Viimeisen parin vuoden aikana kanssani Kevättuulen päiväkodissa ja esikoulussa ovat jotkut henkilökunnan edustajat ja vanhemmat ja ihan vastaantulevat koiranulkoiluttajatkin tulleet juttelemaan kanssani, koska ilmeisesti ovat huomanneet minun olevan Facebook-, lehti- ja blogikirjoitteluni perusteella kantaaottava ja lähiympäristöstäni välittävä henkilö, joka ei myöskään pelkää tarttua toimeen. Usein näissä keskusteluissa ollaan päädytty ihmettelemään, että mahtaako alueella toimia asukasyhdistystä. Minä elämäntapaosallistujana ja ammattiosallistujana, eräänlaisena osallisuussauruksena päätin ottaa asiasta selvää. Kirjoitin Kevätkummun Facebook-ryhmään selvitelläkseni asiaa, jolloin paljastui, että asukasyhdistys olikin yllättäen juuri perustettu. Hienoa, sinne siis.
Asukastoiminta, kuten kaikki muukin vapaaehtoistoiminta on tekijöidensä näköistä. Sitä harrastetaan hyvin erilaisista lähtökohdista käsin. Kaikki eivät ole valmiiksi yhdistystoiminnan ammattilaisia, eikä tarvitsekaan olla. Yhdistystoiminta tekijäänsä opettaa! Yhdistystoiminnan tehtävistä on myös erilaisia käsityksiä; jotkut kaipaavat yhdessäolokerhoa, toiset taas sellaista elintä, joka edustaa kotikaupunginosaansa, lobbaa sen puolesta, vaikuttaa alueen palveluihin ja kaavoitukseen.
Itse edustan jälkimmäistä yhdistystoiminnan tyyppiä; jos käytetään saksalaissosiologi Ferdinand Tönniesin jaottelua Gemeinschaft-Gesellschaft, silloin ensimmäisellä tarkoitetaan yhdessäoloyhteisöä tai lyhyyden vuoksi vain yhteisöä, kun taas Gesellschaftilla viitataan asiayhteisöön, joka toimittaa tiettyjä tehtäviä. Edellämainitut ideaalityypit eivät mitenkään sulje toisiaan pois; yksi Gesellschaft-tyyppisen yhteisön tehtävistä voi olla myös kehittää yhteisöllisyyttä. Yhdistys ei kuitenkaan koskaan voi olla itseisarvo sinänsä, sillä se ei ole yhteisön tai yhteisöllisyyden synonyymi. Yhdistykset ovat olemassa hoitaakseen tiettyjä tehtäviä ja sen lisäksi voi olla olemassa muita kokoonpanoja tai yhteenliittymiä täydentämässä yhdistyksiä esimerkiksi tarjoamalla yhteisöllisyyttä.
Kuitenkaan kannettu vesi ei kaivossa pysy; erilaisilla tapahtumilla voidaan houkutella asukkaita tulemaan ulos koloistaan, mutta yhteisöllisyyttä ei synny käskemällä. Aitoa yhteisöllisyyttä ei myöskään ole se, jos muutama ihminen keskenään juo kahvia jos kyseessä ovat aina samat ihmiset. Yhteisöllisyys on avointa, vapaaehtoisuuteen, haluun ja halukkuuteen perustuvaa, projektiluontoista, ihmisiä voi tulla ja mennä.
Yhteisöllisyydellä ei paljoa ole mahdollisuuksia, jos yhteisöllisyyden edistämiseksi tarkoitettu yhdistystoiminta ei näytä houkuttelevalta. Valitettavasti Kevätkummun asukastoiminnan käynnistäminen on lähtenyt niin yskähdellen ja riitaisestikin liikkeelle, kun vuosien aikana eltaantuneita likapyykkejä on tuuleteltu julkisesti, etten ole enää varma, miten Kevätkummun asukastoimintaan olisi vielä tämän julkiseksi käyneen hiekkalaatikkotaistelun jälkeen mahdollista houkutella mukaan uusia, aktiivisia ihmisiä. Uusia ihmisiä nimittäin tarvittaisiin: sellaisia, joita eivät rasita vanhat painolastit, kuten alueen tähänastisten aktiivien tulehtuneet välit ja jotka oikeasti haluaisivat olla kehittämässä Kevätkummusta aktiivisempaa, avointa kaupunginosaa, jossa oman kotikylänsä kehittämistä haluavia ei yritettäisi vaientaa, pelotella tai mustamaalata ja levitellä heistä suoranaisia valeita. Jos joku tuntee piston sydämessään, niin pitääkin tuntea.
Voi olla, että nyt tarvitsee antaa jonkin aikaa jälkipyykkien tuulettua. Ehkä Facebookissa käydyt riidatkin unohdetaan, toivottavasti. Ja jos ei unohdeta, niin toivottavasti edes tulevat kevätkumpulaiset näkevät Kevätkummussa mahdollisuuden.
Minulla oli odotuksia Kevätkummun asukastoimintaa kohtaan, mutta ruuhkavuosia elävänä en aio uhrata yöuniani keskenään riitelevien asukasaktiivien riitelyn erotuomarina toimimiseen. Harkitsen palaavani asiaan, jos näyttää siltä, että Kevätkummun asukasyhdistys - millä nimellä se sitten ikinä tuleekaan toimimaan, jos tulee - ei enää näytä pelottavalta muidenkin työikäisten silmissä kuin minun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti