Lauluntekijä Robert "Bob" Zimmerman "Dylanille" myönnetty kirjallisuuden Nobel-palkinto on nostattanut omassa sosiaalisessa kuplassani yllättävän voimakkaita aaltoja. Palkinnon myöntäminen Dylanille on myös ollut oiva elitistinpaljastin. Mitä vikaa Dylanissa sitten on?
Onko Dylanin synti se, että hänen kirjallisuutensa on tarkoitettu laulettavaksi? Ei tässä ole mitään vikaa, vaikka olenkin tunnetusti sen linjan miehiä, joille laulu on yksi instrumentti muiden joukossa, ja tällä katsannolla Dylanin instrumentti on kuin ruostunut varis. Larin Parasken ja muiden runonlaulajien maassa Dylania luultaisi ymmärrettävän. Meillä nykyään lähin vastine Dylanille taitaa olla Paleface.
Joillekin Dylan on hankala sulattaa, koska hän edustaa "populaarikulttuuria", vaikka ei Dylanin musiikki sinänsä ole mitään hittilistakamaa. Ei hänen musiikkinsa oikein kevyttäkään ole, mutta aivan varmasti se ei ole kaunotaidetta; tosin ei sitä ole oikein mikään Richard Straussia uudempi "taide"musiikkikaan.
Dylanin palkitseminen antaa tunnustuksen paitsi miehelle, joka on esikuva yhtä lailla Palefacelle kuin Dave Lindholmille, samalla myös tunnustaa genren. Ilmeisesti tämä genren nostaminen sitten on joillekin liikaa; beatlesilaiset vs. rubinsteinlaiset (vaikka pianisti Rubinstein itse naureskeli sattumusta, kun Beatlesin ja hänen omat faninsa tukkivat kadun toisiltaan), ja nyt Dylan tuli paljastaneeksi, että näillä beatlesiläisillä (beatnikeillä?) ei pitäisi olla mitään pääsyä samaan majoitusliikkeeseen korkeakulttuurin kanssa, tai edes kadulle. Tehdäänpä ajatusleikki: entäs jos seuraavaksi palkittaisiin Harry Pottereiden kirjailija J.K. Rowling?
Miksi ei? Rowling on pelastanut kirjallisuudelle kokonaisen sukupolven. Eikä se ole vallan vähäpätöinen saavutus, on Pottereista tai Rowlingin muusta tuotannosta sitten mitä mieltä hyvänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti