Johannes Brahms: Pianosonaatti no 3, 2. osa "Andante espressivo", soittaa Arthur Rubinstein. Musiikki ei tunnu pääsevän minnekään. Sen sijaan se ikäänkuin istuu odottelemassa ja katselemassa. Jos joku pitää Debussytä tunnelmamaalailuna, ihmettelen.
Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 4. NDR-sinfoniaorkesteri, johtaa Günter Wand. Oikeilla kaiuttimilla kuunneltuna verrattuna vanhoihin pakettistereoihini, oikeastaan muut Beethoven-kokonaislevytykset kuin Wand ovat tarpeettomia. Tämä on ilmavan rämäkkää kuin Norrington, täyteläisen räväkkää kuin Szell, ja kuin Kempen parannettu painos: klassista mutta eteenpäinmenevää, voimakasta, energistä musiikkia. Niin elävästi ja hengittävästi soitettua ja äänitettyä, että siinä on tietty live-musisoinnin maku, ja kaikki soittimet kuuluvat.
Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 25, soittaa Yves Nat. Pidän Beethovenin pikkusonaateista, kuten 24 ja 25. Ensimmäisessä osassa Nat tarjoaa kaiken mahdollisen väripaletin ja leikkisyyden, mitä pianosta voi lähteä, vaihtaen kosketusta muutaman tahdin välein. Toinen osa taas on erittäin tehokas ja tunnelmallinen, suorastaan laulava kaikessa yksinkertaisuudessaan ja julistuksellisuuden välttämisessä. Nat kutoo tästä sonaatista paradoksaalisen kokonaisuuden, jossa kaikilla osilla on selkeästi aivan oma äänensä, niin oma, että ne eivät suorastaan tunnu mahtuvan samaan sonaattiin.
Dmitri Sostakovits: 10. sinfonia. Stanislaw Skrowaczewskin johtama maailman vanhin edelleen toimiva ammattiorkesteri, Manchesterin Hallé-orkesteri soittaa tämän jotenkin rupisemmin (ja tietty rupisuus sopii Sostakovitsiin) kuin Herbert von Karajanin johtamat Berliinin filharmonikot. Valitsen kuitenkin kolme kertaa neljästä Karajanin, ja kerran kahdestakymmenestä Rostropovitsin.
Gustav Mahler: Der Einsame im Herbst. Christa Ludwig ja Filharmonia-orkesteri, johtaa Otto Klemperer. Tällaisena tämä suorastaan ytimeen asti käyvän suruisen yksinäinen on suorastaan graafinen esitys, toisin kuin Kathleen Ferrierin ja Bruno Walterin riipaiseva omakohtaisuus, joka vaikka onkin referenssiesitys, on niin intensiivinen että se vaatii ajoittain kuulijalta miltei liikaa. Ludwig (tenoriosissa ylittämätön Fritz Wunderlich) ja Klemperer tarjoavat parhaiten lauletun ja instrumentaalisimman version, jossa kuuluu kaikki. Tässä osassa erityisesti orkesterin distinktiivinen soolo-oboisti, iki-ihana Sydney Sutcliffe markkeeraa tunnelman.
Frederic Chopin: Pianosonaatti, soittaa Dinu Lipatti. Pianon proosarunoilija Lipatti hallitsee teoksen vaihtelevan rytmiikan ylivertaisesti, ja hidas osa laulaa niin kuin ei kellään.
Max Bruch: Viulukonsertto. Yehudi Menuhin. Samat sanat kuin Sostakovitsissa: Jaime Laredo soittaa tämän jotenkin vähän rupisemmin kuin Menuhin, joka hänkään ei ole tunnettu sävelpuhtaudestaan, jos verrataan vaikka Oistrahiin saati Heifetziin. Bruchin konsertto kuitenkin vaatii kiihkeää otetta, ja se luonnistuu Menuhinilta.
Anton Bruckner: 5. sinfonia. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, johtaa Bernard Haitink. Suurin mystiikka ehkä uupuu Haitinkin esityksistä, niissä jouset laulavat ja torvet törisevät esimerkillisen uljaasti ja puhtaasti. Haitink on "streit" hyvällä tavalla. Koko musiikkihistorian mahtavin loppuhuipennus menee kerrankin melkein sinne päin.
Henry Purcell: Pavan A-molli kahdelle viululle ja basso continuolle. Leonhardt Consort, johtaa Gustav Leonhardt. Valtaisan, koko cd-hyllyäni hallitsevan pahvikuorisen Leonhardt-paketin parasta antia ovat Bach ja kaksoislevy, joka sisältää Purcellia. Musiikkia, joka rauhaisuudessaan pysäyttää ajan ja kadottaa ulkomaailman.
Anton Bruckner: Sinfonia no 6. Münchnenin filharmonikot, johtaa Sergiu Celibidache. Ehdottomasti paras näistä Isopuron aikanaan Hesarissa kaikkien aikojen levyiksi hehkuttamista epälevyistä (epälevyjä nämä ovat siksi, koska ne julkaistiin postuumisti, Celi ei levyttänyt). Klempererin klassista levytystä jää kaipaamaan lähinnä toisessa osassa, jonka Celi tekee ylihitaasti, mutta muuten temmot ovat yllättävänkin joutuisat, jouset leikkaavat kuin miekat sulaa voita ja vaskipuhaltajat seuraavat Isopuron sanoin Celiä tuleen. Ensimmäisen osan viimeiset pari minuuttia ovat kaikkein upein esimerkki Celin tulkintataiteesta: niihin on aina pakko palata, ja onneksi niihin voikin palata nyt Celin kuoleman jälkeen. Vielä sinänsä loistavan muusikon, Rudolf Kempen aikoihin Münchenin filharmonikot kuulostivat aika provinsiaalisen kotikutoisilta, mutta todellinen orkesterinkehittäjä Celi on nostanut orkesterin zeniittiin, mistä osoituksena on sekin, että nykykapellimestareista Christian Thielemann on valinnut orkesterikseen juuri heidät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti