Pentti Linkolan suurin kohteliaisuus, jonka hän saattoi naiselle antaa, oli, että tämä oli "maastokelpoinen". Maastokelpoiseksi Pentti kehui viimeistä elämänkumppaniaan Anneli Jussilaa, itseään alun kolmattakymmenettä vuotta nuorempaa. Anneli Jussila oli vielä siinäkin vaiheessa maastokelpoinen, kun hän tuli entistä elämänkumppaniaan, myöhempää sielunkumppaniaan ja kanssaseikkailijaansa tervehtimään. Pentti suri sitä, että jalat eivät enää päästäneet häntä linturetkelle, mutta Annelin kertomukset luonnosta toivat hänenkin tupaansa hetkeksi luonnon vieraisille.
Kerran Vantaan Petaksen metsiä erään luontokartoittajagurun kanssa kierrellessäni tämä luonnehti minulle luontokartoittajan paradoksin ja samalla tragedian: siinä vaiheessa kun tämä alkaa olla tietojensa puolesta maastokelpoinen, alkaa usein olla siinä ja siinä, ollaanko sitä enää fysiikan puolesta.
Minä olen vielä maastokelpoinen. Jaksan kantaa kevytrinkkaa selässäni termoksineen, mahdollisine luonto-oppaineen ja muistiinpanovälineineen, vaikka kokonaisrasitukseeni vielä laskettaisiin lisäksi kohteeseen saapuminen pyörällä, ja mitä henkiseen maastokelpoisuuteen tulee, niin sitä oppii parhaiten - maastossa, lehtojen ja kangasmetsien, metsien ja soiden vaihettumisvyöhykkeellä. Ehkä olen juuri saapumassa henkisen ja fyysisen maastokelpoisuuden vaihettumisvyöhykkeelle, sille, josta tämä luontokartoittajaguruni vihjaisi, suunnilleen ikäiseni mies. Tietoa alkaa olemaan jo vähän ja fyysistä kuntoisuuttakin on vielä jäljellä vähän.
Ihminen, joka jaksaa kulkea luonnossa ja osaa varustautua sinne oikein, on maastokelpoinen, ja jos hän vielä onnistuu levittämään luonnon evankeliumia mukanaan, hän on luonnon matkasaarnaaja. Maastokelpoisuuteen kuuluu myös se, että on sisäistänyt olevansa luontokappale, ja tästä sisäistetystä luontosuhteesta säteilee muillekin. On se sitten metsittyneisyyttä tai raikkautta, piintynyttä hienhajua - johon on sekoittunut pihkaa - anorakissa tai raikas tuulahdus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti