Mikä siinä vanhenemisessa muka on niin hienoa?

Mediavaikutteista nykykulttuuria sanotaan nuoruutta, kauneutta, nopeutta ja voimaa ihannoivaksi, ja varmaankin ainakin osin vastareaktiona tähän vanhenemisessakin halutaan nähdä hyviä puolia. Voi siinä ollakin. Ehkä en vielä ole tarpeeksi edistynyt ikääntymisessä kun en ole niitä keksinyt. Mitä ne hyvät puolet sitten voisivat olla?

Vanhenemiseen sanotaan liittyvän lisääntyvän armollisuuden itseä kohtaan. Voi olla. En koskaan ole ollut kovin määrätietoisella tavalla yksituumainen - tai yksisilmäinen - ihminen, joka olisi edennyt kohti itse asettamiansa päämääriä, mutta tästä huolimatta huomaan usein vertaavani nykytilaa siihen tavoitetasoon, jota ei edes ole, ja tämän tavoitetason puuttumisesta huolimattakin koe aika ajoin suhteellista deprivaation tunnetta. Jotain olen pettänyt, mitä? Ainakaan en ole lunastanut varhaisia monista poikkeuslahjakkuuksistani seuraavia mahdollisuuksia. Vai mitä muka olen tehnyt poikkeuksellisella päässälaskutaidolla tai sillä, että opin lukemaan 3-vuotiaana paitsi että niillä pääsee illanistujaisten friikiksi?

Toinen vanhenemiseen liittyvä yleinen ominaisuus on sanottu lisääntyvä kärsivällisyys. Tiedä häntä. Ymmärrän isääni, joka on todennut, että kun oma aika käy rajallisemmaksi, niin yhä vähemmän sitä aikaa on tuhlattavaksi epämieluisiin asioihin ja ihmisiin, suoraan sanottuna paskaan.

Yksi tuttavani totesi, että ehkä jotkut sattuvat erehtymään ja luulevat sitä kärsivällisyydeksi kun eivät huomaa maailman tai ainakin ärsykkeiden vilistävän ohitseen, ja kun eivät huomaa niin eivät myöskään osaa ahdistua siitä, ärtyä ärsykkeistä kun kuulevat ja näkevät vähän huonommin niitä. En olisi tästäkään niin varma. Kyllä tämä epäilys oman päivityksen umpeenmenosta voi aiheuttaa turhautumaa tai jopa vitutusta, joka purkautuu yleisenä jurnutuksena, muutosvastarintana vähän kaikkea kohtaan. Niin että kyllä minä ymmärrän loppujen lopuksi niitä työnantajia, joilla on ns. toisia ajatuksia sen keskiäkäisen palkkaamisesta, eikä tämän tunnustaminen tässsä varmaankaan toimi ainakaan minään avoimena hakemuksena: "ottakaa minut, en opi salasanoja, osaamiani tietokoneohjelmia ei enää ole, cv:stäni löytyviä organisaatioita ei enää ole enkä sitäpaitsi tiedä, onko niitä vai ovatko ne vain vaihtaneet nimeä ja sitäpaitsi suosittelijanikin ovat kuolleet. Selkäkin on vähän huonompi, ja vessassakin täytyy ravata."

Jos se on siunauksellista, että tyytyy juoksemaan entistä hitaammin, niin sitten hyvä. Muuten en ole niinkään oivaltanut, mitä hienoa on siinä, että polvien kimmoisuus häviää ja askel lyhenee vuosi vuodelta. Samoin käy henkisen joustavuuden, resilienssin, kuten muotitermi kuuluu. Vaikka paraneva kyky suodattaa tärkeä vähemmän tärkeästä ainakin osin kompensoikin pikku hiljaa hidastuvan prosessoinnin - joka ainakin minulla on edelleenkin missä tahansa vertailussa huippua kaksikymppisiinkin verrattuna, siis niin kutsuttu hoksniekka - niin esimerkiksi erilaisiin organisaatioihin, lyhenteisiin salasanoihin ja käyttäjätunnuksiin on päässyt muodostumaan kontekstisaturaatioähky. Ei oikein enää välittäisi opetella suunnilleen 17. merkitystä lyhenteelle OPO, CK tai YK. 

Ehkä se onkin sitten se vanhenemisen anti: jos sen haluaa pukea positiiviseksi. Kyky valikoida, keskittyä olennaiseen. En varmaankaan sitten ole vielä riittävän vanha, kun en voi olla aivan varma.