Autisti kaupassa: elämäni vaikein maksutapahtuma
Eilen pankkikorttini alkoi kenkkuilla. Kenkkuilun luultava syy on uusi kännykkäkotelo, jonka taskut ovat niin tiukkoja, että joudun survomaan pankkikorttini sinne väkivalloin, ja pankkikorttia ympäröivä muovikelmu on mennyt ruttuun.
Tänä aamuna kätevä puolisoni latasi kännykkääni "lompakko"-nimisen sovelluksen ja siihen pankkikorttini. Luottavaisena vingautin sitä kaupassa laitteen eri puolille. Ei toimi. Jouduin ilmoittamaan koodini varmaan kuusi kertaa, ei toimi. Eikä kassa osannut auttaa, eikä kukaan kassajonossa, joka alkaa kiemurrella keskiväliin karkkihyllyä asti.
Kassa kutsui paikalle toisen, nuoren kassaihmisen. Hän kysyi, että onko minulle mobilepay. No ei ole, koska otan aina kaiken uuden teknologian viimeisenä käyttöön. Minulle uudet toimintatavat, etenkin sellaiset, joihin liittyy tekniikkaa, eivät ole viaton asia. Ne aiheuttavat aina eksistentiaalisen kriisin, kun en ymmärrä, millä periaatteella ne toimivat, ja kun en ole kiinnostunut tekniikasta kuin sen verran, että joten kuten pysyn hengissä, minulta puuttuvat valmiit "muistipaikat", eli en osaa suhteuttaa uutta tekniikka vanhaan varsinkin kun minulle laite ja sovellus ovat yksi ja sama asia, ja yksi sovellus minun käsityskyvyssäni toimii vain yhdessä laitteessa ja yhtä laitetta kohden on vain yksi sovellus. Ja minä haluan nähdä, mitä tapahtuu; siksi ns. pilvipalvelutkin ovat minulle äärimmäisen vaikeita.
Sitten ladataan hyvin ystävällisen nuoren kassahenkilön kanssa sitä lemmon sovellutusta. Ja kun se on ladattu hyppien pankin id-aplikaation, mobiilipankin ja soveltimen välillä hyppien edestakaisin 17 kertaa ja ainakin 25 kertaa tunnistautuen se ehdottaa, että maksaisin luottokortiltani, mitä en missään nimessä halua tehdä, ja mistä sen edes tietää, kun nykyään nämä pankkikortit on nimetty "mastercardeiksi", mikä tarkoittaa minun maailmassani yhtä kuin luottokorttia. Sitten jostain syystä tämä ystävällinen kassahenkilö ehdottaa, että siirrän hänen omalle tililleen rahaa tällä soveltimella. "Oletko sinä tämä "M.T." - "Kyllä olen". Vips, vips. M.T. maksaa lopulta kassalaskuni.
Yleensä lumikenkäilystä saan virtaa loppupäiväksi ja tyhjennän mieleni. Nyt päässäni on sellainen ruuhka tästä kaikesta, että en enää pysty tekemään mitään. Voi olla, että jää kaalilaatikkokin - johon tarvikkeidenoston edelläkuvasin - laittamatta, sillä päivän kognitiivinen kapasiteetti valui kaupan kassalle.
Taitavat tulla pitkät eläkkeenodotteluvuodet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti