Minä ja Playstation

Suomen kieli erottelee leikin, pelaamisen ja soittamisen toisistaan, toisin kuin englanti, jossa ”play” viittaa näihin kaikkiin leikinomaisina kisailun muotoina.

Suhteeni kaikkeen urheiluun oli lapsena ongelmallinen. Jos näin voi sanoa, sillä sitä ei oikeastaan ollut. Ensimmäisen kerran muistan nostaneeni jalkojani juoksemisen merkeissä 5-vuotiaana, jolloin juoksin kilpaa saman pihan 2-vuotiasta Virpi-tyttöä vastaan. Kaaduin puolivälissä pihaa, Virpin päästyä jo toiseen päähän, ja sain polveni ruvelle. Toinen polvi kantaa arpea tästä muistona vieläkin.

Pelannut sen sijaan olen aina. Isäni on luonnonlahjakkuus kaikissa peleissä, ja hän taisikin haluta nostattaa omaa itsetuntoaan minun kustannuksellaan. Muistankin sen ainoan kerran kun voitin hänet shakissa. Urheilussakaan hän ei antanut minulle armoa: pyöräretkillämme hän tapasi pitkissä ylämäissä ottaa miltei vahingoniloisesti irtiottoja.

Jos en itse urheillutkaan lapsena, pyöräilyä lukuunottamatta, en myöskään ollut sanottavammin kiinnostunut muiden urheiluista. Tämä alkoi oikeastaan muuttumaan vasta kun kotiini tuli televisio ollessani 12-vuotias, mistä alkaen olen ollut enemmän tai vähemmän innokas penkkiurheilija. Opiskeluaikoina minulle tuli tauko penkkiurheiluun, sen sijaan juoksin noina aikoina tavoitteena 3 tunnin alitus maratonilla. Uudestaan suhteeni penkkiurheiluun lämpeni paradoksaalisesti ystäväni kautta.

Tämä henkiystäväni, joka tuskin erottaa aitajuoksua ja seiväshyppyä toisistaan, tarjosi minulle ensimmäisen kerran huumetta. Hän oli hankkinut Playstationin, jolla pelasimme ensin Viva Football-nimistä peliä, sitten Pro Evolution Socceria. Pelin ideaksi mielsin alusta alkaen oman elämänsä fantasiajalkapallomanagerina toimimisen, hyökkäyksessä Eusebio, Vieri ja Shevtsenko.

Jalkapallosta tuli uusi ykkösintohimoni, joka syrjäytti kirjallisuuden ja musiikin. Aloin opiskelemaan jalkapallon historiaa niinä aikoina kun en rakennellut joukkueita, ostanut Peleä HJK:hon tai Maradonaa Rosenborgiin. Oikeastaan vain oma kuntoiluharrastukseni piti minut kaidalla tiellä.

Vuosina 1999-2004 playstationjalkapallo muodosti keskeisimmän harrastukseni, jota häiritsivät vain satunnainen työnteko ja usein lyhyehköiksi jääneet ihmissuhdeyritykset. Palatessani riiaamisreissuiltani ensimmäinen asia oli kissojen ruokkiminen. Toinen oli pleikkarin virittäminen.

Noina vuosina kului jokunenkin olut peliä viritellessä. Sentään jokunen niistä oli ykköstä. Oikeastaan en saanut pelaamisesta niinkään nautintoa vaan kyse oli pakonomaisesta tarpeesta kerätä mahdollisimman paljon mahdollisimman iskukykyisiä, mielikuvituksellisia ja historiallisesti informoituja, mielenkiintoisia joukkueita, joita saatoin mainitun ystäväni kanssa pelata. Saatoin päivittää pelaajasiirtoja pikkutunneille asti. Leikki siitä puuhasta oli kaukana, vaikka kyse ei ollutkaan mistään varsinaisesti tuottavasta toiminnasta.

Ja kyllä me pelattiinkin. Ystäväni asui pihan toisella puolella, ja saattoi koska tahansa tulla koputtamaan ikkunaani. En ollut ainakaan yksin.

Tähän tuli loppu vasta tutustuessani naiseen, jonka kanssa pian muutin yhteen. Pesin yksiöstäni pelaamisen jäljet, ja vaikka vielä muuttaessani hänen kanssaan myöhemmin toiseen maahan panin muuttamisen ehdoksi sen että minun pitää saada uusi pleikkari, jolla pelata netin kautta Suomeen jääneen ystäväni kanssa, suhteeni pelaamiseen ei koskaan ollut ennallaan. Onneksi. Ainakin maksani kiittää.

Ulkopuolisen silmin suhteeni pelaamiseen saattoi varmaankin näyttää kyseenalaiselta. En kuitenkaan yhtään työpaikkaa ole menettänyt tai jättänyt saamatta sen takia, tuskin ihmissuhteitakaan menettänyt saati terveyttäni. Koin kuitenkin tekeväni ei-oikein, ja vaikka kuinka kivoja peli-illat olivatkin, mielsin ne kuitenkin korviketoiminnoksi. Pelaamiseen liittyy vahva stigma.

Jotakin hyvääkin, kuitenkin. Suhteeni jalkapalloon syveni pleikkarifutiksen myötä. Ymmärrän nyt jalkapallon taktiikasta yhtä sun toista, ja pelatessani opiskelukavereideni kanssa kesäisin (ensi kesänä jo noin 23. kesää, jos polvi kestää), en ilman pleikkaria ja Didin pitkiä zippejä keksisi itse yrittää antaa samankaltaisia pitkiä syöttöjä liberolta suoraan kärkipelaajalle. Ja Norjan muutettuani sain jalkapallon ansiosta pian kavereita, joiden kanssa kokoontua lauantaisin paikalliseen sporttibaariin. Kyllä me joskus itsekin yritimme pelata. Hävisimme Manchester Unitedille 0-7. Chelsean kakkostiimin sentään nujersimme, mikä on paljon paremmin kuin mihin todellisessa jalkapallossa kävisi. 

Minulla on ensimmäisen puolisoni kanssa nyt kohta 7 vuotta täyttävä poika, jota olen yrittänyt suojella konsolipeleiltä. Hänen saatuaan nyt joululahjaksi pleikkarin, peli ei kuitenkaan ole menetetty.

Pleikkari on kuin tuli: se on hyvä renki ja huono isäntä. Minä aion olla sen isäntä, liittyä viholliseeni ja pelata poikani kanssa. Jos polveni ei enää kestäisikään oikean jalkapallon pelaamista, pelaan sitten sohvajalkapalloa.