Suomessa on 90-luvulta asti yritetty vähentää yhteiskunnallisia tehtäviä. Tämä prosessi, jonka alkuajat voi jäljittää edellisen suuren laman aikoihin, on tapahtunut samanaikaisesti voimistuneen ns. uusliberaalin ideologian kanssa. Toki on hyvä tukkia mahdolliset vuotokohdat niissä säkeissä, jonne veromarkkoja ja sittemmin -euroja valutetaan, mutta uusliberaaleille yhteiskunnallinen on lähtökohtaisesti paha, ja uusliberalismiin nojaaville porvareille taas verotus on paha.
Yhdeksi suosituksi verojen säästämiskohdaksi on osoittautunut tiukennettu suhtautuminen peruspalvelun käsitteeseen ja subjektiivisten oikeuksien purkaminen. Toinen tapa säästää on ollut aikaisemmin julkisesti tuotettujen palveluiden ulkoistaminen tai yhtiöittäminen, enkä oikeastaan osaa nähdä niiden välillä paljoa muuta kuin retorisen eron.
Otan muutaman esimerkin. Viime aikoina moni on saanut karvaasti kokea, että Posti ei enää ole entisensä. Jos ei tätä sattunut huomaamaan neljännesvuosisata sitten, jolloin Pekka Vennamo antoi kasvot tälle visionääriselle, suorastaan apokalyptiselle lauseelle, tai jos on liian nuori muistamaan. Sen tämä neljännesvuosisadan itelloittamisharharetki onnistui tekemään, että Posti ei enää ole peruspalvelu, vaikka ainakin itseäni (45 v) vanhemmat mieltävätkin sen sellaiseksi, suorastaan viranomaiseksi, hoitaahan se viranomaistehtäviä. Paitsi että viranomaiset eivät enää hoida viranomaistehtäviä.
Toisen esimerkin antakoon Tielaitos, entinen Tieliikelaitos, entinen Tie- ja vesirakennushallitus (TVH). Nimeä ja palvelun järjestämisen, valvonnan ja palvelun omistajuuden tapaa on vuosikymmenien aikana sillä tavalla salakavalasti hivutettu, että nimestä on pikku hiljaa pudotettu aina yksi osanen pois. Jos joku ei huomaisi, kun se tehdään tällä tavalla, niin vain vähän kerrassaan muuntuvan nimen evoluutio kätkee sisälleen myös organisatorisen uudistuksen, jossa valvonta- ja tuotantotehtävät on erotettu toisistaan Tiehallintoon ja Destiaan. Sinänsä tämä proseduuri voi kuulostaa viattomalta, jopa suotavaltakin, päästäänhän siinä siitä näennäisestä jääviysongelmasta, että yksi käsi valvoisi toista, mutta kun nyt ei valvo kukaan, kun Tiehallinnolla ja Destialla on pikemminkin tilaaja-tuottaja -suhde, ja pikku hiljaa enemmän osia Destiastakin on myyty yksityiselle sektorille, julkisen valvonnan ulottumattomiin.
Helsingissä reilut 2 vuotta sitten päätettiin yhtiöittää kaupungin palveluyritys Palmia - jos joku muistaa, niin tämän ei mitään tarkoittavan sanan taakse kätkeytyy Helsingin eri palvelusektoreiden keittiö- ja kiinteistöpalveluita. Tämän yhtiöittämisen yhteydessä toteutettiin työntekijöiden uusjako, jossa "vanhat" työntekijät saivat jäädä JHL:n työehtosopimuksen piiriin, kun taas uusiin sovelletaan PAM:in sopimusta, jossa on useita satoja JHL:n sopimusta heikompi palkkataso.
Samantyyppinen uusjako suoritettiin HUS-konsernissa syksyllä 2013, jolloin emokonsernista ulkoistettiin osastonsihteereitä HUS-Servis -nimiseen liikelaitokseen. Vaikka vanhojen työntekijöiden työehtosopimus pysyikin näennäisesti ennallaan, heihin tultiin pian soveltamaan "toimistotyöaikaa", josta sitten luottamusmiestason neuvotteluissa todettiin, että se voi tarkoittaa mitä hyvänsä, esimerkiksi kolmivuorotyötä. Se on vielä oma messunsa, miten johtamiselle, työhyvinvoinnille ja ilmapiirille kävi; käytännössä liikelaitokseen ulkoistetut työntekijät tiputettiin heikoille jäille, lähiesimiesten mielivallan armoille. Servisin konekirjoittajat, joiksi valikoitiin työntekijöiden oman käsityksen, entisten kollegojen käsityksen ja Servisin lähiesimiesten käsityksen mukaan heikoimmin tuottavia, hankalimpia ja/tai eläkeikää lähestyviä työntekijöitä, joiden työmarkkina-arvo oli olematon, kun kansakoulupohjalla olivat tehneet osastonsihteerin töitä vuosikymmenien ajan. Servisiin ulkoistamistapaus opettaa, mitä julkiselta sektorilta ulkoistetuille voi tapahtua, kun jo valmiiksi nöyrät työntekijät alistettiin jatkuvan kyttäilyn, uhkailun ja pelottelun voimalla.
Ulkoistamisia ja yhtiöittämisiä koetetaan piilotella retorisella sumutuksella. Tämän sumutuksen osoituksena uusista toimijoista ei pysty sanomaan, ovatko ne lintuja vai kaloja, yrityksiä, virastoja, (liike-)laitoksia vai jotain ihan muuta, kun se ei käy ilmi edes niiden nimestä. Helsingin kaupungin liikennelaitos sentään, se se oli jotakin, mutta mikä sitten on HSL? No Helsingin Seudun Liikenne? Mikä? Laitos? Virasto?
Samanaikaisesti ulkoistamis- ja /tai yhtiöittämisprojektin kanssa uusliberalismi on suorittanut kansalaisten "vapauttamisen" (jota he kutsuvat voimaannuttamiseksi) asiakkaiksi. Tämäkin on perusteltu kauniisti, esimerkiksi sairaanhoidossa potilaista on tullut prosessinomistajia, tasaveroisia osallisia asiantuntijoiden kanssa, kokemusasiantuntijoita. Silloin kuitenkin ajaudutaan ongelmiin, kun joku ei pystykään toimimaan oman elämänsä subjektina, valistuneena asiakkaana, kun eivät tiedot riitä tai kun asiakas ei vain jaksa siitä syystä että hän on - potilas. Silloin tapahtuu tipahduksia, kun kansalaisen jaksaminen tai tieto-taito ei riitä subjektiasiakkaana luovimiseen sen palvelun perässä, jota ei enää ole tai jota ei ainakaan löydä.
Kaikilta ei oman elämänsä sankaritarinan konstruoiminen onnistu, kun sen seeveen tekeminenkin takkuaa. Kun ei sinne edes voi laittaa mitään. Jos siellä jotain on, niin on myös aukkoja, jotka ovat kuin ruttotautisen polttomerkkejä, kyvyttömyyden osoituksia. Ei ole mikään ihme, että jotkut päätyvät ulkoistamaan oman pahoinvointinsa, työttömyytensä tai muuten vain enon veneestä tipahtamisen jollekin toiselle, kun se ulkoistaminen on isompi yhteiskunnallinen trendi. Rasistit ja muut repsukat ulkoistavat ja projisoivat omaa riittämättömyyttään toisiin. He eivät menettele yhtään sen kummemmin kuin julkisten organisaatioiden johdossakin tehdään: ylilääkärit ja osastonhoitajat kipuilevat ylemmän johdon tulostavoitteiden ja numeraalisesti laskettavien suoritteiden ristipaineessa, ja lähetti potkaisi kissaa. Jossakin kissan paikalla saattaa olla osastonsihteeri, toisaalla turvapaikanhakija.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti