Suhteeni kaikkeen urheiluun oli lapsena
ongelmallinen. Jos näin voi sanoa, sillä sitä ei oikeastaan ollut. Ensimmäisen
kerran muistan nostaneeni jalkojani juoksemisen merkeissä 5-vuotiaana, jolloin
juoksin kilpaa saman pihan 2-vuotiasta Virpi-tyttöä vastaan. Kaaduin
puolivälissä pihaa, Virpin päästyä jo toiseen päähän, ja sain polveni ruvelle.
Toinen polvi kantaa arpea tästä muistona vieläkin.
Pelannut sen sijaan olen aina. Isäni on luonnonlahjakkuus kaikissa peleissä, ja hän taisikin haluta nostattaa omaa itsetuntoaan minun kustannuksellaan. Muistankin sen ainoan kerran kun voitin hänet shakissa. Urheilussakaan hän ei antanut minulle armoa: pyöräretkillämme hän tapasi pitkissä ylämäissä ottaa miltei vahingoniloisesti irtiottoja.
Jos en itse urheillutkaan lapsena, pyöräilyä
lukuunottamatta, en myöskään ollut sanottavammin kiinnostunut muiden
urheiluista. Tämä alkoi oikeastaan muuttumaan vasta kun kotiini tuli televisio
ollessani 12-vuotias, mistä alkaen olen ollut enemmän tai vähemmän innokas
penkkiurheilija. Opiskeluaikoina minulle tuli tauko penkkiurheiluun, sen sijaan
juoksin noina aikoina tavoitteena 3 tunnin alitus maratonilla. Uudestaan
suhteeni penkkiurheiluun lämpeni paradoksaalisesti ystäväni kautta.
Tämä henkiystäväni, joka tuskin erottaa aitajuoksua
ja seiväshyppyä toisistaan, tarjosi minulle ensimmäisen kerran huumetta. Hän
oli hankkinut Playstationin, jolla pelasimme ensin Viva Football-nimistä peliä,
sitten Pro Evolution Socceria. Pelin ideaksi mielsin alusta alkaen oman
elämänsä fantasiajalkapallomanagerina toimimisen, hyökkäyksessä Eusebio, Vieri
ja Shevtsenko.
Jalkapallosta tuli uusi ykkösintohimoni, joka
syrjäytti kirjallisuuden ja musiikin. Aloin opiskelemaan jalkapallon historiaa
niinä aikoina kun en rakennellut joukkueita, ostanut Peleä HJK:hon tai
Maradonaa Rosenborgiin. Oikeastaan vain oma kuntoiluharrastukseni piti minut
kaidalla tiellä.
Vuosina 1999-2004 playstationjalkapallo muodosti
keskeisimmän harrastukseni, jota häiritsivät vain satunnainen työnteko ja usein
lyhyehköiksi jääneet ihmissuhdeyritykset. Palatessani riiaamisreissuiltani
ensimmäinen asia oli kissojen ruokkiminen. Toinen oli pleikkarin virittäminen.
Noina vuosina kului jokunenkin olut peliä viritellessä. Sentään jokunen niistä oli ykköstä. Oikeastaan en saanut
pelaamisesta niinkään nautintoa vaan kyse oli pakonomaisesta tarpeesta kerätä
mahdollisimman paljon mahdollisimman iskukykyisiä, mielikuvituksellisia ja
historiallisesti informoituja, mielenkiintoisia joukkueita, joita saatoin
mainitun ystäväni kanssa pelata. Saatoin päivittää pelaajasiirtoja
pikkutunneille asti. Leikki siitä puuhasta oli kaukana, vaikka kyse ei ollutkaan mistään varsinaisesti tuottavasta toiminnasta.
Ja kyllä me pelattiinkin. Ystäväni asui pihan
toisella puolella, ja saattoi koska tahansa tulla koputtamaan ikkunaani. En
ollut ainakaan yksin.
Tähän tuli loppu vasta tutustuessani naiseen, jonka
kanssa pian muutin yhteen. Pesin yksiöstäni pelaamisen jäljet, ja vaikka vielä
muuttaessani hänen kanssaan myöhemmin toiseen maahan panin muuttamisen ehdoksi
sen että minun pitää saada uusi pleikkari, jolla pelata netin kautta Suomeen
jääneen ystäväni kanssa, suhteeni pelaamiseen ei koskaan ollut ennallaan.
Onneksi. Ainakin maksani kiittää.
Ulkopuolisen silmin suhteeni pelaamiseen saattoi varmaankin näyttää kyseenalaiselta. En kuitenkaan yhtään työpaikkaa ole menettänyt tai jättänyt saamatta sen takia, tuskin ihmissuhteitakaan menettänyt saati terveyttäni. Koin kuitenkin tekeväni ei-oikein, ja vaikka kuinka kivoja peli-illat olivatkin, mielsin ne kuitenkin korviketoiminnoksi. Pelaamiseen liittyy vahva stigma.
Ulkopuolisen silmin suhteeni pelaamiseen saattoi varmaankin näyttää kyseenalaiselta. En kuitenkaan yhtään työpaikkaa ole menettänyt tai jättänyt saamatta sen takia, tuskin ihmissuhteitakaan menettänyt saati terveyttäni. Koin kuitenkin tekeväni ei-oikein, ja vaikka kuinka kivoja peli-illat olivatkin, mielsin ne kuitenkin korviketoiminnoksi. Pelaamiseen liittyy vahva stigma.
Jotakin hyvääkin, kuitenkin. Suhteeni jalkapalloon
syveni pleikkarifutiksen myötä. Ymmärrän nyt jalkapallon taktiikasta yhtä sun
toista, ja pelatessani opiskelukavereideni kanssa kesäisin (ensi kesänä jo noin
23. kesää, jos polvi kestää), en ilman pleikkaria ja Didin pitkiä zippejä
keksisi itse yrittää antaa samankaltaisia pitkiä syöttöjä liberolta suoraan
kärkipelaajalle. Ja Norjan muutettuani sain jalkapallon ansiosta pian
kavereita, joiden kanssa kokoontua lauantaisin paikalliseen sporttibaariin.
Kyllä me joskus itsekin yritimme pelata. Hävisimme Manchester Unitedille 0-7. Chelsean kakkostiimin sentään nujersimme, mikä on paljon paremmin kuin mihin todellisessa jalkapallossa kävisi.
Minulla on ensimmäisen puolisoni kanssa nyt kohta 7
vuotta täyttävä poika, jota olen yrittänyt suojella konsolipeleiltä. Hänen
saatuaan nyt joululahjaksi pleikkarin, peli ei kuitenkaan ole menetetty.
Pleikkari on kuin tuli: se on hyvä renki ja huono
isäntä. Minä aion olla sen isäntä, liittyä viholliseeni ja pelata poikani
kanssa. Jos polveni ei enää kestäisikään oikean jalkapallon pelaamista, pelaan
sitten sohvajalkapalloa.
Urheilullisiin iltoihin kun lisää Mahlerin ja Brubeckin musiikin niin stimmunki on täydellinen. Kivoja iltoja. Jatketaan pelaamista.
VastaaPoista