Cembalisti-urkuri-kapellimestari Karl Richter on jäänyt valitettavan unohduksiin nykypolvilta. Nyt hänet muistetaan lähinnä passiolevytyksistään, jotka muodostivat 60-70 -lukujen normin, vaikka hän oli paljon monipuolisempi muusikko kuin uskoisi. Hän esiintyi kapellimestarina myös oopperassa, ja johti sinfoniakapellimestarina mm. Bruckneria ja Schumannia; Bachin lisäksi hän oli erikoistunut Händeliin, ja urkurina oli Bachin lisäksi Reger-spesialisti. Miksi Richter sitten on unohdettu?
Luultavasti siitä samasta syystä, jota englanninkielinen Wikipedia tarjoaa myös hänen aikaista (54 v) poismenoaan edesauttamaan: musikaaliset muodit olivat murroksessa Richterin uran loppuvaiheissa, ja 70-80 -luvuilla Bachin esitysnormit määrittelivät Nikolaus Harnoncourt, Gustav Leonhardt, Sigiswald Kuijken, John Eliot Gardiner ja Trevor Pinnock. Se, että Wikipedia väittää Richterin kuolleen katkeruuteen siitä, että hänestä oli tullut musikaalisesti epäkurantti, muistuttaa Amadeus-näytelmän ja elokuvan tarinaa Salierista, joka saatiin kätevästi syypääksi Mozartin liian varhaiseen kuolemaan.
Liian hyvä tarina, jotta se voisi olla ja joka on syytä pilata. Richterin Bach on edelleenkin mitä kuranteinta, musiikillisesti ehdottoman autenttista siinä mielessä, että sen innoittajana toimi partituurin perehtynyt, asiaansa uskova ja sen vakavasti ottava sielu. Richter kuoli heikon terveydentilan - ketjupolttaja, jolla oli heikko sydän - edesauttamana, ei epämuodikkuuteen. Richter tiesi aikansa rajallisuuden, ja hänen elämäntyönsä tuli valmiiksi.
Karl Richterin esityksen Matteuspassiosta - joka palauttaa aina mieleeni sessioni edesmenneen Ensio-ystäväni kanssa - voi kuunnella klikkaamalla otsikon linkkiä. Ei tätä voi tämän komeammin tehdä. Richterin Bach on eloisaa, ylevää, vakavan iloista samalla kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti