Rakastan Mozartin musiikkia. Siinä on, kuten Bachinkin musiikissa kaikki kohdallaan: instrumentaatiossa ei ole mitään turhaa, mutta kaikki, mitä on, tukee musiikillista ideaa, joka on kuin suoraan Jumalasta tulevaa.
Rakastan myös Brucknerin musiikkia. Siinä yleensä jää ikävöimään ylimaallista adagio-osaa, jonka rinnalla finaali kuulostaa siltä, ettei säveltäjä olisi tiennyt, miten jatkaa ylittämättömän jumalaisen ja kauniin adagio-osan jälkeen. Sama pätee Mahleriin, jolla riittää aineksia tuhlattavaksi asti, lehmänkelloista lapsikuoroihin, niin että vaikka jättäisi musiikista 20 minuuttia pois, vain partituuri kädessä huomaisi mitään.
Rakastan George Szellin levytyksiä. Niissä ylivertainen, metronomimainen tarkkuus tekee instrumentaatiolle oikeutta joskus enemmänkin kuin musiikissa olisi ainesta. Mikään ei mene vikaan, kuudestoistaosatkin napsahtavat täsmälleen, ja ovat 16.00/16.00.
Rakastan myös Jascha Horensteinin live-levytyksiä, joissa puupuhaltimen nuotti voi olla suttuinen, ja Furtwänglerin taltiointeja, jotka kuulostavat välillä eri suuntiin kaatuilevilta tai liitoksistaan hajoavilta. Kuitenkin, kun perusta on raudanluja, ei sen niin väliä vaikka vähän aurinko paistaisikin läpi liitoksista. Niissä kuitenkin aistii niin valtavan vakaumuksen ja kokonaisnäkemyksen, ja aistii myös sen, että soittajat rakastavat kapellimestarin nerokkuuden ansiosta musiikkia, johon uskovat ja olisivat valmiita palamaan tulessa. Ja palavatkin.
Musiikki antaa analogioiden kautta aineksia ymmärtää elämää yleisemminkin. Rakastamme läheisiämme heidän inhimillisyytensä - omien puhetapojensa ja hymynsä vuoksi, olivat hampaat sitten suorat taikka vinossa, emme heidän virheettömyytensä. Musiikki opettaa, että on olemassa jotakin transendenttiä, parempaa kuin täydellisyys: inhimillisyys. Kun on rakkaus, ei ajoittaisesta epäjärjestyksestä, puutteesta, puutteista tai sottuisuudestakaan niin väliksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti