Pulcinella

Olen kulkenut musiikillisen matkani jokseenkin aikajärjestyksessä, tosin tästä tuli pieni takautuma heti matkani alussa, yksi askel takaisin lähtöruutuun: ensin tuli Mozart, sitten Bach, Telemann ja Vivaldi, sitten Beethoven, myöhemmin Brahms, Bruckner ja Mahler. Tästä säännöstä oli poikkeuksena vain muutama kurkistuskappale; tykkäsin Ravelin Menuetista vanhaan tyyliin ja Couperinin haudasta sekä Bolerosta, Sibeliuksen Sadusta, Henzen Telemanniasta ja Stravinskin Pulcinellasta.

Mikä yhdisti näitä oman musiikkimakuni poikkeuksia? Ne olivat Boleroa ja Satua lukuunottamatta tyyliltään uusklassistista tai jopa post-barokkia, toisin sanoen hävytöntä, kuunneltavaksi kelpaavaa nykymusiikkia. Kun kaikki muut kappaleet ovat kestäneet aikaa, Stravinskin Pulcinellaa en oikein enää jaksa. Sitä ei ole tarkoitettu kuunneltavaksi satoja kertoja, ja Stravinskin kestävämpää tuotantoa onkin Tulilintu; ei tosin Kevätuhri, josta sain trauman yläasteen aamunavauksessa, enkä ole tästä vieläkään toipunut. Silloin pidin sitä pakkosyötettynä tekotaiteena, nyt vain pitkäveteisehkönä. 

Olen vanhan liiton mies, mitä tulee musiikin kuluttamiseen. Kävin opiskeluaikoinani paljon konserteissa ja rakastan äänilevyjen keräilyä, en vain ostamista vaan myös niiden tutkimista, vertailua ja opiskelemista. Näin ollen kotiini onkin päässyt kertymään kokonaista neljä Pulcinellaa: Simon Rattlen, Otto Klempererin, Ernest Ansermetin ja Günter Wandin esitykset, vaikka vain yhden näistä olen vasiten ostanut. Muut ovat seuranneet kaupanpäällisinä, osina levyä tai -kokoelmaa.

Olen siis vanhanaikainen ihminen siinä mielessä, että haluan omistaa musiikkia fyysisinä esineinä. Pulcinella saa minut kuitenkin melkein kääntymään epäkeräilijäksi, ja siirtymään striimaamisen kannalle.