Politiikassa herkästi tärkeintä on se, kuka sanoo, eikä esimerkiksi se, mitä tehdään. Jos en tätä muuten olisi vielä ymmärtänyt, niin viimeistään Helsingin yleiskaavaa koskevissa sosiaalisen median mielipiteenvaihdoissa on tullut selväksi, että jos kansalaisaktivisti kehtaa epäillä päättäjien hyväntahtoisuutta tai -uskoisuutta, tällöin päättäjät tai riittävän lähelle heitä identifoituvat (muissa luottamustehtävissä toimivat, saman puolueen edustajat tai jotenkin itsensä osallisiksi kokevat, siis itsensä päättäjien kanssa samaan viiteryhmään identifioituvat, oli tämä viiteryhmä sitten Kaupunkisuunnittelulautakunta, valtuusto, Kok.-dem. tai Vihreät) saattavat yrittää kääntää katseen pois alkuperäisestä kysymyksestä.
Tämä voidaan tehdä seuraavilla tavoilla. Ensin voidaan kyseenalaistaa kansalaisaktivistin asiantuntemus tai osallisuus. Toiseksi, voidaan koettaa kiinnittää huomiota siihen, mitä muuta on kuitenkin tullut tehtyä, vaikka se ei olisikaan ollut ihan sitä mitä on luvattu, pyydettiin saati riittävästi. Tällöin todistustaakka, jonka pitäisi olla päättäjällä, vyörytetäänkin kansalaisaktivistille, ja yhtäkkiä keskustelun pääpaino onkin kääntynyt: syytettynä onkin kansalaisaktivisti, joka ei ole riittävän tarkasti täsmentänyt, minkä tekemisestä tai tekemättömyydestä on halunnut päättäjiä tilille. Tai että hän on kyltymätön, eikä mikään hänelle riitä. Tai ettei hän ymmärrä kokonaisuuksien hienoa tasapainoa, mokomakin nimby.
Tärkeintä piti olla itse asian: teot viheralueiden suojelemiseksi. Asetelmaa ei pidä projisoida metakeskusteluksi siitä, kuka syyttää ketä. Eivätkä puheet luontoa suojele.
Edelläsanottu pätee muuten politiikkaan yleisesti, olen oppinut. Jos esimerkiksi väittää, että kilpailukykysopimuksen toimet eivät tuo työpaikkoja, tällöin keskustelu herkästi käännetään yhteiskuntamme kilpailukyvyn sijasta vallitsevan politiikan kriitikoiden psykologiaan: jos ei huono politiikkamme kelpaa, kiittämättömät kansalaiset vain valittavat ja nillittävät.
Sanat tietystikin ovat politiikan tekoja. Parempi olisi kuitenkin tehdä ajoissa kuin selitellä jälkikäteen. Siinä on vaikea välttää vaikutelmaa irtopisteiden keräämisestä, kuten parin kokoomusedustajan kritisoidessa koulutusleikkauksia.
Tekoja siis, pliis, ei aktiivisten kansalaisten vähättelyä ja kyseenalaistamista. Silloin ei tarvittaisi puolusteluja ja puolustautumisia tai selittelyjä. Ketun ei tarvitse nostaa häntäänsä, jos se jo on valmiiksi korkealla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti