60

Kulttuuria kannattaa harrastaa muutenkin kuin yksityisinä hartaudenharjoituksina, edes pari kertaa vuodessa. Kävin kultani kanssa katsomassa Veera Tyhtilän näytelmän 60. Teatteri ei aina ole minulle se kaikkein omin taidemuoto, mutta tämä antoi ajatuksen ruokaa ja laittoi prosesseja liikkeelle. Se muistutti, että omaa elämänkumppaniaan ei saa pitää itsestäänselvyytenä, kuin huonekaluna, ja hänen asioistaan kannattaisi olla kiinnostunut. Kuten lapsistaankin. Muuten heistä tulee sinulle vieraita.Tällä someisillä vähän kouraisi omatuntoa. Puhumattakaan itsestään. Välinpitämättömyys itseä ja omia tekemisiä kohtaan johtaa apatiaan.

Sitten pohdinnat kolmannesta iästä panivat miettimään. Isäni (66 v) on varmaankin tätä ryhmää, jota nykyään pidetään harmaina panttereina, aktiivikuluttajina ja lastenhoidollisina resursseina, aina tarpeen mukaan minä milloinkin; pääasia että heistä saadaan mitattua mahdollisimman suuri markkina-arvo. Minä en ihan vielä ole sitä, ja itse kunkin kannattaa miettiä sitä, tyytyykö turvalliseen ja tylsään vai tekeekö schopenhauerlaisen hypyn tuntemattomaan ennen kuin huomaakin että ainoa tie on alaspäin. Kiitos siis Veera Tyhtilä mielen rikastuksesta.

Veea Tyhtilä: 60. Kansallisteatteri, Omapohja. Rooleissa Terhi Panula, Juhani Laitala ja Petri Liski, musiikki Antti Paranko; ohjaus Otso Kautto.