Paitsi keskenjäänyt sekundaarisosialisaationi (eli bile- eli tyttöjen kaipuuni), niin myös länsisuuntautuneisuus - tai Eurooppa-suuntautuneisuus - olivat keskeisiä syitä, miksi Kokoomusnuoret vetivät minua puoleensa 90-luvun alkuvuosina. Olin yksi niistä paristakymmenestä eurooppanuoresta, joiden lähetystö pioneereinä kävi keväällä 1991 haistelemassa EU-elimiä. Teimme aloitteen Ukkopuolueelle (eli Kansalliselle Kokoomukselle) EU-jäsenyyden hakemisesta, ja loppu on historiaa.
Jos Kokoomus oli eurooppalaisuuden esitaistelija Suomessa sellaisena aikana, jolloin asiasta ei vielä ollut "yleisistä syistä" sopivaa puhua (niistä samoista, joista pidetään armeijaa, jonne olin pian menossa), niin Keskusta teki kaikkensa jarruttaakseen. Heillä vaikuttivat paitsi farmareiden pelko tukiaistensa puolesta, myös pitkä kekkoslovakialainen perinne.
Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin, aika on kypsä omalle eurooppatilinpäätökselleni. Ei tullut ihan sitä, mitä tilattiin. Ilman viinejä maitokaupassa kyllä voin elää, mutta luvattu henkilöiden ja pääomien vapaa liikkuvuus ei ole laajentunut yleiseksi eurooppalaiseksi periaatteeksi. Esimerkiksi kodittomien romanikerjäläisten asema on häpeällinen, heillä ei ole ihmisoikeuksia oikein missään. Puhumattakaan Välimeren henkensä kaupalla ylittävistä, joita pallotellaan ei sulle, ei mulle -periaatteella.
Niin että rakkauteen on tullut ryppyjä, ja suomut ovat karisseet. En kuitenkaan ole valmis hylkäämään eurooppalaisuuden ideaa, mikä on tainnut käydä valtiovarainministeri Stubbin mielessä, hänhän kohteli kreikkalaisia kuten koulukiusaaja lunttaajaa, vaikka fuskaaminen oltiin tehty mahdolliseksi, eikä vain sitä, vaan vieläpä toivotettu tervetulleiksi klubiin. Taitaa olla Stubb panttivankina niin integraation entisille pääkriitikoille (pääministeripuolue) kuin nykyisillekin (ulkoministeripuolue).
Uuden Suomen jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti