Kun omat heittävät leijonille

Rosa Meriläinen nosti Facebook-profiilissaan esiin kysymyksen siitä, miten vapaaehtoistoiminnassa osallistuminen kasaantuu, ja tämä aiheuttaa järjestöväsymystä. Tästä väsymyksestä kärsivät sekä aktiiviset yksilöt ja yhdistykset tai muut vapaaehtoiskollektiivit, olivat sitten järjestäytyneitä tai eivät. Kun samat harvalukuiset persoonat kantavat toimintaa omilla kapeilla harteillaan, ne hartiat väsähtävät ja aktiivit jaksavat oman kokemukseni mukaan yleensä korkeintaan puolitoista tai kaksi vuotta vastata lakisääteisistä velvoitteista, puhumattakaan sitten toiminnan kehittämisestä ja ideoinnista. 

Yhdistyksissä hommat joka tapauksessa kasaantuvat, eikä tätä muuta miksikään se, saako tästä se yksi ihminen palkkaa vai ei. Yhdistyksen hallituskin on aika pieni porukka tekemään kaiken, ja avainkysymyksenä olisikin rivijäsenten aktivoiminen. Yhdistyksissä pitäisi jotenkin saada kerättyä tietoa siitä, mitä jäsenet osaavat ja minkä puolesta olisivat valmiita käärimään hihat, jolloin yhdistysten toiminta pyörisi enemmän rivijäsenten harteilla, motivoisi heitä ja leventäisi yhdistyksen (tai minkä tahansa yhteenliittymän) harteikkoa. Tällöin lakisääteiset asiat jäisivät hallitukselle, mikä se taas ei sitten kovin pitkää aikaa motivoi muita kuin osallisuussauruksia. Kokemukseni mukaan kaksi vuotta alkaa olla maksimi, jonka yhdistystoiminnassa jaksaa olla aktiivisesti mukana, sitten tarvitaan ainakin hengähdystauko tai sitten jotain ihan muuta. Ellei sitten ole niin onnellisesti, että yhdistystoiminta muodostaa myös keskeisimmän harrastuksen ja sosiaalisen elämän. 

Meriläisen seinällä keskustelu lähti aaltoilemaan, kuten hyvään somekeskusteluun kuuluukin. Siellä mm. kommentoitiin, että sekin auttaisi jaksamaan, jos omat tyypit eivät vaikeuttaisi aktiivien toimintaa ja jopa suoranaisesti heittäisi heitä leijonille. Tämä on kuitenkin väistämätöntä ainakin Vihreissä, joka on Meriläisenkin tunnetuin viiteryhmä ja jota suurin osa keskusteluun osallistujistakin edusti. Vihreissä, jos missä, toimii monenlaisten erilaisten asioiden aktivisteja. Vihreät eivät ole yhden asian vaan monen eri yhden asian liike, ja silloin on väistämätöntä, että niiden toisten asioiden puolesta taistelevien tärkeysjärjestys voi toisinaan näyttää väärältä toisten asioiden esitaistelijoiden vinkkelistä. Tästä tyypillinen esimerkki on viime aikoina Helsingissä päätään yleiskaavoituksen yhteydessä nostanut eri puolilla nousseitten paikallisten luonnonsuojelutavoitteiden ja yleisekologisilla tavoitteitteilla perusteltu lisää kaupunkia -aktivismin välinen vääntö.

Tähän kommentoitiin, ettei toimijoiden monenkirjavuus ole ongelma vaan se, ettei yhteisistä tavoitteista pidetä kiinni. Mutta miten sitten löydät niitä yhteisiä tavoitteita, kun jokaisella laajemmassa kollektiivissa (kuten tässä esimerkissä Helsingin Vihreät) toimivilla on omat tavoitteensa tai ainakin oma arvojärjestyksensä niille tavoitteille. Jokaisella on tämänsä, sanoi Saarikoski, ja erot saattavatkin olla yhtäläisyyksiä suuremmat (vaikka yhteistoiminnassa ja politiikassa sen erityistapauksena pitäisikin toki kernaammin korostaa yhtäläisyyksiä erojen asemesta, tiedän). 

Puoluepolitiikka saattaakin lopulta olla sellainen erityislaji aktivismia, joka lisää turhautumista kun "omatkin" jyräävät henkilökohtaiset tavoitteet. Puhumattakaan sitten vielä siitä vesittymisestä, jota niille tavoitteille tapahtuu kun nämä puolueiksi yhdistyneet laajemmat yhteiset edut - puolueet on kai perustettu jakamaan sitä yksittäisten toimijoiden harteille kasattua kuormaa - törmäävät vielä eri puolueiden edustamiin ideologispainotteisiin ja eturyhmäpaineista johtuviin sokeisiin pisteisiin ja kynnyskysymyksiin. Vihreät vieläpä ovat siitä erityinen puolue, että sitä yhdistävää ideologiaa on hyvin vaikea löytää tai ainakin määritellä, ja kuten eräs kommentaattori Rosa Meriläisen keskusteluketjussa totesi, silloin on vaarana, että ihmisten välit kiristyvät, jos ei tunnisteta sitä, että erimielisyys juontuu eriävistä ideologisista lähtökohdista, jotka ovat vielä tavoitteiden välisiä ristiriitaisuuksia syvemmällä, koska nämä ideologiset erot ovat niiden tavoite-erojen taustalla. 

Tosin ovat ainakin melkein kaikki puolueet eräänlaisia kokoomuksia. On ironista, että 90-luvun Lipponen oli paljon Rinnettä modernimpi; Lipposesta punervuus oli haalistunut vuosikymmenten aikana. Hänestä ei oikein tiedä, onko hän haalistunut punainen kärpässieni vai punertuva, kun taas Rinne on vähintäänkin toinen jalka ... siellä jossain, ei ainakaan samalla kirkkomaalla kuin Urpilainen, puhumattakaan Jungnerin ja Harakan edustamasta New Laborista. Kokoomukseen mahtuu nimensä mukaan kypäräpappi, mustapaitaa, kansainvälistä liberaalia á la Stubb; Sari Sairaanhoitaja on heitetty yli laidan. Keskustapuolue herättää minussa poliittisena ikieläimenä vain ontologista ikihämmennystä. RKP:llä sentään löytyy yhteinen nimittäjä, ja aatteena on pragmaattisuus. Vasemmisto yrittää kutsua punavihreitä pyllistämättä liikaa lihaa syöville korjausmiehille, ja Perussuomalaisten päästyä herrahissiin he ovat alkaneet tekemään itse tyhjäksi itseään. Kaikkein yhtenäisin porukka poliittisista puolueista on ehdottomasti Kristilliset, jotka ovat arvokonservatiiveja sosiaalisin vivahtein, mitä ikinä tarkoittaakaan. 

Jos yhtäläisyyksiä haluaa puoluepolitiikassa etsiä, silloin kannattaa etsiä tapauskohtaisesti liittolaisia eri ryhmittymistä, omalle asialle myötämielisiä muista puolueista. Tällöin ainakin välttää turhauman kun ei tarvitse välittää ideologioista ja voi jopa yllättyä iloisesti löytäessään liittolaisia yllättävistä paikoista. Esimerkiksi luontoa voi suojella punainen, sininen tai vihreäkin.