Suru yhdistää ja erottaa

Porvoo on nyt sureva kaupunki siitä lähtien kun täällä eilen päättyi oman tyttäreni ikäisen pienen tytön elämä niin väärällä tavalla. Tapahtuma tuli kovin lähelle monia, koska tämä on pieni kaupunki, ja melkein jokainen on leikkinyt siinä puistossa, jossa tämä sattui, ja varmaankin moni myös ainakin arvelee tietäneensä jotain siitä, keitä tämä asia kosketti. Minulle tämä asia meni ihon alle, olihan kyse pienestä tytöstä, samanikäisestä kuin oman elämäni keskipiste, auringostani.

Mihin aikaan tahansa tapahtumapaikalle virtaa porvoolaisia tuomaan kynttilöitä, kukkia, kortteja ja nalleja, kaiken ikäisiä ja kaikenlaisissa kokoonpanoissa, ohikulkumatkalla tai varta vasten. Tapahtuma yhdistää porvoolaisia ja kaupunki suree. Kuitenkin suru myös erottaa.

Jo ennen kuin ensi tiedot tapahtuneesta vuosivat julkisuuteen, alkoivat spekulaatiot ja kahvipöytäpulinat. Jos reaalinen, oikeiden ihmisten elämismaailma voikin yhdistää, niin sosiaalinen media erottaa. Sosiaalinen media nopeuttaa sitä tahtia, jolla huhut lähtevät liikkeelle, ja ne jaottelevat ihmisiä nykyään vähän samaan tapaan kuin aiemmin sisällissota. Sosiaalinen media paljastaa pinnallisesti tunnetuista ihmisistä ihan uusia puolia, joista mieluummin ei olisi mitään aavistusta. Kriisitilanteet kärjistävät ja tuovat ihmisistä esille uusia puolia. Sisimmän. Jopa työkaverit, sukulaiset tai naapurit, joiden kanssa muuten voisi jakaa vaikka yhteisen grillin, osoittautuvatkin kriisin tullessa jos eivät ihmiskunnan vihollisiksi niin ainakin heidän ihmiskäsityksensä loukkaakin omaa maailmankuvaasi.

Sosiaalinen media jakaa ihmiset kahteen kastiin: vain järkyttyneisiin sekä niihin jotka kanavoivat tämän shokkinsa taas yhdeksi tekosyyksi lietsoa omia pelkotilojaan ja käyttää niitä sumuverhona muidenkin pelkotilojen lietsomiseen. Kuitenkaan mikään spekulaatio siitä, mikä oli tekijän ihonväri tai uskomus, ei tuo tätä pientä tyttöä takaisin. Eikä se, että laitetaan rajat kiinni.

Joidenkin ensireaktio järkytykseen on ollut ulkoistaa tapahtunut mahdollisimman kauas. Näin äärimmäisen, tarkoituksettoman ja silmittömän pahuuden täytyi välttämättä olla lähtöisin ihmisestä, joka on mahdollisimman erilainen kuin itse. Ja koska emme näe pahuuden sisälle, koska emme näe yleensäkään toisten ihmisten sisälle, onhan omaankin sisimpään kurkistaminen usein pelottavaa, sillä lähempi kurkistus voisi paljastaa pahuuden potentiaalisuuden, erilaisuus on helpointa osoittaa kun tekijä näyttää erilaiselta, oli sitten musta tai mustalainen.

Tämän nuoren ihmiselämän sammumista ei kuitenkaan olisi tarvittu siihen, että kaupunkilaiset kokoontuvat jonkin yhteisen asian ympärille. Kyllä se voisi olla jotain hyvääkin. Rajojen kiinni laittamisen ja erilaisten muurien rakentamisen sijaan avattakoot sydämet. Muistetaan osoittaa läheisillemme rakastavamme heitä ja näkemään kaikki ihmiset lopultakin kanssaihmisinämme.  Tästä meille muistutuksena toimikoon vaikkapa äskettäin edesmenneen Jocke Lybeckin elämäntyö.

Kirjoitus julkaistiin Uusimaa-lehdessä lauantaina 18.11.