Kahden ehdokkaan loukussa

Olen aina puoluetoiminnassa aktiivisesti toimiessani etsinyt itselleni sopivan eduskuntavaaliehdokkaan. Tämä on käynyt aina aika helposti: monasti olen tuntenut henkilökohtaisesti sellaisen ehdokkaan, johon olen uskaltanut luottaa ihmisenä siinä määrin, että olen voinut luottaa hänen harkintakykyynsä sellaisissakin kysymyksissä, joissa ehdokkaani on eri linjoilla kuin minä. Joskus on myös ehdokas valinnut minut, ei ehkä suoranaisesti feissaamalla, mutta edustamalla sellaisia arvoja, joita minäkin tunnustan ja olemalla mukana edustamassani toiminnassa niin että teidemme on ollut ikään kuin pakko risteytyä.

Olen asunut Helsingissä suuren osan elämääni, joten on luonnollista, että edelleen seuraan, mitä entisessä kotikaupungissani tapahtuu. Samoin on luonnollista, että edelleen tunnen runsaasti helsinkiläisiä, ja tästä kaikesta luonnollisena seurauksena suosittelen edelleen myös helsinkiläisiä ehdokkaita. Henkilökohtaisten suosikkieni - Outi Alanko-Kahiluodon, Johanna Sumuvuoren, Maria Ohisalon ja Pekka Haaviston - lisäksi osaan suositella myös joistakin tietyistä teemoista kiinnostuneille: Ozan Yanaria taloudesta huolestuneille, Maria Vuorelmaa suomenruotsalaisille, Emma Karia lapsiperheille, Otso Kivekästä kevyestä ja tietoliikenteestä ja Hannu Oskalaa kulttuurista kiinnostuneille. Jos haluaa kohottaa eduskunnan älyllisen keskustelun tasoa, voi äänestää Jukka Relanderia ja jos haluaa pelastaa maapallon, silloin luonteva valinta on Leo Stranius. Ja niin edelleen. Anteeksipyyntöni niille jotka unohdin nopeasta listauksestani. Nämä olivat vain esimerkkejä.

Suhtauduin vihreään politiikkaan pikatienä uusmaalaistumiseen, ja vihreys onkin ollut oikotie tutustua keskipienen kaupungin hyviksiin (muitakin tapoja on, kuten Mahdollisuuksien tori. Siksi tunnenkin myös hyviä vasemmistolaisia). Näitä hyviksiä yhdisti Haaviston Pekka, ja hyviksien paikalliseksi suojeluspyhimykseksi muodostui Jocke Lybeck, joka tarjosi ensin tilansa, sitten ideoitaan ja aikaansa ja lopulta myös henkilönsä. Jos Jockea ei olisi, ei häntä pystyisi keksimään: tuon epäsovinnaisella, luovalla tavalla salaovelan, suuren persoonan, hienon miehen, jonka tuntee ja joka tuntee puoli Porvoota. Jockelle ei voi sanoa ei. Jocke on kuten Pekka Haavistokin, kaikkien kaveri, myös vihollistensa, joita hänellä ei ole. Hän edustaa suurinta osaa siitä hyvästä, jota Porvoossa on. Haluan katsoa loppuun asti Lätsäjäbä-Jocken matkan kohti Arkadianmäkeä. Tarina on jo tähän saakka niin ihmeellinen, että sille ei voi nähdä mitään muuta loogista seurausta.

Porvoolaisuuden ja entisen helsinkiläisen lisäksi olen, kuten sanottu, uusmaalainen. Lisäksi olen luonnonystävä, ja näissä ominaisuuksissani olen tullut törmänneeksi Johanna Karimäkeen. Johannan kunniaksi on sanottava myös se, että hän on tullut aina mielellään vierailemaan Porvooseen; lisäksi hän on ihmisenä äärimmäisen mutkaton ja sydämellinen, helposti lähestyttävä ja tavoitettava. Johanna on, kuten Jockekin, pienten ja heikkojen puolustaja, ja äärimmäisen ahkera ihminen. Hän muistaa viiteryhmiään, mutta välittää muistakin. Johanna edustaa kaikkea sitä hyvää, jota eduskunnassa ei edes keksisi olevan.

Kahden ehdokkaan loukku on tietenkin ensimmäisen maailman ongelma, kun monissa paikoissa valittavana on vain yksi, ja sekin on pakkovalinnan paikka. Välttyäkseni pahoittamasta kummankaan ehdokkaani, Jocken tai Johannan mieltä, aion lykätä äänestyspäätöstäni koppiin asti. Jos minulla olisi kaksi ääntä, äänestäisin molempia, nyt joudun valitettavasti olemaan jommalle kummalle uskoton. Onneksi omatuntoaan voi paikata tekemällä vaalitöitä molemmille. Uskon, että saan kyllä ainakin sen yhden äänen taisteltua takaisin sille jommalle kummalle, jolle ääneni ei tällä kertaa riittänyt.