Ihmeteltyäni ääneen perjantaina Facebookissa sitä, mitä järkeä on kuunnella musiikkia esivalittujen soittolistojen mukaisesti, heränneessä keskustelussa puhuttiin toisten ohi. Kun yksi totesi, että soittolistojen ideana on musiikkimaun laajentaminen tuomalla uutta musiikkia (jonka laadusta voi toki olla montaa mieltä, mutta se älköön olko tämän messun aihe), niin toinen taas totesi, että onhan minullakin listoja. Parhaat kapellimestarit, parhaat pianistit.
Toki voi kuulostaa surulliselta, että minä voin näyttäytyä musiikin museonvartijalta, ja se onkin aina harvinainen ilon aihe, kun kohtaan jotakin itselleni uutta musiikkia, jonka haluan kuulla toisenkin kerran. Viimeisen 20 vuoden aikana tällaista konserttimusiikkia on tullut vastaan hyvin vähän; tosin viimeiseen 30 vuoteen enpä ole kuullut paljoakaan uutta sellaista populaarimusiikkia, jonka haluaisin kuulla edes kerran, joten jos joku pitää konserttimusiikkia museaalisena, mitä sitten voidaan sanoa popmusiikista, jos kuitenkin edelleenkin halutaan palata Beatlesiin, Abbaan, Elvikseen, Olavi Virtaan, Frank Sinatraan tai Edith Piafiin? Nykyajan musiikintekijät menkööt itseensä.
Tässä keskustelussa vanha ystäväni - johon minut muunmuassa yhteinen musiikkiharrastus sitoo jo kohta neljännesvuosisadan ajalta, olemme initioineet toisiamme omiin maailmoihimme, hän minulle Milesta, Coltranea ja Garbarekia, minä hänelle Klempereriä, Furtwängleriä ja Horensteinia - muistutti, että Bach ja Coltrane ovat aina listalla. Hänen listallaan. Eikä muilla listoilla ole merkitystä, näille muusikoille, joiden musiikki on aina ajankohtaista.
Bachilta ilmestyy sitäpaitsi koko ajan uusia levytyksiä: jokaisen ajan muusikot haluavat tehdä Bachista omansa, sillä Bach on niin suurta, ja siksi. Niinpä Landowskan, Richterin ja Gouldin Bach ovatkin kuin kolme eri universumia, tai ainakin universumi eri suunnista ja eri valaistuksessa. Bachilla on enemmän kuin tuhat teosta, joista jokainen on oma universuminsa, ja niissä kyllä riittää kuunneltavaa yhdeksi ihmiselämäksi. Samaten Kubelikin ja Bernsteinin Mahler on aivan eri musiikkia, mutta siltikin yhtä. Se onkin sen suuruus. Sitten kun ne on kuunneltu, voi siirtyä Haitinkiin, Soltiin, ja kun ne kuunneltu, Adleriin ja Abravaneliin.
Niin että ei musiikki onneksi lopu. Rikas musiikki tarjoaa itsensä aina uutena, satojenkin vuosien päästä. Mahlerin yhdeksännestä löytyi ensimmäisestä osasta seitsemän minuutin kohdalta taivaallinen synkooppikeinunta, jonka minulle etsi Rafael Kubelik, satojen kuuntelukertojen jälkeen minulle uutena. Se jää nähtäväksi, miten on käynyt sadan vuoden päästä näille sanneille ja anneille, niille, joita yritetään tarjota kerta kerran päälle uusina Kuin elämää -showssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti