Ehkä näin, sillä niin kauan kuin muistini ulottuu, kaupunkisuunnittelulautakunnassa äänestykset ovat päättyneet luonnon tappioksi 4-5, ja olisi tärkeää saada käännettyä tämä asetelma 5-4:ksi. Melkein aina se neljä on koostunut kahdesta vihrestä, yhdestä vasemmistolaisesta ja nyt tässä valtuustossa valitettavasti neljäs paikka on jäänyt tyhjäksi, kun Keskusta on korvautunut PerSuilla, joista ei koskaan tiedä, mistä suunnasta tuulee.
Olisi siis tärkeää saada se kaupsulautakunnan enemmistö keikautettua luonnon puolelle, mutta vähintään yhtä tärkeää olisi saada kaupunginvaltuuston enemmistö käännytettyä puolustamaan luontoa, priorisoimaan se kaiken muun edelle. Silloin ei kannata äänestää ainakaan demareita tai kokoomusta, ja kuten yleiskaavakäsittely osoitti, vihreydellä on monta väriä. Ainakin se riippuu näkökulmasta, mikä on oikeaa ja väärää pelastamista.
Ymmärrän kyllä täysin ne perustelut, joilla nähdään strategisesti oleelliseksi saada kaupunkisuunnittelulautakunnan voimasuhteet käännettyä, mutta yhtä oleellista on, että sen edustajat myös ovat luontomyönteisiä. Ei auta, että Vasemmisto puolustaa lähiluontoa, jos Eija Loukoila ei sitä tee, ja hankalaksi ovat tehneet työskentelyn Vihreät omille lautakuntalaisilleen (joista Odesta ei aina tiedä). Hikinen puhde tulee heille poistella pikseleitä, kun paljon helpommalla oltaisiin selvitty, jos niitä pikseleitä ei oltaisi aseteltu sinne luontoon. Eikä niitä oltaisi, jos ei Hämeenlinnantietä oltaisi päätetty ajaa kaupunkibulevardiksi.
Kamppailu luonnosta on reaalipolitiikan ja idealismin välistä taistelua. Ymmärrän niitä äänestäjiä, jotka äänestävät siinä toivossa, että kaupunkisuunnittelulautakunnan enemmistö saataisiin käännettyä suotuisaksi, mutta se lautakunta kuitenkin heijastelee valtuuston voimasuhteita, joten ensin pitäisi ymmärtää äänestää kunnollinen valtuusto. Tämä valinta pienimmän pahan taktikoinnin - ei betonikokoomusta eikä betonidemareita vaan betonivihreät ja oman sydämensä mukaan toimivan idealismin välillä tuo mieleeni Michael Mooren pohdiskelut Yhdysvaltain presidentinvaaleista.
Toki Moore ymmärsi toimiessaan Ralph Naderin kampanjassa, että ääni Naderille on ääni pois Al Gorelta eikä George W. Bushilta, mutta kyllä kai hänellä on oikeus kannattaa parasta mahdollista ehdokasta? Kun moni perustelee pikselipragmaattisuuttaan "paras on hyvän vihollinen", niin Moore toimiessaan Naderin puolesta ajatteli että hyvä on parhaan vihollinen, ja hänellä on äänestäjänä oikeus unelmoida parhaasta. Kun muitakin värejä kaupunkiin pitäisi mahtua kuin betonia, harmaan eri sävyjä.
Tulevissa vaaleissakin jotkut äänestäjät ajattelevat näin, ja siksi pidättäytyvät äänestämästä Hillary Clintonia, koska tämä ei ole Bernie Sanders. Sanders ei kuitenkaan ole nyt näissä vaaleissa ehdolla, ja siksi onkin tärkeää valita Clinton. Ensi kevään kunnallisvaaleissa vaihtoehtoja on kuitenkin tätä enemmän. Kyse ei ole mustavalkoisesta juupas-eipäs -valinnasta.
Vai oikeastaan onkin. Luontoon voi suhtautua joko rakennusmaareservinä tai - luontona - ja siksi pidänkin tärkeänä, suojelemisen arvoisena oikeutena mahdollisuutta äänestää Yrjö Hakasta, Paavo Arhinmäkeä, Veronika Honkasaloa, Björn Månssonia, Leo Straniusta tai Jarmo Niemistä, eikä vain tyytyä taktikoimaan jo Ylermi Rungon ja varmaan varhemmistakin ajoista kaupunkia sulassa sovussa betonoineen Kok.-Dem. -aseveliakselin edustusta vähän vähäisemmäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti