä sitä, että amerikkalainen orkesteri - joka koostuu kymmenistä etnisistä vähemmistöistä - soittaa unkarilaisen kapellimestarin johdolla saksalaista viulukonserttoa, solistin ollessa liettualainen. Tämän vuoden Eurovision laulukilpailuissa se merkitsi kansallisten rajojen liukenemista merkittyksettömyyden mereen, kaikkien paitsi noin neljän esiintyjän laulaessa englanniksi. Esimerkiksi Venäjän edustuskappaleen oli säveltänyt tunnustettu englantilainen tanssipopin tekijä, solistin laulaessa hieman epävarmalla englannin kielellä rakkaudentunnustuksia kansainväliselle raadille. Ero vaikkapa Musorgskin Boris Godunovin tarjoamaan venäläisyyteen oli tuntuva. Kysymyksensä on se, että missä määrin meidän on tunnettava riemua HIM:in tai Bomfunk MC:n menestyksestä. Kyse tuskin on suomalaisen kulttuurin riemuvoitosta, vaan samasta tunteesta, jota moni meistä saa seuratessaan suomalaisen formula-ajajan voittokulkua maailmalla. Saattaa olla, että muutama käsipuhelin tai Finlandia-votkapullo myydään siinä sivussa. Tämänkin voi tehdä monella tavalla: markkinointi voi olla hienovarainen tuotemerkin vilahdus sopivassa yhteydessä tai sitten suurikokoinen Suomen lipulla kuvioitu laskuvarjo ja Sibeliuksen Finlandia elokuvassa. Saatamme myös tiedostamattamme iloita siitä mahdollisuudesta, joka suomalaiselle - eli potentiaalisesti kenelle tahansa meistä - on suotu, luoda mainetta ja mammonaa. Kenestä tahansa voi tulla seuraava Martinlaakson Mika tai Puotilan Nylon Beat. Jukka Puotilaan on helpompi samastua kuin Michael Jacksoniin.

Mika Häkkinen on saavuttanut alallaan kiistattoman huipun. Hänen menestyksensä voi mitata maailmanmestaruuspisteinä ja tilipussin paksuutena. Mutta miten voidaan mitata kulttuurituotteen laatua? Yhtäällä ovat kaupalliset ja määrälliset kriteerit, toisaalla taiteelliset ja laadulliset perusteet. Ajatelkaamme esimerkiksi elokuvaa. Aki Kaurismäki on löytänyt oman ekologisen lokeronsa eurooppalaisen taide-elokuvan joukossa: hän on suhteellisen rajatuissa piireissä niin arvostettu, että hänen kohdallaan ei enää perätä kaupallisia kriteerejä. Hän on määrällisesti menestynyt, jos hänen elokuvaansa näytetään mahdollisimman monessa maassa. Hän on saavuttanut laadullista menestystä, jos elokuvansa saa hyvää kritiikkiä ja hyvän kulttimaineen eurooppalaisten alanharrastajien keskuudessa. Renny Harlin taas menestyy, jos hänen elokuvansa voitto on huomattavasti suurempi kuin niihin sijoitettu pääoma, ja jos elokuvan viihteellisyyttä - eli näyttävyyttä - edesauttavat tekniset tehosteet näyttävät riittävän aidoilta ja eivät hyppää silmille, ole liian päälleliimattuja.

Määrälliset eli taloudelliset kriteerit mitata taiteellisen toiminnan laadukkuutta voivat johtaa siihen, josta kapellimestari Jukka-Pekka Saraste kertoo; orkesterin ollessa riippuvainen lipputuloista joudutaan tämä ottamaan huomioon ohjelmiston suunnittelussa, kohdeyleisön ollessa silloin mahdollisimman "kaikki" ja tavoitteena täydet salit. Yhteiskunnan tuki sinfoniaorkesterille voi suoda suuremman taiteellisen riippumattomuuden ja mahdollistaa rohkeammat ohjelmistokokeilut. Päinvastaisiakin esimerkkejä yhteiskunnan ja taidelaitoksen suhteista toki tiedetään: mainittakoon Stalinin hyökkäys kansalle vaikeatajuista, "formalistista" musiikkia kohtaan. Toinen seuraus yhteiskunnallisen panoksen vähäisyydestä on se, että Saraste on Torontossa saanut osallistua myös itse varainhankintaan; tämä ei ole meille suomalaisille, etenkään taiteilijoille mitenkään myötäsyntyistä.

Jälkiteollinen - tai kulttuurisessa mielessä postmoderni, hiljainen vallankumous on madaltanut eroa niinkutsutun korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välillä. Sinfoniaorkesterit eivät aina enää soita frakeissa, vaikkakin joskus tästä raja-aidan madaltamisesta on jo itsestään tullut performanssi. Voi olla oikein, että Beethovenia soitetaan rautatieasemalla siviilivaatteissa, mutta onko se oikein, että ihmiset tulevat katsomaan sitä, että Beethovenia soitetaan rautatieasemalla? Kehykset saavat helposti suuremman julkisuuden kuin itse taulu. Elinkeinoelämän olisi tärkeätä löytää myös - kuten sosiologi Jari Ehrnrooth sanoo - markkinavihamielinen taide; tämä olisi itsessään jo profiloituva kannanotto. Nyt näkee jo monissa taidemusiikkiäänilevyissä sponsorin logon kannessa. Tämä lienee väistämätöntä, ja kaupasta hyötyvät molemmat osapuolet. Yritys voi myös profiloitua sillä, että tukee kokeilevaa, ennakkoluulotonta hanketta korkeakulttuurin sisällä, kuten eräs huonekalutehdas muun muassa on tukenut BIS -levy-yhtiötä. Samoin eräs juomatehdas on ostanut suuren kansainvälisen levy-yhtiön. Vielä lienee liian aikaista sanoa tämän kaupan ohjelmistopoliittisia seurauksia.

Määrittely siitä, mikä luetaan kulttuuriksi, on postmodernisaatiosta huolimatta korkeakulttuurisen eetoksen läpitunkema. Taide ja viihde voidaan ehkä erottaa toisistaan: niillä yksinkertaisesti on erilainen funktio. Edellä mainitsemani esimerkki Kaurismäen ja Harlinin elokuvista on valaiseva. Toinen on taidetta, toinen viihdettä. Taidekritiikki on tässä kulttuuristen raja-aitojen madaltumisprosessissa jossain määrin hämmentyneenä harhautunut etsimään paikkaansa postmodernien merkkien viidakossa, jossa vanhat kartta ja kompassi eivät enää päde. Elokuvakritiikki kohtelee Kaurismäkeä ja Harlinia samoilla kriteereillä, tarkemmin sanoen, arvioi Harlinia Kaurismäki-argumenteilla. Tällainen arviointi ei tee oikeutta kummallekaan osapuolelle.

Jos kulttuuri ymmärretään vain sisällöntuottamiseksi, on helppo ymmärtää elokuvatuottaja Markus Selinin väite, että Suomi on maailman huipulla viidessä vuodessa, mitä tulee sisällöntuottamiseen. Selin vain ei missään määrittele, mitä on tämä sisältö. Mikä on sisällön sisältö, tulisi meidän kysyä. Hän jättää kokonaan mainitsematta sen elämyksen, jonka elokuvien ja tv-ohjelmien katsojat saavat, millaista sisältöä ne voivat tuoda katsojien elämään. Keinotodellisuutta tai oikeata, kuitenkin sisältöä ihmisten elämään. Jos kulttuuri käsitetään välineellisesti, sisältöä voi siis olla sekin, että kyseinen kulttuurituote tuo sisältöä ja merkitystä ihmisten elämään, jotakin, jota odottaa ja jonka mukaan järjestää aikansa. Voi olla, että olisi syytä määritellä, mitä sisältö on, jotta tiedettäisiin, mitä tukea.

Ehkä sisällön voisi samastaa tarinaan, sanan laajassa merkityksessä. Pitää olla jotain kerrottavaa, sanomisen tarvetta. Oli tämä tarina sitten kuva, sävellys, teksti tai elekieltä. Sisältö voi olla myös se käytäntö, jolla jotain tuotetta tai palvelua tullaan käyttämään. Uusmediatuotteet ostetaan sokkona, ilman, että tarkkaan tiedetään, mitä ostetaan. Meillä on tarve, tuottaja valmistaa meille mediatavaran, joka vastaa tähän tarpeeseen ja vasta käytäntö tulee osoittamaan, mikä on palvelun tai tuotteen sisältö. Sisältö tulee siitä, missä määrin tuotteen käyttäjä kykenee ottamaan tuotteen haltuunsa ja käytöllään luomaan sille merkityksen. Meaning is use!

Kulttuuri- ja media-alalla ollaan siirtymäisillään ja paljolti jo siirryttykin kohderyhmäajatteluun aivan samoin kuin markkinoinnissa. Kulttuuri on palvelu, joka on tuote. Tämä palvelutuote räätälöidään asiakkaan yksilöllisiä tarpeita varten hänen kanssaan yhteistyössä. Ylioppilaskunnan soittajista voi tilata haluamansa laisia kokoonpanoja soittamaan haluamaansa musiikkia tiettyyn tilaisuuteen. Uusmedia-ala elää tästä kohderyhmäajattelusta. Broadcastingista on tullut narrowcastingia. Interaktiivisuus on toinen päivän sana; kohta varmaankin television katsoja voi tilata itselleen sellaiset uutiset kuin haluaa, Nyt jo useissa cd-levyissä voi ohjelmoida sävellykselle haluamansa kadenssin tai haluamansa version teoksen finaalista. Voi leikitellä ajatuksella, miltä Brahmsin konsertossa kuulostaa Kreislerin, miltä Joachimin kadenssi. Seuraavassa vaiheessa voi luultavasti tilata jo maailmankin. Muun muassa tätä tarkoittavat sosiologit puhuessaan siitä, että postmodernissa kulttuurissa maailmankuvat pirstoutuvat, eikä ole enää jaettua käsitystä siitä, millainen maailmamme, jossa elämme, on. Jokainen voi valita haluamansa Brahmsin viulukonserton.

Meillä puhutaan tietoyhteiskunnasta. Jälkiteolliseksi sanotussa yhteiskunnassa tieto on korvannut konetekniikan - lukuunottamatta tietotekniikkaa - tärkeimpänä tuotantotekijänä. Suomen sanotaan olevan tässä tietoyhteiskunnallistumisessa maailman huipulla. Meillä on maailman suurimpia matkapuhelimien ja kotitietokoneiden tiheyksiä. Suomi on siitä erikoinen kieli, ettei se määrittele, mistä tiedossa oikein on kysymys. Englannin kieli erottelee toisistaan datan, informaation, tiedon ja tietotaidon. Meillä taas on vain yksi sana "tieto". Tietoyhteiskuntapuheessa usein samastetaan informaatio ja tieto keskenään. Samoin kuin kaikki kulttuuri määritellään viihteeksi, kaikki informaatio määritellään tiedoksi, määrä samastetaan laatuun. Meillä on vaarana tulla sokeiksi. Tarvitsemme kriittistä medialukutaitoa. Sen taustalla meillä on oltava eettinen ja esteettinen näkemys siitä, mikä meille loppujen lopuksi on tärkeää ja mikä on laadukasta. Mielenkiintoista on huomata, että nyt mikropiirisukupolven ensimmäiset airueet - etunenässä Sam Inkinen - ovat alkaneet kaivata romanttista paluuta luontoon, tilaan, jolloin ei vielä ollut tarvetta olla raitiovaunussakin tavoitettavissa. Toisaalta, hän muistuttaaa, että uuteen teknologiaan liittyy aina uutuudenviehätystä ja siihen liitetään utopistisiakin odotuksia.

Tietoyhteiskunnan sijaan voidaan puhua saksalaisen sosiologi Gerhard Schulzen tapaan myös elämysyhteiskunnasta. 20-luvulla innostuttiin zeppeliineistä ja autojen ajateltiin kuljettavan maagisiin elämyksiin. Jos auto yhdisti perheen, kokosi sen yhteiselle lomamatkalle vuoristoon, niin nyt kännykkä yhdistää ajankäyttönsä maksimoivan ja rationalisoivan uraisän ja lapset. Hyvään autoon mahtui kaikki, kun taas nykyään hyvässä kännykässä on kaikki toiminnot, joita nykyajan mediakansalainen voi toivoa. Tila ja aika ovat menettäneet merkitystään. Elämysyhteiskunnassa moni kokee suorastaan pakottavan tarpeen "kerätä" elämyksiä kuin päänahkoja vyölle. Elokuvia ei katsota sivistykseksi eikä edes viihteeksi vaan siksi, että oltaisiin nähty mahdollisimman monta elokuvaa, ja jotta niistä voitaisiin puhua. Elämyksien keräämisestä on tullut pakonomaista; toisen sosiologin, Anthony Giddensin mukaan modernissa yhteiskunnassa traditioiden tilalle onkin astunut toiston tarve; tarve pakonomaiseen ja kilpailuhenkiseen itseään toistavaan toimintaan, kuten esimerkiksi kehonrakentamiseen tai syömishäiriöihin.

Jälkiteollistuminen tuo mukanaan määritelmällisen ristiriidan - ja haasteen - laaja-alaisuuden ja yhä pidemmälle viedyn erikoistumisen välillä. Yhtäältä on oltava joustava ja oppimiskykyinen tulevaisuuden haasteita kohtaan, toisaalta on syytä profiloitua. Pianisti Ralf Gothoni on todennut, että kun hän on yrittänyt luoda uraa Saksassa, häneltä kysyttiin, onko hän liedpianisti, kamarimuusikko, solisti, resitalisti, kapellimestari vaiko säveltäjä. Kun hän sanoi olevansa mielellään kaikkia näistä, hänet lähestulkoon naurettiin ulos. Jos tavoitteena on näyttävä ura, saattaa olla syytä keskittyä esim. romanttiseksi lavaleijonaksi tai suihkuseurapiirikapellimestariksi. Niin hyvä asia muusikkouden kannalta laaja-alaisuus kuin saattaakin olla, uran luomista maailmassa, jossa on aina vain enemmän ammatillisesti päteviä muusikoita, se ei välttämättä edesauta. Vanha renessanssi-ihmisen moniosaajan ihanne viittaakin enemmän asenteeseen, kykyyn yhdistellä luovasti uutta ja vanhaa, tuttua ja vierasta, kykyä oppia nopeasti. Renessanssi-ihminen on muuttunut ihmisestä, jolla on laaja horisontti sellaiseksi ihmiseksi, jolla on laaja perspektiivi sekä kyky jatkuvasti kriittisesti tarkastella tätä perspektiiviään. Hyvä sosiologi on sellainen, joka paitsi tuntee ranskalaista kulttuuriteoriaa, myös tietää, miten ihmiset todella elävät. Samoin hyvä insinööri tuntee ihmisten kulttuuriset tarpeet ja ekonomi tietää, että kaikkea ei voi mitata rahassa. Kulttuuri voidaan ymmärtää kielenä, kieli kirjoituksena ja tekniikka kirjoitusvälineenä.

Tämä erikoistuminen luo myös haasteita kommunikaatiolle. Koska kaikkea ei koskaan voi tehdä yksin, tarvitsemme eräänlaisia kulttuurisen simultaanitulkin kykyjä. Meidän on ymmärrettävä ja tultava ymmärretyiksi. Tarvitsemme ihmisiä, jotka puhuvat sekä tekniikan, talouden että humanismin kieltä. Tai ainakin sellaisia ihmisiä, jotka osaavat kertoa insinööreille heidän omalla kielellään, millaista aputeknologiaa tarvitaan ja talousihmisille, mikä on liikeidea, miksi hanke on kannattava ja kenelle se on suunnattu. Miksi kulttuuri on hyödyllistä; vaikka meistä sen itseisarvoisuus saattaisi näyttää itsestäänselvältä, meidän on osattava pitää kulttuurin puolia, perusteltava, miksi Bach on tärkeää. Samoin tekniikka- ja talousihmiset tarvitsevat yhä syvällisempää tietoa siitä, mikä on ihminen ja kulttuurista ymmärrystä voidakseen harjoittaa ammattiaan yhä kansainvälistyvämmässä maailmassa. Tällaiseen laaja-alaisuuteen ammattikorkeakoulu parhaimmillaan ja potentiaalisesti voisi tarjota hyvät mahdollisuudet.

Kirjoitin tämän puheeksi erään konservatorion tilaisuuteen. Koska tapahtuneesta on kulunut jo kuutisentoista vuotta, uskon karanteeniajan kuluneen umpeen ja rikoksen vanhentuneen. Tämä käyköön työnäytteeksi siitä, että ajatuksen siivet ovat ainakin joskus laukanneet, ja puheiden kirjoittamisesta todella nautin: siinä ne siivet laukkaavat.