Köyhyyden ääni Myyrmäestä

Mathias Rosenlundin Vaskivuorentie 20 on sydänverellä kirjoitettu itseterapiakirja, joka kirjoittajan omien sanojensa mukaan on ollut pakko kirjoittaa, oli tämän pakon motivaattorina sitten raha, maine, halu vaikuttaa tai vain tulla ulos marginaalista tai sitten tarve terapioida itseään kirjoittamalla. Luultavasti etupäässä kaksi viimeistä, sillä uskon tekijän olevan täysin vilpitön.

Mikään kaunokirjallinen mestarinäyte se ei ole, ja sen todistusvoimaa lisäisivät tuntuvasti konkreettiset esimerkit kirjoittajan omasta elämästä: millaisia laskelmia hän on joutunut tekemään ostaessaan jotakin itselleen tai lapsilleen, ja mistä tämä on ollut pois. Tällaisenaan kirja lähinnä on kurkistus kirjoittajansa sisäiseen maailmaan, ei niinkään arkiseen elämänkamppailuun, ja on vaikea sanoa, missä määrin kirjoittajan tuntemuksia selittää hänen sairastamansa kahdensuuntainen mielialahäiriö, missä määrin köyhyys, ja miten nämä selittävät muuttujat suhtautuvat toisiinsa. Onko masennus estänyt kirjoittajaa saamasta työtä vai onko masennus työttömyyden seuraus vai kenties tästä riippumaton olotila?  

Lisäksi kaivattaisiin analyysiä köyhyyden syistä: viranomaispäätöksistä ja yksilöllisistä elämänkuluista: opiskelusta, työnhausta, konkursseista, sairauksista ja avioeroista, jotka ovat johtaneet köyhyyteen. Tällainen todistus olisi tärkeä saada, jotta olisi mahdollista osoittaa köyhyyden vähentävän mahdollisuuksia ja masentavan, jotta ymmärrettäisiin, että köyhyys useimmissa tapauksissa ei todellakaan johdu laiskuudesta tai tuottamuksellisesta saamattomuudesta.

 
Kirja on joka tapauksessa ainutkertainen todistuskappale, enkä yhtään voi vähätellä sen kirjoittajan kokemuksia. Kuitenkin absoluuttisen köyhyyden lisäksi tulee suhteuttaa koettu köyhyys odotuksiin, jotka ovat sitä korkeammat, mitä korkeammin on koulutettu ja mitä korkeampi on vanhempien koulutus- ja tulotaso. 

Joka tapauksessa kirja kannattaa lukea, ja on syytä, etenkin niiden, jotka haluavat sulkea silmänsä. Esimerkiksi Sture Fjäderille suositeltavaa lukemista, voi lukea alkukielellä.  Seuraavaksi odotellaan sitten köyhyyskirjaa, jossa on konkreettisia laskelmia ja kertomuksia siitä, mistä kirjoittaja, perhe ja lapset ovat saaneet jäädä paitsi.

Vihreä teollisuus - Suomen pelastus?

Ympäristöministeri Ville Niinistö ja eurovaaliehdokas Siru Kauppinen vierailevat perjantaina 31.1. kello 18 Porvoon Café Rongossa (Rauhankatu 33, aivan linja-autoaseman tuntumassa). Tule kuulemaan ja keskustelemaan, miksi energiansäästö, energiatehokkuus ja ympäristöä säästävä teknologia tuo Suomeen lisää työpaikkoja ja vientiä. Tule kuuntelemaan myös Pasi Siltakorpea, jolta on juuri ilmestynyt levyllinen hänen omia laulujaan!

Houkutellen kasvissyöjäksi

On aivan selvää, että mitä useampi koostaisi ruokavalionsa mahdollisimman suureksi osaksi ei-eläinperäisesti, sen parempi se olisi maapallolle ja eläimille. Jos kymmenen prosenttia syö kymmenprosenttisesti kasviksia, vaikutus on sama kuin että prosentti olisi sataprosenttisen vegetaristeja.

Jos lihansyöntiä kovasti demonisoidaan, vaarana on, että vegetarismi pysyy kymmenen prosentin juttuna, puhumattakaan veganismista, jonka on vaarana jäädä sadasosan valitsemaksi elämäntavaksi (käytettävissäni ei ole tilastoja). Osin tämä johtuu lihansyöjien kostosta: lihansyönti ei ole enää ainoastaan jälkeenjääneiden paha tapa, vaan joku voi silkkaa individualisminhaluaan ryhtyä post-lihansyöjäksi, pannen palttua suosituksille.

Toiseksikaan, mikä vielä tärkeämpää, pelottelu ei ole kovin tehokasta. Uskon enemmän positiiviseen valistukseen: tupakattomana jää enemmän rahaa ja kunto on kovempi. Sama pätee ruokavalioon: kasvissyönnille pitää rakentaa houkutteleva tarina. Tämä tapahtuu tarjoamalla houkuttelevia kasvispitoisia ruokalajeja julkisissa laitoskeittiöissä ja kehittämällä maistuvia ja edullisia ruokaohjeita, joiden ainesosat eivät ole aivan kiven takana.

Jos vegetarismi koetaan suureksi henkilökohtaiseksi uhraukseksi, joka määrittyy puutteen kautta - lihattomuutena tai eläinproteiinittomana - niin ei ole mikään ihme, jos niin harva haluaa tämän uhrauksen tehdä. Puhumattakaan veganismista.

Reseptit siis esille!

Kevyet mullat, Fjäder

Hesarissa viikonloppuna haastatellun Akavan puheenjohtaja Sture Fjäderin mukaan "työn verotusta pitää keventää, jotta ostovoima kasvaa ja uusia palvelutyöpaikkoja syntyy. Suomella ei ole hänen mielestään varaa nykyisen kaltaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Hänen mukaansa kansan pitäisi hyväksyä sekin, että vastaisuudessa tuloerot kasvavat.

"Ei valtavien tuloerojen maa, mutta ihan varmasti ne tulevat olemaan suuremmat kuin nyt", Fjäder sanoo.

Tuloerojen kasvu ei ole Fjäderin mukaan välttämättä huono asia: se kasvattaa yhteistä kakkua, josta julkiset palvelut maksetaan. Fjäderin resepti työpaikkojen luomiseen on verotuksen keventäminen. Uutta työtä syntyisi asiantuntijatehtäviin ja pienipalkkaisille palvelualoille. Jos verotusta haluttaisiin ajan mittaan keventää, julkisia palveluita pitäisi vähentää paljon."

Näin siis Hesarissa. Pitäisi kaiketi lähteä mukaan ammattiyhdistystoimintaan muutenkin kuin jäsenenä, joka kyllä on tietoinen jäseneduistaan ja oikeuksistaan, mutta joka tähän mennessä puutteellisen ammatti-identifikaation ja ammattiyhdistystoiminnasta osittain kyllä hyvästä syystäkin syntyneen jälkeenjääneen vaikutelman vuoksi on tyytynyt vapaamatkustajan rooliin, siis maksavaksi ja räkyttäväksi jäseneksi. Tiedän, että erityisesti vihreänä pitäisi kai pyytää anteeksi jo etukäteen, meillä kun kuulemma on niin ongelmallinen suhde ay-liikkeeseen, mutta en nyt oikein näe anteeksipyydettävää muussa kuin siinä, että en ole ymmärtänyt omaa parastani ja kouluttautunut joksikin sellaiseksi, josta tulee huippuosaajia.

Ehkä olisi sittenkin pitänyt vaihtaa liittoa, kuten viime keväänä ehdin jo miettimään, pohtiessani, kuka oikein edustaisi omaa työmarkkinatilannettani. Olen kyllä saanut aina tukea liittoni juristilta pulmallisissa tilanteissa, joita itsenäisesti ajattelevalla koulutustaan vastaamattomia töitä tehneellä ihmisellä onkin riittänyt, tässä kafkalaisessa työelämässä. joten ehkä hyvä sentään, etten ole jättänyt omaa akavalaista liittoani.

Joka tapauksessa sanoudun irti kattojärjestöni puheenjohtajan lausunnoista. Fjäderin mielestä varmaankin esimerkiksi kaltaisiani yhteiskuntatieteilijöitä ei tarvita, me kun tyypillisesti olemme töissä julkisissa palveluissa, tuottamassa palveluita toisille matalapalkkalaisille, paitsi että me tuotamme niitä palveluita myös kaiken maailman fjeedäreille. Eikä millään veroprosentilla saisi  esimerkiksi kahvila-apulaisena tai siivoojana työskentelevää yksinhuoltajaa lähtemään nyt niin kovasti palveluja käyttämällä työllistämään tai itsensä ja lapsensa kanssa harva se viikko yksityislääkäreille.

Fjäder tuntuu myös tekevän julkisen sektorin huonon tuottavuuden syntipukiksi, todelliseksi loissektoriksi. Koulutus ja terveydenhuolto mahdollistavat myös korkean tuottavuuden ammattien olemassaolon. Välittömiä tuotto-odotuksia niille vaan on hankala laskea. Julkiset palvelut tuottavat tasa-arvoa, terveyttä ja hyvinvointia. Ilman julkisia palveluita - joista Fjäderkin sentään suostuu sietämään juuri mainitut koulutuksen ja terveydenhuollon - Fjäderkään ei olisi kouluttautunut puhumaan pehmoisia. Kulttuurista, kansansivistyksestä tai muista sössösektoreista on varmaan turha puhuakaan, nehän tuottavat vain hyvinvointia.

Fjäder ei myöskään näytä tietävän, että hänen liittonsa jäseniä (mutta ei liittolaisia) työskentelee myös  matalapalkkaisissa, koulutustaan vastaamattomissa tehtävissä, juuri niissä, joiden ilmeisesti pitää hyväksyä se luonnonlakina, että tulo, terveys-, hyvinvointi- ja mahdollisuuksien erot kasvavat, ja kun ne kasvavat, ne myös siirtyvät ylisukupolvisesti isän kuluneelta nivelkierukalta toiselle polvelle. Ja kyllä ne kasvavat, jos mahdollisuuksien tasa-arvoa ei pidetä poliittisesti tavoittelemisen arvoisena päämääränä. Minä pidän.

Sen verran reilu on kuitenkin oltava Sturelle, että kyllä minä haluaisin kuulla, miten osastonsihteeristä saataisiin itsensä kannattavasti työllistävä asiantuntija - ilmeisesti konsultti koska tutkijat työskentelevät sillä pahamaineisella julkisella sektorilla - veronalennuksilla. Sture: miten temppu tehdään? Kerro se, ja tee sen jälkeen se temppu. Tosin tämän Fjäderin kannanottoja jo jonkin aikaa silmäkulmasta seuranneena epäilen, että sitä temppua ei ole. Eikä tule.

Miksi tulevaisuus ei mene kaupaksi

Faktoilla ei yleensä ole kauheasti merkitystä poliittisten mielipiteiden kannalta, väitti Olli Orimaa. Tärkeämpiä hänen mukaansa ovat subjektiiviset tunteet kuten luottamus, samaistuminen ja arvot.

 

Juuri tähän Ollin mainitsemaan seikkaan on PerSujen viimeaikainen menestys perustunut ja siihen tulee perustumaan myös Keskustan oletettu tuleva vaalivoitto: vedotaan turvallisuuteen, johonkin sellaiseen, joka on oikeasti jo kadonnut: maakuntien Suomeen, joka koostuu kylistä, joiden keskellä on kirkko. Kokoomuksenkin menestys on perustunut tunteisiin; he ovat välittäneet hyvää fiilistä ja heihin on kiva samastua, ajatellen, että kultapölyä tarttuisi vähän omaankin turkkiin. En tarkkaan ymmärrä, mihin Demarit vetoavat, mutta hekin ovat menneisyyspuolue, jonka missio ammattiperusteisesta hyvinvointivaltiosta on tullut ylikypsäksi.

Jos puolue ei välttämättä vetoa suoraan menneisyyteen, ainakin se vetoaa juuriin ja perinteeseen, siksi ruotsalainen kansanpuolue onnistuu pitämään kannattajistaan kiinni niin tiukasti, sillä perinne ja juuret ovat suunnilleen yhtä kuin identiteetti. Nykyihmiselläkin on juuret, joten ei perinne ole pelkkä historiallinen reliikki. Vasemmistoliitto taas taiteilee yksi jalka menneisyydessä, toinen tulevaisuudessa, mistä ei pidä tehdä päätelmää, että he seisoisivat tukevasti nykyhetkessä. Kun toinen jalka on syvällä metallivalimossa, toinen taas kurkottelee auringonnousuun, sinne, minne Vihreätkin.

Vihreät eivät ole koskaan ulosmitanneet potentiaalista kannatustaan, koska me emme vetoa tunteisiin, puhuttele henkilökohtaisella tasolla kuin niitä marginaalihipstereitä, jotka me olemme jo voittaneet puolellemme ja joiden vuotamista Vasemmistoliittoon on tarkasti varottava. Vihreät ovat ainoa puolue, jonka politiikka perustuu tulevaisuuteen: kestävään kehitykseen, tasa-arvon edistämiseen, ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen, työelämän muutostarpeiden ennakointiin. Tulevaisuus ei oikein ole mennyt kaupaksi, koska epävarmuuteen on hankala perustaa identiteettiä, tai kyllä voi, minä, jos kuka perin juuri prekarisoituneena sen tiedän. Vihreiden pitäisi siis löytää vastaus useimpien äänestäjien turvallisuushakuisuuteen, tarjota keino ankkuroida identiteetti johonkin pysyvään tai ainakin varmaan.

En halua avustaa murhassa‏

Eilen lounasta kaupasta hankkiessani, näin kassalla julkkiksen itkevän julkkisperheenjäsenensä haudalla. Siis ei kassalla, vaan lehdessä.

En osta iltapäivä- ja muita sensaatiolehtiä, koska ne tappavat. Ne maksavat julkkis -nimisen ammattin harjoittajille palkan, ja elättäjällä on myös valta tappaa. Samasta syystä en myöskään katso tositeeveetä, sillä tositeevee tuottaa aineistoa tähän prosessiin, jonka se esittää kaupallisista syistä niin haluttavana, että kun eturivi kaatuu, takaa nostetaan toinen rivi teloituskomppanjan eteen.

En halua olla osallisena murhassa, vaikka ei sen puoleen, että osaisin muutenkaan keksiä yhtään syytä olla kiinnostunut sellaisten ihmisten elämistä, joita en ole koskaan tuntenut, en tunne enkä halua tuntea, enkä näe mitään syytä heidän tuntemiseensa ja joiden saavutukset eivät käy inspiroivaksi esimerkiksi, joskus sentään varoittavaksi.

Keikkatyö ei kannata

Julkaisen klassikkotekstini toukokuulta 2011 uudestaan, jo uskoen, että 300 euron ansaitsemisraja olisi tehnyt ansiosidonnaista nauttiville satunnaiset ansiot entistä kannattavammiksi eikä vain kannattavammiksi vaan mahdollisemmiksi. Nyt kun tämä 300 tienaamiskatto on ollut voimassa vain muutaman viikon, vaikuttaa siltä, että asiaa ei olla vielä sisäistetty TE-toimistoissa, ja kannustinloukusta ei edelleenkään olla päästy. Seuraan tilannetta...

Tein muutamia päiviä tarvittaessa töihinkutsuttavana opettajansijaisena tässä kevään aikana ollessani työtön parantaakseni taloudellista tilannettani, kehittääkseni itseäni ja ehkä vähän kasvavaa nuorisoakin siinä sivussa. Paitsi että ei työ ole ihan helppoa, ei sen vastaanottamistakaan ole tehty aivan helpoksi.

Työtön työnhakija voisi taustastaan riippumatta päivittää mol.fi:n sivulle ammatikseen "ennustaja". Ennustajankykyä nimittäin häneltä kysytään paitsi monessa työhaastattelussa, joissa työnantaja katsoo tarvitsevansa työnhakijalta ennusteen siitä, sattuuko viidentoista vuoden päästä aurinko kiertämään maata vai vastoinpäin, myös siinä tapauksessa kun työnhakija erehtyy ilmoittautumaan käytettäväksi keikkatyöläiseksi.

Nimittäin jo siinä vaiheessa kun työtön lupautuu vastaanottamaan keikkatyötä ja siis pelastamaan äkillistä sijaista tarvitsevan työnantajan, puhumattakaan tämän "asiakkaista" - esimerkiksi koululaisista - hänestä tulee lainsuojaton. Hän saa luvan odottaa soviteltua päivärahaa karenssissa niin kauan kuin siitä hyväkkäästä, joka on erehtynyt jäämään äkilliselle sairaslomalle, on saatu virkavapaapäätös, minkä jälkeen keikkatyöläiselle voidaan maksaa palkka, minkä jälkeen hänelle voidaan postittaa palkkatodistus.

Nyt keikkatyöttömän pitäisi pystyä ennustamaan, kuinka monta työpäivää keikkatöitä tehdään, mitä siitä maksetaan ja vielä saada palkkatodistuskin etukäteen. Tässä on sellainen pieni mutta, että en tiedä yhtään työnantajaa, joka antaisi palkkatodistuksen työstä, jota ei olla vielä maksettu saatikka tehty.

Jos työttömällä ei mainittavammin ole likviditeettiä, häneltä voipi jäädä vuokrat maksamatta. Ei hänen syömänkään pidä, jos hänellä ei ole pääsyä jalokätisen ystävän jääkaapille.

Pahaa pelkään, että työttömät eivät ole ammattiliittojensa ihan a-luokan jäseniä. Niin pahasti ne ovat unohtaneet sen, miten työn ja työttömyyden muuttuvat statuspäivitykset voi yhdistää. Ammattiliittoihin kuuluvien työttömien saavutettu etu, ansiopäiväraha muuttuu helposti saamattomaksi eduksi sen jälkeen kun rehellinen keikkatyötön ilmoittaa vaikka yhdestäkin siivoustunnista.

Kyllä, harmaaseen talouteen pitää tarttua kovalla kädellä. Tästä olen ihan samaa mieltä joka ainoan poliittisen puolueen kanssa. Ja sillä toisella kädellä pitää kaikki työ tehdä ihan oikeasti kannattavaksi ja rehellisesti ilmoitettavaksi. Siis myös sen tekeminen, ei vain teettäminen. Myös keikkatyö on työtä.

Vuokra-asumisen sijasta tuettakoon vuokra-asuntojen rakentamista

En  ole niinkään varma, että asumistukijärjestelmästä on mitään jäljellä sitten jos sukupolveni joskus pääsee eläkkeelle, puhumattakaan siitä, onko eläkejärjestelmästä enää tuolloin mitään jäljellä. Se on oman bloggauksensa aihe, mutta eläkkeet ja asuminen liittyvät toisiinsa.

Valtion ei ole kovin kannattavaa subventoida vuokratason korkealla pitämistä, toisin sanoen yksityistä keinottelua, joka ei suinkaan aina ole keinottelua, sillä jos vuokrattavana on asunto, joka on vielä edes osittain pankin oma, siitä on pakko pyytää maltaita, jotta lyhennyskulut, vastikkeet ja vuokratulojen verot saadaan katettua. Vuokraamisen kannustamiseksi pitäisikin verottaa asuntojen tyhjänä pitämisestä mieluummin kuin vuokraamisesta. 

Asuntopolitiikassa vallitsee pattitilanne. Kun kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja ei ole tässä ja nyt tarjolla, poliittisina ohjausvaihtoehtoina ovat valtion veropolitiikallaan tukema asuntovelkavankeus ja epäsuora tuki vuokranantajille asumistukena.

Kun kaupunginasunnon kerran on onnistunut saamaan, oikeus siihen pysyy hautaan asti. Eikä oikein muuten voisikaan olla. En ole nimittäin kovin vakuuttunut siitä, että ihmisten asumisoikeutta pitäisi tarkastella säännöllisin väliajoin esimerkiksi siten, että he tietyin väliajoin tosittaisivat perhe- ja työjärjestelynsä; monelle nimittäin perheen ja työn yhdistäminen voi käydä mahdottomaksi, jos vielä joudutaan muuttamaankin.

Eikä sitäpaitsi ihmisiä voi siirrellä noin vain paikasta toiseen: perustuslaki takaa ainakin periaatteessa oikeuden valita asuinpaikkansa vapaasti, joten ei ihmisiä voi alkaa pakkosiirtelemään stalinistisesti. Tosin tämä oikeus toteutuu käytännössä täysimääräisesti vain niillä, joilla on varaa valita Kaivopuiston, Eiran ja Westendin välillä, ei sillä, että Mellunmäessä, Myllypurossa tai Malminkartanossa asuminen tuomitsisi ihmistä mihinkään kadotukseen, mutta jos yksilöyden kriteerinä pidetään mahdollisimman monen yksilön mahdollisimman suurta positiivista vapausastetta, niin kyllä ihmisten siirteleminen on tämän kanssa ristiriidassa.

Nykyihmisen lemmikki

Mikä on lämmin, makaa sylissä ja kehrää? Kannettava tietokone. Ei ihme, että kissat ovat niin mustasukkaisia tietokoneille, se kun vie niiden paikan sylistä, sitäpaitsi ne hurisevatkin kuin kissat.

Tietokoneiden kanssa vietetty aika on kaikki pois ulkoilusta, lukemisesta, lasten, ystävien tai puolison kanssa seurustelusta. Oikeastaan ainoa asia, jota voi tehdä tietokoneilun kanssa samanaikaisesti, on musiikinkuuntelu, eikä sitäkään hyvin. Kokeilepa ottaa tietokone pois, huomaat eron. Saattaa paljastua musiikista ihan toisia ulottuvuuksia, ääniä ja kulkuja, joita et ole tiennyt olevankaan.

Tietokone on muuttanut suhtautumista moniin aikaisempiin harrastuksiin, jotka aiemmin olivat niin kiinteä osa elämäntapaa, että niitä ei oikeastaan voinut sanoa harrastuksiksi. Ajattelen tässä lukemista: vähän väliä kun askarruttaa, onko Facebookiin tullut notifikaatioita, ja sen asian toimittamiseksi pitää kirja laskea alas, ja lukurytmi katoaa. Puhelimessakaan ei enää keskustella, kun saman asian voi toimittaa sähköpostina tai peräti Facebook-viestinä. Kokouksetkin se voi korvata: ei tarvitse kokoontua yhdessä hyvisten kanssa parantamaan maailmaa, kun ensin voidaan sopia Doodlessa, milloin istutaan yhdessä Facebookin tai Skypen ääreen, kukin omalla sohvallaan. 

On tietokone toki kätevä. Se mahdollistaa, paitsi työn tekemisen omalta kotisohvalta käsin, myös kaiken mahdollisen tärkeän lykkäämisen. Tietokoneesta tulee myös riippuvaiseksi, minkä huomaa aina silloin kun kotitietokone tilttaa, ja jos netti tilttaa, huomaa, miten riippuvaiseksi on tullut nk. "sosiaalisesta mediasta", jos ei yhtäkkiä pääsekään päivittämään blogiaan tai päivittelemään toisten päivityksiä. Lieneekö tämä nyt niin suuri menetys; jos blogi on suljettu, sitten voikin ryhtyä kirjoittamaan vaikka kirjaa.

Tietokone on mahdollistanut poissaolevan läsnäolon: yhä useammassa kodissa moni perheenjäsen tekee omia juttujaan samanaikaisesti, ja paradoksaalisesti jopa seurustelee keskenään eri huoneista, jopa pöydän vastakkaisilta puolilta chatin välityksellä. Mikäs siinä. Voi vaan olla, että kohta emme enää osaa kuunnella, puhua, rakastaa, olla läsnä.

Muusikko, mies ja myytti - Herbert von Karajan

Herbert von Karajan on monille kapellimestarin synonyymi: moni ei tietäisi, mikä on kapellimestari, jos eivät olisi nähneet äärimmäisen karismaattista, iäkästä Karajania huitomassa silmät kiinni Wienin uudenvuodenkonserteissa. Jos kuitenkaan tietävät. Musiikkia tuntemattomat eivät ymmärrä, mitä tekoa kapellimestarilla oikein on. Onhan niillä kaikilla soittajilla nuotit, onhan? 

Karajanin käsiin keskittyi niin paljon valtaa 50-80 -luvun musiikkimaailmassa, että hän sai levyttää mitä tahtoi ja valita ensin parhaat päältä, missä ja mitä johti, ja hänestä tuli standardi. Karajanin sointi, joka on kuin sulaa, tulikuumaa vahaa, vastannee monien käsitystä siitä, miltä sinfoniaorkesteri kuulostaa, vaikka Reinerin erittelevä, Szellin virtuoosinen tai Klempererin paljas soundi ovatkin saman totuuden eri puolia, tai versioita. Pidin Karajanin sointia pitkään mössöisenä, vaikkakin kauniina, vähän kuin sulana kultana tai suklaakastikkeena, joka peittää alleen jälkiruoan nyanssit. No, edelleenkään en sulata Karajanin Haydnia.

Olin itse pitkään hyvin nihkeä Karajania kohtaan, sen jälkeen kun olin oppinut että Karajan on standardi, ja minähän vastustin kaikkia itsestäänselvyyksiä, että joku toinen rajoittaa valintojani. Toki minulla aina on ollut Karajanin levyjä, niitä ei voi välttää, ellei erikseen niin päätä, ja omassa perusohjelmistossani, kuten Beethovenissa, Brahmsissa ja Brucknerissa löytyy helposti muitakin ihan ellei vähintään yhtä hyviä vaihtoehtoja kuin Karajan. Vasta lainattuani pari kesää sitten ystävältäni useiden kymmenien levyjen Karajan-paketin, löysin Karajanin toden teolla. Karajanin mestaruus paljastuu siinä, kuinka hän nostaa B-luokan säveltäjät, kuten Tsaikovskin, Schumannin ja Mendelssohnin korkeimpaan A-luokkaan. 

Helena Matheopoulos kirjassaan Maestro, jossa esitellään aikansa (kirja ilmestyi 80-luvun alussa) suurimmat kapellimestarit, rakentaa kirjan siten, että alussa on Karajan, ja Karajan on myös länsimaisen kapellimestaritaiteen huipentuma, keräten tätä tukevaa todistusaineistoa, varaten suurimmalle maestrolle ehdottomasti eniten lähetysaikaa ja präntäten hänet myös kirjan kanteen. No, mikäs siinä, edustava Karajan onkin. 

Matheopoulos rakentaa osaltaan Karajan-myyttiä. Hän selvästi palvoo kohdettaan, mikä ei toki poista sitä, että tämä kohde oli myös suuri muusikko. Eikä vain suuri muusikko, vaan myös ilmeisen runollinen ja viisas ihminen, kuten allaolevat lainaukset todistavat.  Ne osoittavat, että musiikki heijastelee ihmisyyttä yleisemminkin, ja moni musiikin tekemisessä pätevä totuus on pätevä elämässä yleisemminkin:

"Tunteillaan voi reagoida kolmella tavalla: rakkaudella, välinpitämättömästi tai rakkauden vastakohdalla. Mutta tässä ammatissa ei voi vihata - se tietää loppua. Sillä hetkellä, kun tuntee mustasukkaisuutta tai kateutta, joutuu vihan valtoihin - eikä silloin voi enää tehdä musiikkia."

"Olen kyllä selvillä siitä teoriasta, että kaikki suuret lahjakkuudet pääsevät lopulta esille. Mutta hyvin paljon vaivaa siinä voisi säästää."

"Kun olette nuori, mestaruus tulee itsestään, koska kevät laulaa teille. Mutta sitten tulee kypsyys, sairaudet, hajonneet avioliitot, avioerot, leikkaukset, aviolliset vaikeudet ja kaikki muut: se, joka kaiken tämän jälkeen pystyy vielä laulamaan kauniisti, on mestari."

Otteet Helena Matheopoulosin kirjasta "Maestro - kapellimestarijättiläisiä lähikuvassa". Suomennos Seppo Heikinheimo. Karisto, Hämeenlinna 1984.  

Lainakaton seuraukset

Nyt kun pankit tulevat vaatimaan 90% lainakaton tuleviin asuntolainoihin, tämä tulee tarkoittamaan sitä, että 10% pitää olla säästettynä, taattuna tai reaalivakuutena. Kaikilla ei ole tätä mahdollisuutta, joten paine tulee siirtymään vuokra-asuntoihin, joiden kysyntä tulee lisääntymään.  

Lainakatolla tulisi olla poliittisena seurauksena se, että kohtuuhintaisen vuokra-asumisen rakentaminen otettaisiin vakavasti. Tämä vaan tulee olemaan hyvin hankalaa, sillä vuokra-asuminen kysynnän lisääntyminen tulee lisäämään asumistuen hakijoiden määrää, ja asumistuet taas siirtyvät vuokriin: jos joku on valmis maksamaan, toki kannattaa pyytää. Ja huoltosuhteen heiketessä, jokainen rationaalinen ihminen ryhtyy asuntovelalliseksi, sillä toki vanhuuden asumiskulut kannattaa minimoida.

Toki lainakatolla tullee olemaan pidemmällä tähtäimellä se hyvä seuraus, että asuntojen hintataso laskee, sillä totta kai kannattaa pyytää, jos maksaja löytyy. Ja sehän löytyy, jos rahoitus on kunnossa.

10% omavastuusta pystyy kyllä asunnonvaihtaja selviytymään, muttei vuokralta tai ulkomailta muuttava, jolla ei ole maksavaisia vanhempia. Lainakatto siunaa jo nyt vallitsevan tilanteen, sillä ainakin uudet asunnot ovat nytkin lähinnä vain asunnonvaihtajille. Ei ensiasunnon ostajalla ole varaa ostaa kolmiota tai neliötä (sic!), jonka hintapyyntö voi olla puolikin miljoonaa.

Toki joskus on käynyt mielessä, että mitä jos olisi käyttäytynyt yhtä pitkäjänteisesti ja rationaalisesti kuin tuttavani, jolla oli oma asunto jo noin 26-vuotiaana. Toki isä oli häntä auttanut. Mutta jos olisin laittanut korkeakorkoiselle tilille edes osan, vaikka vain 10% niistä tuloista joita tienasin asuessani vielä kotona, kyllä siitä ainakin käsirahaksi olisi ollut. Matkusteluun ja baareihin ne menivät, juppileikkiin.

En minä vielä edes kolmekymppisenä osannut ajatella niin pitkälle. Kunhan jossain asuin, ja jotain tein. Aikuistuminen tapahtui vähän pidemmän kiertotien kautta, siinä kolmevitosena. Sitten alkoi ymmärtämään rajallisuutensa eli rahattomuutensa ja rähjäistymisensä.
          

Äitien laittamaa

Tultuani uimasta, Porvoon uimahallin Acvario-kahvilan ovi suorastaan manifestoi paluuta 1960-luvulle, aikaan, jolloin vielä puhuttiin ruustinnoista, näyttelijättäristä ja rouva insinööreistä. Ovessa sulassa sovussa julistivat samaa arvomaailmaa lehdet, joiden pitäisi olla kilpailijoita, kaksi suomalaista iltapäivälehteä. No, kilpailijoita ne ovatkin, samoista asiakkaista.

Toinen lehti kailotti, että 45-vuotias nainen on eläkeikäinen: "vauva-arki eläkeiässä". No, ballerinalle toki voi käydä niin, että saattaa eläköityminen koittaa ennen vauvoittumista. Samoinhan voi käydä myös urheilijoille, joita ballerinatkin oikeastaan ovat, heidän ammattinsahan naittaa taiteen ja urheilun. Kannattaa siis valita ammatti oikein niin ettei ole äitiyspäivärahan hakemisista huolta kun saakin eläkettä. Toisessa lehdessä taas seisoi, että "suomalaisäitien elokuvasta (tuli) Oscar-ehdokas".

Otsikot kertovat kaiken. Naisia mitataan ruumiillisina objekteina, mihin toimitukseen kuitenkin liittyy dualistinen ristiriitaisuus: yhtäältä naiselle kuuluu äitiys, toisaalta ikuinen neitseellinen seksiobjektius, jossa mies raiskaa naisen ei vaan tytön katseellaan. Ennen kuin päästään arvioimaan naisten tekemisiä, heidät pitää puntaroida naisina.

Muistini mukaan esimerkiksi Paavo Lipponen oli aika paljon vanhempi tullessaan isäksi. Ja on aika moni elokuvaohjaaja äiti. Tai isä. Ovat he myös jonkun poikia ja tyttöjä, mutta sitä ei kerrota.

Ansiosidonnainen on pätkätyöläisen vuorotteluvapaata‏

Vuorotteluvapaan tarkoitus on antaa työnteosta maksimissaan 359 päivän paussi, jona aikana työntekijä lataa akkujaan parhaaksi katsomallaan tavalla: lähtee vaikka reppumatkalle, kirjoittaa (väitös)kirjan, treenaa maratonille, opettelee talonrakennusta tai sitten ei tee mitään, jos lepoa ja rentoutumista ei katsota tekemiseksi. Tämä mahdollisuus on varattu kuitenkin vain vakituisissa työsuhteissa olevien nautintaoikeudeksi, sillä eihän ei-mistään tarvita taukoa, right?

Kuitenkin työnhaku on työttömän työtä. Niin myös pätkätyöläisenkin, ja epätyydyttävässä vakituisessa työsuhteessa olevan. Voi vakituinen työ olla yksitoikkoisuudessaan kuormittavaa (en tiedä tästä mitään, sillä tähänastisen elämäni pisimmät yhtäjaksoiset - ja nekin pätkittyinä - työsuhteet ovat olleet alta kahden vuoden mittaisia), mutta jatkuva pelkoperseisyys seuraavan kuukauden vuokran, lainanlyhennyksen, luottovelan (jota pätkätyöläiselle herkästi kertyy aina kun hän joutuu tekemään suurempia hankintoja) tai elatusapujen kanssa vaatisi sekin mahdollisuutta puhaltaa joskus peli poikki.

Onneksi on sentään ansiopäiväraha. Se on pätkätyöläisen vuorottelukorvaus. Tosin töitähän silloin pitäisi hakea, minkä prosessin koko- ja jokapäiväisyydeltä sentään onneksi pelastaa huippuosaajuus. Tarkemmin sanoen, ansiopäiväraha on työpaikkojen väliin pudonneen akateemisen pätkätyöttömän vuorottelukorvausta.

Itse asiassa ansiopäiväraha on ammattiliittojen pätkätyöttömille luoma etuoikeutettu järjestelmä, sillä sitä voi saada 500 päivää kun taas vuorottelukorvausta voi saada vain 359 päivää. Järjestelmä siis arvottaa työttömyyden - jolloin työkyky voi romahtaa olemattomiin -arvokkaammaksi eli siis kannustettavammaksi kuin työkyvyn kohentamisen tai palauttamisen, mikä kai on ollut vuorotteluvapaan tarkoitus. Tämä onkin ainoa ammattiliittojen pätkätyöttömille suotu etuisuus.

Koetin muuten tarkistaa, tarkoittaako 359 päivän vuorotteluvapaa työpäiviä vai kaikkia päiviä. Sitä ei sanottu missään. Voiko työnantaja tulkita tämän moniselitteisyyden työntekijän tappioksi?

Ihminen oppii eläimestä ihmiseksi

Kasvaminen aikuiseksi on kasvamista ihmiseksi, sivilisoitumista tai sosiaalistumista. Syntyessään lapsi on eläin, jonka maailman napa on hän itse omine tarpeineen, vaikka kyllä eläimetkin voivat uhrautua toisten puolesta ja toimia laumassa hyvässä, funktionaalisessa yhteistyössä, joka toimii lajin säilyttämisen puolesta.

Ihmiseksi kasvaminen kestää koko ihmisiän, eikä siinä olla koskaan valmiita. Ihminen ei synny minkään kulttuurin edustajana, vaan esimerkiksi suomalaiseksi opitaan sosiaalistumalla, jotkut käyttävät mieluummin termiä sivilisaatio. Joskus sivistystäkin saattaa tarttua mukaan matkalla, mutta sivilisaatiota ja sivistystä ei pidä sekoittaa keskenään: molemmat ovat sosiaalisaation osa-alueita ja aspekteja.

Aika ajoin aikuisillakin omat, yksilölliset halut ja tarpeet nostavat päätään ja toisinaan ne voivat olla ristiriidassa niiden yhteisöjen tarpeiden kanssa, joihin hän kuuluu: perheen, yhdistyksen tai työpaikan. Joskaan aikuinen ihminen ei aina kykenekään vaientamaan yksilöllisten viettiensä ääntä, hän sentään osaa nähdä eron itsensä ja yhteisön ja omien ja yhteisön intressien välillä.

Vierastan ihmisenä kasvamista, koska siihen liittyy moralisoiva aspekti, jossa arvioidaan ihmisen suuruutta sen mukaan, missä määrin hän on kyennyt jalostamaan vaikeutensa kaikki mikä ei tapa, vahvistaa -hengessä, kultaamaan päällensä lentäneen kakan. Voiman ja suuruuden ihailu on väärinymmärrettyä yli-ihmisoppia. Kilpailun sijasta itsensä kanssa kilvoittelu riittäisi.

Ihmiselämän tavoitteeksi riittää aivan hyvin se, että opitaan olemaan ihminen: yksilö, joka ymmärtää oman ja toistenkin ainutlaatuisuuden loukkaamattomuuden, joka kunnioittaa omaa erityisyyttään jalostamalla kykyjään ja kehittämällä heikkouksiaan, suojelemalla omaa integriteettiään, olemalla rehellinen itselleen ja hoitamalla itseään jos kosketuksissa ulkomaailman kanssa on päässyt syntymään kolhuja.

Kärpästen valtakunta

"Mutta ne, jotka ovat selvittäneet nämä asiat itselleen, ovat pahemman kerran alakynnessä, koska he tajuavat liiankin hyvin, että ihmiset, joiden kanssa he ovat tekemisissä, eivät ole selvittäneet näitä asioita itselleen. Sinulla on selvät ajatukset, mutta heillä ei ole. Sen vuoksi sinun on mukauduttava heihin, koska sinun on paljon helpompi näytellä toista roolia. Tällä tavoin vahvempi henkilö antaa periksi, ja hänestä tulee häviäjä pelkästä säälistä. Ja juuri sen vuoksi sanotaan, että laupeasydämiset perivät tämän maan. Siitä johtuu, että neurootikot hallitsevat maailmaa ja imevät vahvojen verta kuin verenimijät aivan kuten heidän kaltaisilleen henkisille ja fyysisille loisille kuuluukin. Sinä et voi tehdä muuta kuin luovuttaa heille voimasi, ja usein käy niin, ettei neuroottinen ihminen lainkaan tajua, keneltä hän saa voimansa. Sitten kun sinulla ei ole enää annettavana hänelle voimaa, hän hylkää sinut ja siirtyy seuraavaan lähteeseen... ja selviää kaikista, kun taas vahvat ihmiset imetään lopuksi kuiviin. He ovat meidän maailmassamme uhanalainen laji, todella sorronalainen vähemmistö".

Kapellimestari Lorin Maazel Helena Matheopouloksen kirjassa "Maestro - kapellimestarijättiläisiä lähikuvassa". Suomennos Seppo Heikinheimo. Karisto, Hämeenlinna 1984.

Syväkumarrus lastentarhanopettajille

Lastentarhanopettajan peruspalkka on 2 193,88 (siis pikkuruisen enemmän kuin minulla yhden kokemuslisän kanssa eli 2163 e). Nostan hattuani ja kumarran todella syvään, että silkasta lapsirakkaudesta joku suostuu kouluttautumaan yliopistossa työskennelläkseen matalapalkka-alalla, joka sitäpaitsi on koko yhteiskunnan toiminnan kannalta yksi kaikkein strategisimpia aloja. Tosin huomaan miettiväni, mikä on minkä arvoista, kun päivittäislogistiikkaan päiväkodin, oman kodin ja työpaikan välillä menee kolme tuntia päivässä. Matalapalkkamaisteri mahdollistaa toisen matalapalkkamaisterin työnteon.

Vanhemmuus on jatkuvaa painia riittämättömyyden tunteesta johtuvan syyllisyyden kanssa. Vähän tuota syyllisyyden tunnetta helpottaa se, että onneksi meillä on niin hyvät päiväkodit ja koulutetut lastentarhanopettajat. Vielä vähän vähemmän syyllisyydestä jäisi rippeitä, jos kokee tekevänsä jotakin mielekästä.

Korkeakoulututkinto ei välttämättä näy palkkapussissa, minä olen siitä elävä esimerkki. Mutta lastentarhanopettajien palkkaus osoittaa, että yhteiskunnan arvomaailma on perustavasti vinoutunut. Sen sijaan, että tarvitsisi alkaa luovasti venyttämään työn tuottavuuden käsitettä, kannattaisi muistaa, että lastentarhanopettajien työ on edellytys lähes kaiken muun työn tekemiselle, oli se sitten kuinka tuottavaa hyvänsä.

Kuinka TEM syrjäyttää työnhakijat

Työ- ja elinkeinoministeriö asettaa työnhakijat eriarvoiseen monin perustein. Esimerkiksi sillä perusteella, millaista teknologiaa työnhakijoilla on käytössään.

Jos työnhakijalla ei ole käytössään nettiä kotona tai nk. älypuhelinta, ainahan hän voi katsoa työpaikkansa koneelta työpaikkoja. Paitsi jos siinä on Explorer, eikä useimpien tuntemieni työpaikkojen koneille saisi latailla ohjelmia. Tämä ei kuitenkaan ole ongelma, sillä ainahan voi tehdä "paikkavahdin", joka lähettää sähköpostiin tarkalla täikammalla syynätyt työpaikat, samassa haussa näkyvät Myrskylän kulttuurisihteeri, Oy Datamarketing Ab:n uusiokielisesti nimetty puhelinmyyjä, ministeriön vanhempi virkahenkilö tai macdonalds-yrittäjä. Ai niin, eipä auta. Kun ei pääse Explorerilla niin ei pääse. Jäävät macduunit katsomatta kun paikkavahti on semmoinen kerberos että sitähän ei sovi tulla kaikilla selaimilla mulkoilemaan. Ilmeisesti TEM ei hyväksy työpaikan vaihtamisaikeita, oli syy mikä sitten hyvänsä, sillä työtönhän pääsee kirjastosta katselemaan työpaikkoja...

... edellyttäen, että hän osaa käyttää internetiä. Eivät edelleenkään kaikki osaa. Mutta ei hätää, jos on se älypuhelin. Tosin, ensin pitäisi olla varaa ostaa sellainen. Sovitaanko niin, että tämä sisällytetään toimeentulonormiin? Ja sitten oli vielä sellainen juttu, että sen kanssa pitäisi osata mennä nettiin, eikä auta, jos ei osaa tietokoneestakaan mennä nettiin. Sitä vaihtoehtoahan tässä ei kukaan ottanut huomion, että entä jos ei tiedä, mikä on älypuhelin? Tuossa tapauksessa saattaa olla, että kaikki äly on kojeessa, eikä käyttäjän päässä, kuten yleensä asia tapaa olla.

No, ei hätää, sittenhän voi vierailla työkkärissä paikan päällä, siellähän merkonomit 1900 kuukausipalkalla neuvovat maistereita, mutta myös rakennustyöläisiä, siivoojia, tutkijoita, taiteilijoita, opettajia, medianomeja ja kaikkia, joita on aivan liikaa. Muna neuvoo kanaa. Paitsi jos se työkkäri sijaitsee paikassa, joka ei, köh, ihan satu olemaan joukkoliikenteen reitistöjen varsilla eikä kotiintulomatkalla töistä sitäpaitsi saa moottoritiellä jäädä bussista, loikkiakseen pientareiden yli vastaanottovirkailijalle.

Sitten vielä voi kuulemma soittaa valtakunnalliseen puhelinpalvelunumeroon. Hienoa. Mitähän se maksaa? Ja ihanko siellä virkailija toimittaa sellaista paikkavahtipalvelua? Lukeeko se ne kaikki, ne macronaldsitkin? Saako siltä sähköisen ansioluettelonkin?

Jos nyt kuitenkin oletettaisiin, että sillä hakijalla olisikin oma tietokone tai sellainen puhelin, josta pääsee selaamaan niitä työpaikkoja, ainahan hän voi kysyä teknistä käyttötukea laitteen omistajalta tai ohjelmistotuelta. Ai niin, hänhän on se itse, omistaja!

Ei uppoa, TEM ja Eduskunnan apulaisoikeusasiamies. Asetatte työnhakijat eriarvoiseen asemaan, mistä voi päätellä, että mahdollisimman monien ei vain työllistyminen vaan myös työssäjaksaminen ja kansamme kykyjen mahdollisimman onnellinen ja tehokas ulosmittausprosessi on teille E.V.V.K.

Taide elää, elävätkö taiteilijat?

MEP Tarja Cronberg keskustelee Porvoossa, Paahtimolla sunnuntaina 26.1. klo 12 taiteilijoiden toimeentulosta ja sosiaaliturvasta, uusista työllistymisen muodoista sekä muista eurovaaliteemoista. Keskusteluun osallistuu myös ainakin osuuskunta Lilithin Kikke Heikkinen. Nyt on harvinainen mahdollisuus tavata Euroopan parlamentin jäsen Porvoossa, vain muutama kuukausi myös Lilithissä vierailleiden ministerien Heidi Hautalan ja Ville Niinistön jälkeen!

Ehdotukseni Uusimaan kuntajaoksi

Nyt kun kuntaministeri Virkkunen on esittänyt, että pääkaupunkiseutu jäisi kuntaliitosten ulkopuolelle, tätä en voi kannattaa. Seuraavaksi esitän näistä riippumattoman oman mallini. Malli on myös riippumaton jo olemassaolevista kuntarajoista.

Metropolialue: paras vaihtoehto on saada Espoo, Kauniainen, Helsinki ja Vantaa yhteen. Tällöin Kirkkonummi voidaan vielä ottaa mukaan tai sitten yhdistää se Siuntion ja ehkä Vihdin kanssa. Vaikka kunnasta tulisikin Suomen mittakaavassa megalomaaninen, erilaisten hallintohimmelikokeiluiden jälkeen en usko, että maankäytön-, liikenteen, ympäristön, elinkeinoelämän ja palveluiden järkiperäinen seudullinen suunnittelu ja kohdentaminen on mahdollinen ilman laajaa fuusiota. Lähidemokratia voisi pohjautua samantyyppiseen kaupunginosamalliin kuin Oslossa, jossa kaupunginosat huolehtivat lähipalveluiden järjestämisestä ja paikallisidentiteetin vaalimisesta. Toissijaisena vaihtoehtona on yhdistää Espoo, Kirkkonummi (ainakin Veikkola, eteläosan voi yhdistää kaksikielisten rannikkokuntien kanssa), Kauniainen ja Vihti, ja idemmässä Helsinki, Vantaa ja osa Sipoosta. Lisäksi voidaan tutkia nykyisen Espoon pirstomista siten, että Nuuksion alue liitetään Veikkolan, Vihdin ja ehkä Karkkilan kanssa yhteen. Jo nykyisellään käytännössä kaksikaupunkinen Vantaa yhdistyy nyt M-junan myötä, ilman sitä olisin senkin voinut jakaa kahteen siten, että Länsi-Vantaa olisi voinut yhdistyä Klaukkalan ja Lahnuksen alueen ja Itä-Vantaa Sipoon kanssa.

Keski-Uusimaa: Klaukkala nykyiseltä Nurmijärveltä kannattaa yhdistää Helsinki-Vantaa-Espoo-Kaunaisiin, sieltähän nyt asioidaan paljon pääkaupunkiseudulle ja jopa Lahnukseen Espoon puolella. Loput Nurmijärvestä kannattaa liittää Hyvinkääseen, Rajamäkihän on nyt jo miltei Hyvinkäätä. Lisäksi ainakin osa Mäntsälästä kannattaa liittää Hyvinkääseen, sillä siellähän mäntsäläläiset käyvät julkisissa palveluissa, samaten Jokela nykyisestä Tuusulasta. Kerava, Tuusula ja Järvenpää ovat yksi ja sama alue, ja niitä ei kannata erottaa toisistaan. Mukaan voi ottaa vielä Nikkilän ja ehkä Pornaisen tai osan siitä.

Jo valmiiksi elinkelvottomista kunnista - siis palvelujen ja työpaikkojen suhteen epäomavaraisista - ei tule elinkelpoisia liittämällä sellaisia yhteen. Esimerkiksi Pornaisista ja Mäntsälästä ei tule elinkelpoista kuntaa, vaikka siihen liittäisi vielä yhteen Askolankin.

Pornaisten itäosan taas voisi ehkä liittää yhteen Askolan, Pukkilan ja Porvoon kanssa. Askolaa ja Pukkilaa ei kannata erottaa toisistaan, ovathan niiden opetustoimet nyt hyvin verkottuneita. Tähän Itä-Uusimaan suurkaupunkiin liitettäköön myös Itä-Sipoo ja Loviisan puolelta Isnäs ja vanhan Pernajan alueet. Loviisa ja Lapinjärvi muodostaisivat oman kuntansa, ja Myrskylä, joka jo nyt on paljolti suuntautunut Päijät-Hämeeseen, ostaen sosiaali- ja terveyspalvelunsakin sieltä, liitettäisiin Orimattilaan, myöhemmin ehkä Lahteenkin. Myrskylää ei ainakaan kannata liittää Pukkilaan, jonka yhteenliittymä vielä mahdollisesti Askolan kanssa olisi varsinainen kuolemansuudelma: verokeinottelulla konkurssikypsän yhdistäminen kahteen romahtavan huoltosuhteen kuntaan muodostaisi varsinaisen itäisen Uusimaan Kreikan.

Läntiseen Uusimaahan tulisi kaksi kuntaa: suur-Lohja ja Raasepori. Karkkilan voisi yhdistää Vihdin kanssa; Nummi-Pusulaan minä en uskalla koskea.

Johanna Karimäki Porvoossa 23.1.

Espoolainen kansanedustaja Johanna Karimäki (vihr.) tulee Paahtimoon torstaina 23.1. kello 18 juttelemaan vesiensuojelusta, kalastuksesta ja työllisyydestä. Johannan vierailu on osana Vihreiden sarjaa "Elävien poliitikkojen ilta", ja siitä saa lisätietoja tapahtuman Facebook-sivulta, joka on linkattu tämän bloggauksen otsikkoon. Paikalla on myös kristillisdemokraattien porvoolaisvaltuutettu Jere Riikonen jututtamassa Johannaa. Pienenä vinkkinä: Johanna on helposti lähestyttävä ja mutkaton ihminen, jolle kannattaa esittää kysymyksiä. Tilaisuuden järjestävät yhteistyössä Porvoonseudun Vihreät ja Uudenmaan Vihreät.

A good introduction to Brubeck

For a collector knowing just Time Out and owning just Jazz Goes to College, this collection serves as a great introduction to the late Dave Brubeck. Packing to capacity might not be the hipster solution, but for the casual music lover there is an incredible amount to listen an enjoy. There is certainly much beyond Time Out and Jazz Goes to College; one only has to listen to the inspired improvisation in How High the Moon, first with clarinet by the inimitable Paul Desmond, then by Dave himself. One also can learn by listening that Brubeck certainly had learnt his counterpoint. Certainly recommended.

My review can also be read at Amazon by clicking the headline of this blog post.

Lopetetaan Kela-korvaukset

Kela subventoi ainoastaan yksityisen terveydenhuollon käyttöä, ei julkisen. Olisi kiinnostavaa tietää tähän virallinen meriselitys; todellinen syy lienee se, että julkisen terveydenhuollon jonot on hyväksytty pysyvänä asiantilana. Toinen syy on se, että Kelan subventio antaa virallisen siunauksen sille, että nämä jonot laivataan yksityisen terveydenhuollon pohjattomiin taskuihin.

Kelan tuki kattaa lääkärinkäyntien ja tutkimuskäyntien laskusta noin 1/4-1/5. Jos lisäksi on yksityinen sairausvakuutus, voi vielä hakea korvauksia Kela-korvauksen lisäksi sieltäkin. Julkinen terveydenhuolto on virallisesti yhteiskunnan subventoimaa, esimerkiksi poliklinikkamaksu on 27,50 € Suomessa asuvalle, mutta noin 20-kertaisesti tämä ulkomaiden kansalaisille, joilla ei ole esittää kansainvälistä sairausvakuutuskorttia. Jos siis ulkomaalaisena satut joutumaan onnettomuuteen, maksat yli 500 euron poliklinikkamaksun omasta pussistasi.

Kela-tuki on piilotettua yhteiskunnallista subventiota yksityiselle liiketoiminnalle, jonka voitot sitäpaitsi valuvat ylikansallisten palveluntuottajien kautta veroparatiiseihin, joten yksityinen terveydenhuolto on verovaroista kustannettu parasiitti.

Vaikka yhteiskunta tukee julkista terveydenhuoltoa noin 95% käynnin hinnasta, tämä ei poista sitä, että Kela-korvaukset luovat etuoikeutetun ohituskaistan maksukykyisille ja lisäävät eriarvoisuutta. Kela-korvaukset siis lisäävät sosioekonomisia sairastavuuseroja, joten ne voisi poistaa, ja samalla summalla plus vielä lisääntyneillä verotuloilla kun yritysten voitot eivät enää valu veroparatiiseihin, voitaisiin subventoida suoraan julkista terveydenhoitoa ja saada se sellaiseen kuntoon, että yksityistä ohituskaistaa tarvitsisivat enää ainoastaan kaikkein valikoivimmat asiakkaat. Näin verovarat menisivät suoraan suomalaisten hyväksi: poistamalla Kela-korvaukset, jonoista päästäisiin eroon, eikä jonoja tarvitsisi enää ohjata yksityisille terveydenhuoltoyrityksille.

Beyond classicism: my review of box set of Wilhelm Kempff's recordings

Wilhelm Kempff certainly "owns" the Beethoven piano concerti, not only once but twice! Seldom can one version make all the others so unnecessary and lacking than the case is with the Kempff's Beethoven concerti. The first, mono recording of the complete concertos are here included, conducted more than aptly by the sadly neglected Paul van Kempen, in sound that one instantly forgets that there are in mono. Production may be sloppy - there is Mozart on cover of one Beethoven-cd - but it is really a minor quibble in package that contains fine examples of Kempff's art, safe for Schubert and Bach. The solution to pair concertos with sonatas is uncommon, but works fine. Kempff's Chopin is no-nonsense and masculine, while his Brahms first concerto might at first sight sound clumsy, which it reveals not to be with repeated listening. Kempff's Liszt concerto is uncommonly musical, not unsuprisingly from a musician who was a real creative artist with no egocentrism whatsoever. Kempff's Mozart is also first class in its simplicity. There is only one minor quibble: the solution to include five Beethoven sonatas may well get you drooling to get them all! An insightful, inspirational artist and a fine collection, then. Kempff may appear a classicist, prosaic, even puritan, but with listened carefully, he turns out a poetic, humorous and inspirational artist. This package will repay repeated listening and gives joy again and again as Kempff always reveals new, magical insights into familiar works.

Arvosteluni voi lukea myös Amazonin sivulta klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa; my review can also be read be clicking the headline of this blog post.

Porvoo pilaa ulkoilumetsänsä

Tein laskiaismaanantaina säännöllisen 17 kilometrin juoksulenkkini, joka alkaa Pihlajatieltä, jatkuen Humlan ulkoilumajan kautta Holkenin laavulle ja takaisin. Reitin varrella sain lukuisia todisteita siitä, että Porvoo ei välitä arvostaa ulkoilumetsiään eikä ymmärrä niiden merkitystä.

Aivan ensin on metsää kaadettu vanhan ulkoilureitin varrelta Toukovuoren asuinalueen tieltä, jotta ulkoilureittiä ollaan voitu siirtää 10-20 metriä pohjoiseen. Mahtaa tulla tonttimaalle hintaa moisen operaation jäljiltä. Sitten parisen kilometriä ennen Holkenin laavua on aukkohakattu ulkoilureitin ja Epoontien väliltä niin, että metsä ei suodata sen paremmin melua kuin liikenteen saastetta. Ei paljon auta, jos on ulkoilureitti suojattu "reittitoimituksella" (kuten kaupungin luonnonhoidon edustaja on minulle selventänyt), jos reitin varret muuttuvat raivioksi. Näiden, jo vakiintuneiden tihutöiden lisäksi kahdella viimeisellä lenkilläni olen törmännyt metsäkoneisiin. Mahtaa olla metsureilla kovat tuottotavoitteet kun pitää hakata loppiaisenakin.

Metsän"hoitoa" Humlan lenkin pohjoisemmalla reitillä eilisaamuna.

Kuitenkin lukuisten tutkimusten mukaan, mahdollisuus ulkoilla kaupunkimetsässä on mitä tehokkainta ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa. Virvikin reitin varren metsät olisivat siihen mitä sopivimmat, minkä itseni lisäksi tiedostivat nekin kymmenet ja taas kymmenet porvoolaiset, jotka tulivat vastaani tai jotka ohitin lenkilläni ja jotka olivat sonnustautuneet ulkoilemaan jo yhdeksältä pyhäaamuna. Myöskin lukuisien tutkimusten mukaan, parhaiten virkistäytymiseen käy vain vähän hoidettu, lähellä luonnontilaa oleva metsä. Tämä on ymmärretty Helsingissäkin, jonka uusi luonnonhoidon strategia perustuu hallittuun hoitamattomuuteen.

Sivuutan tässä luonnontilaisen metsän ekologisen merkityksen. Ihmisellekin kuitenkin mahdollisimman luonnontilainen metsä auttaa parhaiten irroittautumaan arjesta, antamaan erämaaretken illuusion omassa kotikaupungissa. Ilman tämän todentavia lukuisia tutkimuksiakin, tämä on ymmärretty Norjassakin, jossa Oslon tärkeimmän kaupunkimetsävyöhykkeen asemasta vallitsee poliittinen yksimielisyys, ja se onkin suojeltu erityislainsäädännöllä.

Tulen seuraamaan tarkasti, miten Virvikin reitti tulee säilymään, eikä se tule, etenkään jos Porvoo pirstoo sen saaristotiellä kahtia. Mutta eihän Porvoo arvostakaan ulkoilumetsiään.

Kirjoitus julkaistiin Uusimaassa torstaina 9.1.2014.

Elämää lasten kautta

Kun kyläilee omien vanhempiensa tai appiukkonsa luona tai kun lapsena kyläili omilla isovanhemmillaan, huomiota kiinnittävät kehystettyinä näytillä olevat sukulaisten valokuvat.

Eivät ihmisen elämä, nautinnot, tavoitteet ja haaveet lopu eläkkeelle siirtymiseen tai isovanhemmaksi tuloon, mutta on luonnollista kiertokulkua, että omien saavutusten tai tekemisten asemesta keskitytään nauttimaan toisten, kaikkein tärkeimpien ihmisten saavutuksista ja tekemisistä, kun ei mihinkään enää ole kiire, eikä mihinkään tarvitse kiipeillä. Viestikapula on vaihtunut.

Minä ymmärsin tämän symbolisen viestikapulan vaihtumisen, saadessani joululahjaksi jo lapsesta saakka isäni kirjahyllyssä ihaileman kaksiosaisen Suuren eläinkirjan vuodelta 1930. Tämä taisi tapahtua sinä jouluna kun isästäni oli tullut ensimmäistä kertaa vaari, ja kun tiedän, että sitten joskus osakseni koituva perintö olisi isältäni perityn luontorakkauden lisäksi mitattavissa symbolisena tunnearvona, hän tiesi, mikä tätä viestikapulan vaihtumista osuvasti symboloisi.

Työelämässä vielä korvia myöten rämpivänä, ymmärrän edellistä sukupolvea. Silloin kun ilonaiheet omassa elämässä ovat aika ajoin harvassa, lapsia saa kiittää monista naurunhetkistä ja ylipäätään syystä katsoa positiivisin mielin eteenpäin. Ehkä omat vanhempamme opettavat sen, että ihmisen elämän tarkoitus saattaakin olla toiset ihmiset, heidän elämänsä mahdollistaminen.

Mitä on vähäosaisuus?

Hesarin kuukausilliitteessä oli "luokkakone", jolla saattoi mitata puolileikillään oman luokka-asemansa. Luokkakoneessa kyseltiin erilaisia koulutukseen, tuloihin, arvostuksiin ja ammattiasemaan liittyviä parametreja. Sain tulokseksi "vähäosainen".

Oletan, että tämä testi mittasi luokka-aseman koulutuksen ja ammattiaseman ja/tai tulojen välisenä suhteena, eli mitattavana on rankijohdonmukaisuus (Johan Galtung - Erik Allardt). Jos vallitsee rankijohdonmukaisuus, eli ammattiasema/tulot vastaavat koulutuksen antamia lähtökohtia, luokka-asema lienee hyvä. 

Toki koulutetun luokka-asema putoaa, hänen jäädessään työttömäksi, mutta jos hän ei ole ollut koulutustaan vastaavassa työssä, hänen suhteellinen luokka-asemansa omassa viiteryhmässään nousee, sillä työllisenä hänen tilannettaan luonnehtii rankiepäjohdonmukaisuus, kun taas työttömänä hän on työnhakijoiden eliittiä, joka välttyy velvoitetoimenpiteiltä. Tästä olen kirjoittanut oman bloggauksensa.

Kiitos herrojen Galtung ja Allardt, fasinoiduin sosiologiasta aikanani siinä määrin, että nyt osaan sekä tunnistaa osakseni koituneen rankiepäjohdonmukaisuuden että nimetä sen. Kannattaa opiskella sosiologiaa, vaikka luokka-asemaa se ei nostakaan, korkeintaan tietoisuutta, ja tietoisuus taas usein nostaa turhautuneisuutta, koska turhautuneisuus aikaansaa tyytymättömyyttä.

Kuukausiliitteen jutussa minulle olisi ollut tarjolla myös asiantuntijan ja nousukkaan roolit/luokka-asemat, ja asiantuntijuutta minulle myös tuossa testissä yritettiin kaupitella. Tarkemmin määriteltynä, luokka-asemaani voisi luonnehtia epäonnistuneeksi asiantuntijana ja nousukkaana, vaikkakaan luokkakoneessa ei kysytty muistini mukaan mitään vanhempien koulutuksesta (viimeinen työpaikka siellä kyllä kysyttiin). Äitini viimeistä työpaikkaa sinne ei kannattanut laittaa, sillä hän jo noin 35-vuotiaasta vuorotteli töiden ja eläkehakujen välillä, joten laitoin "eläkeläinen".

Olen kyllä vanhempiani koulutetumpi, mikä ei sinänsä ole temppu eikä mikään, mutta epäonnistuminen asiantuntijuus- ja nousukkuusprojekteissa - koska koulutus ei ole nostanut minua taloudellisesti ennakko-odotusten mukaisesti - leimaa minut vähäosaiseksi, vaikka kuitenkin kuukausituloni ovat huomattavasti yli pienituloiseksi määriteltävän alimman desiilin.

Kuukausiliitteen luokkakoneeseen pääsee klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Tiesitkö: nämä asiat paljastavat, onko taloutesi kunnossa

MTV:n nettiartikkelissa jaettiin taloudenhoidollisia viisauksia. Mitä nämä viisastelut olivat?

"Sinulla jää riittävästi rahaa käteen kuukaudessa".

Menoja on helpompi säädellä kuin tuloja. It's as easy as that. Jos ei jää, poista kuluja.

"Säästät säännöllisesti".

Tähän tavoitteeseen päästäkseni, minun pitäisi ensin olla luottovapaa. Eikä tällaista tilannetta ole aivan heti näköpiirissä, valitettavasti. Minun mielestäni kuitenkin on kokonaistaloudellisesti järkevämpää maksaa ensin vanhat velat pois - niistä kun juoksee korko koko ajan - kuin sijoittaa tulevaisuuteen, josta ei mitään tiedä. Voi olla vaikka kuollutkin. Ymmärrän kuitenkin pointin tässä opetuksessa: tulee pitemmän päälle edullisemmaksi ostaa käteisellä, jos pesukone tai tietokone levähtää, ja luottovelat ovat kierre, mutta ei niistä päästä suosituksia antamalla tai moralisoimalla. Sovitaanko niin, että ensin painetaan Visa villaisella? Voisivatko viisastelijat sopia tämän Luottokunnan kanssa?

 "Et ole sortunut pikavippeihin tai kulutusluottoihin".

Olin aika lähellä tätä tilannetta tammikuussa 2010, paluumuuttaessani Suomeen. Ennen kun ehdin saamaan töitä, oma pankkini nauroi minut ulos. Onneksi ymmärtäväinen sosiaalityöntekijä auttoi pahimman kuopan yli, kunnes työtä löytyi. Monilla kuitenkin pikavipit ja kulutusluotot ovat valitettavasti ainoa luototuslaitos, valitettavasti.

"Harkitset ennen ostopäätöstä".

En juuri osta muuta kuin päivittäiselintarvikkeita, lukuunottamatta ehkä yhtä tai kahta kirjaa vuodessa, kenkää, lahjalelua tai lastenvaatetta. Vaatekaupassa en ole käynyt vuoden 2002 jälkeen, muistaakseni. Niin että ei siinä harkitsemisella ole paljon sijaa. Sukkia pitää ostaa silloin kun varpaat tulevat niistä ulos.

"Sinulle ei tule myöhästymismaksuja".

No, ei ole tullut elämässäni yhteensä varmaan kuin kympillä, ainakaan kirjastosta. Se kun vaan on turhaa, ja mikä on turhaa, on tyhmää. Laskut maksan eräpäivänä, ja jos en selviä laskuista, vähennän niiden määrää lopettamalla esimerkiksi lehden tilaamisen.

"Seuraat menojasi ja tulojasi".

Tiedän, mihin rahani menevät kysymättäkin, löysää on sen verran vähän, jotain 50-100 euroa kuukaudessa, riippuen siitä, kuinka paljon laskuja millekin kuukaudelle kasaantuu.

"Sinulla on muutaman kuukauden palkka takataskussasi"

Näin sanovat "useat asiantuntijat". Heitä kehoittaisin tutustumaan pienikantokykyisen elämään ennen suositusten antamista. Taitavat vaan olla siitä yhtä vieraantuneita kuin poliitikko maitopurkin hinnasta. Satasen kuukausittaiseen säästämiseen ei minulla olisi varaa, sillä pahimpaan varautuminen joskus mahdollisessa tulevaisuudessa vetäisi nykyhetken armottomasti pakkasen puolelle. Viiteenkymppiin ehkä taipuisin. Vuodessa siitä tulisi kuusisataa, ja jos laskee nykyisen kuukausipalkkani mukaan, niin vajaat 11 vuoden kuluttua kolmen kuukauden kuukausipalkka olisi koossa.

Jotain rajaa järkevyydessäkin (tai pessimismissä) pitää kuitenkin olla: jätänkö juustot ostamatta jotta voisin ottaa potkut 11 vuoden päästä? Voin toki jättää ne ostamatta, mutta tällöin syynä pitää olla maailman pelastaminen, ei minun. Juustossa nimittäin löytyy,  se on herkkuani. Vai jätänkö kuntosalilla käymättä, ollakseni sitten 11 vuoden päästä yksi luukasa?

Minä voin antaa taloudenhallintavinkkejä. Ei maksa mitään. Ehkä siksi olenkin pienituloinen, kun en ole osannut myydä osaamistani.

En polta tupakkaa, en aja autoa, en mainittavammin juo alkoholia ja en matkustele, jollei minulla ole siihen varaa. Ja jos taloudellinen kantokykyni joskus hetkittäin tästäkin heikkenee, tuolloin luovun ensin sanomalehdestä, sitten lopetan juuston syönnin jos tekee oikein tiukkaa, ja realisoin ehkä jotakin omaisuuttani, jos nimittäin vielä minulta löytyy jotakin, mitä joku himoitsisi. Enää en kehtaa myydä Matchbox-autojani, sillä ne ovat nykyään poikani, eivät minun. Ensimmäisenä vaaravyöhykkeessä taitaisi olla pleikkari ja omakätinen Pelén nimikirjoitus. 

Itse asiassa säästän nytkin 450 euroa kuukaudessa. Varaudun siis sittenkin tulevaan, edellä esitetyistä varauksista huolimatta, maksamalla pankille joka kuukautena tämän summan siksi että 63-vuotiaana asumiskuluni olisivat nykyrahassa vain 150 euroa kuukaudessa. Tämän teen siksi, että luotan enemmän omaan kestävyyteeni kuin eläkejärjestelmän kestävyyteen.

Maikkarin jutun voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Miksi en osallistu Lastensairaala-keräykseen...

... vaikka asia on huutavan tärkeä?

Yksinkertaisesti siksi, että sairaalakeräys on hälyttävä signaali suomalaisen yhteiskunnan tilasta. En halua olla siunaamassa sitä, että Suomesta olisi tulossa yhdysvaltalaismallisesti sellainen yhteiskunta, jossa hoitoa saavat vain ne, joilla on varaa. Yhteiskunta, jossa hyvinvointi on yksityisten almujen varassa. En halua Suomea riippuvaiseksi sattumanvaraisesta armosta. Meillä pitäisi olla varaa hoitaa vanhuksemme ja lapsemme, itse asiassa kaikki apua tarvitsevat.

Ja olisikin. Jos julkiset varat laskettaisiin oikein. Jos veropohjaamme kasvatettaisiin lisäämällä pääomaveroja ja maahanmuuttoa, säästettäisiin esimerkiksi puolustusvoimista ja tehostettaisiin työtä julkisella sektorilla, tehtäisiin työstä, opiskelusta ja yrittäjyydestä kaikissa tilanteissa kannattavaa ja nähtäisiin Suomen mahdollisuudet uusien kestävien työpaikkojen luomiseen puhtailla, tulevaisuuden aloilla, meillä olisi tähän, ja kaikkeen muuhunkin varaa.

En hyväksy julkisten palveluiden rapauttamista siksi, että Suomessa pelätään maahanmuuttoa, tehdään lyhytnäköisiä energiapoliittisia ratkaisuja, jotka vievät meidät vararikkoon luomatta ainuttakaan uutta työpaikkaa, kevennetään verotusta vain siksi että Kokoomus niin vaatii, ei tueta juhlapuheista huolimatta itsensä työllistämistä, kiitos yrittäjiksi pukeutuneiden pamppujen lobbauksen, eikä vakavasti edes yritetä saada harmaata taloutta kuriin. Näistä kaikista pitäisi vallita konsensus, samoin siitä, että työ pitäisi suunnitella julkisella sektorilla ihan uudestaan: kaikki turha itseisarvoinen tietokoneella leikkiminen ja työn esittäminen pois, tilalle tuottava ja suorittava työ.

Näin ollen en tule osallistumaan mihinkään sellaiseen keräykseen, jossa yksityisesti kerätään varoja julkisten palveluiden ylläpitämiseen, koska tällöin samalla tullaan myöntäneeksi, että julkisia palveluita ei ole enää olemassa, koska niitä ei haluta ylläpitää, koska olemme luopuneet tasa-arvosta tavoiteltavana päämääränä.

Ison Omenan orkesterikulttuuria

Hollantilainen kapellimestari Willem Mengelberg tuli tehneeksi uraauurtavan levytyksensä Richard Straussin orgaanisesta orkesterispektaakkelista, Ein Heldenlebenistä vuonna 1928. Ehdottoman epämuodikas kappale, joka omistettiin Mengelbergille, kuulostaa tässä 80 vuotta vanhassa levytyksessä uskomattoman autoritaariselta. Levytys on oman aikansa huippua; äänitystekniikka on – tietyin varauksin toki – niin hyvä, että siitä saa käsityksen, että 20-30 –luvun New Yorkin filharmonikot olivat kenties yksi kaikkien aikojen parhaita orkestereista. Heldenleben on oikeastaan orkesterikonsertto, joka tarjoaa orkesterin solisteille – kuten viulisti Scipione Guidille ja käyrätorvisolisti Bruno Jaenickelle – mahdollisuuden loistaa. Ja loistavia solistit ovatkin; orkesterissa kuulee vielä muistumia 1800-luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttavat ääneltä toiselle staccaton sijaan, jossa äänenkorkeuden vaihtelu tapahtuu ikään kuin veitsellä leikaten.

Samanaikaisesti Mengelbergin kanssa vetovastuun New Yorkin filharmonikoista jakoi italialaissyntyinen legenda Arturo Toscanini. Nykyaikaisen epäromanttisen tulkintataiteen referenssi, staccatotyylin ilmentymä Toscanini kavahti portamentoa, väittäen että hänen poissaollessaan Mengelberg pilasi ”hänen” orkesterinsa. Oli miten oli, kolmelle cd:lle koottu RCA:n paketti Toscaninin levytyksistä New Yorkin filharmonikkojen kanssa vuosilta 1926-1936 esittelee aikansa orkesteritaidetta parhaimmillaan; nämä levytykset ovat myös Toscaninin edustavimpia. Erityisesti Haydnin 101. sinfonian ”Kellon” levytys on esikuva siitä, miten Haydnia kuuluu soittaa. Haydn on kineettistä, rytmikästä, värikästä ja jatkuvaa keksintöä täynnä olevaa musiikkia, jolle hämmästyttävän notkea jättiorkesteri ja Toscaninin uskomattoman tarkka ja täsmällinen rytminkäsittely tekee täydellisesti oikeutta. Täysin hän ei ole onnistunut parantamaan orkesteria Mengelberg-taudista portamentoineen, onneksi. Myös Toscaninin Verdi, Rossini ja Mozart ovat esikuvallisia; Beethovenin 7.sinfonia ja Wagnerin Siegfried-idylli toimivat hienosti, ilman romanttista paisutteluakin; Beethoven on toiminnallista ja energistä mutta täyteläistä ja Wagner tunnelmallista. Toscaninin levytys Brahmsin Haydn-muunnelmista lienee vertaansa vailla.

Edellämainitut levytykset ovat oman aikansa parhaita orkesterilevytyksiä, todistaen sen, että orkesterikulttuuri ei ole mihinkään noussut. Se oli saavuttanut huippunsa jo 20-30 –lukujen New Yorkissa. Mengelbergin ja Toscaninin levytyksien vertaaminen todistaa myös sen, että maksimaalisen vakuuttaviin tuloksiin voi päästä täysin vastakkaisista lähtökohdasta; sekä äärimmäisiä vapauksia ottavat, teoksen henkeä tavoittelevat, sävellyksiin säveltäjän luovuudella suhtautuvat romantikot ja partituurin kirjainta noudattavat puritaanit ovat oikeassa. Mengelbergiä ja Toscaninia yhdistää kuitenkin yksi tärkeä asia: molemmat ottivat musiikin äärimmäisen vakavasti, onnistuen vakuuttamaan orkesterinsa siitä, että musiikki on oikeastaan kaikki kaikessa, ja muusikot soittivatkin kuin heidän henkensä olisi kyseessä.

Lupaa rakastaa itseäsi

Usein kuulee väitettävän, että nykyaika olisi jotenkin kovempi kuin sitä edeltäneet ajat, ja että itsekkyys jotenkin luonnehtisi epookkia. No, voi olla, vaikka tosin nämä puheet ovat yleensä epätarkasti esitettyjä ja olemattomasti perusteltuja. Syytettyä itsekkyyttä tai itsekeskeisyyttä pidetään tavallisesti sekä syynä että seurauksena tälle epookille, jota luonnehtii se, että muut ihmiset nähdään välineinä tai esteinä.

Väitän päinvastoin, että aika suuri osa tästä väitetystä toisten ihmisten objektivoinnista johtuu siitä, että nykyään esiintyy aivan liian vähän itserakkautta. En tarkoita narsismia, johon itserakkautta - siis itsensä rakastamista - ei pidä sekoittaa. Tarkoitan sitä, että edellytyksenä kykyyn kohdata toiset ihmiset oman itsensä kanssa tasa-arvoisina on ymmärtää itsen arvo. Jos se jää ymmärtämättä, väistämättömänä seurauksena ihmiselle, joka yrittää toimia yksilönä tai subjektina, jää jäljelle ainoana mahdollisuutena kyetä olemaan vain atomistinen objekti joka on tuuliajolla. Hänen maailmansa muodostuu suhteista ja tapahtumista, joille hän ei itse voi mitään. Hänen oma muotokuvansa esittää uhria.

Tällainen ihminen on äärimmäinen nihilisti tai ainakin toimii äärimmäisen nihilistisesti. Millään mitään väliä ole.

Kehotan jokaista tekemään kohta alkavalle vuodelle yhden lupauksen: rakastaa itseään. Edes yrittää.

Joskus itsensä rakastaminen edellyttää itsekeskeisten valintojen tekemistä. Ota hatkat töistä, jos yhtäänkään siltä tuntuu, mikäli mahdollista. Jätä kurja parisuhde, yksin on varmaankin parempi. Jos sinulle tarjotaan mahdollisuutta lähteä stipendiaatiksi Bolognaan, lähde. Siis, jos suinkin mahdollista. Pienimuotoisemmin: vältä huonoja kirjoja, huonoa musiikkia, huonoja televisio-ohjelmia. Tästä ei kärsi kukaan, ja itse asiassa hyötyy kun sinä voit paremmin.

Jos tämä ei ole mahdollista, kannattaa tehdä asioita, joista pitää. Kuunnella hyvää musiikkia, olla sellaisten ihmisten kanssa, joista pitää, liikkua luonnossa, katsella kauniita kuvia, lukea hyviä kirjoja, syödä hyvää ruokaa. Luultavasti se ei ole edes pois keneltäkään. Useimmat asiat, joilla nimittäin tässä maailmassa on mitään arvoa, ovat rahallisen arvonmittauksen ulkopuolella, eikä niiden käyttämisessä nautinnokseen ole kyse nollasummapelistä.

Paras lupaus, jonka voit antaa muille ihmisille vaikka uudenvuodenlupaukseksi ihan kohta alkavalle vuodelle 2014: ollaksesi lähimmäinen, sinun on ensin yritettävä olla ihminen. Jos pidät huolta itsestäsi, sitten sinulla saattaa ehkä riittää rakkautta vielä toisillekin jaettavaksi.

Kun työstä tulee rangaistus

Työn mielekkyyttä voi hahmottaa suunnikkaalla, jonka kulmia edustavat työn sisällöllinen mielekkyys, palkkaus, työolosuhteet ja työhön liittyvä logistiikka. Silloin kun useampi noista kärjistä on kurassa, kyseessä on paskatyö. Jos jokin niistä on kullattu, tämä kultaus voi auttaa jos ei unohtamaan niin ainakin sietämään sen että kengät ovat kurassa.

Työn valitseminen - puhun työn valitsemisesta hyvin suurin varauksin, sillä yleensä ihminen valitsee sen työn, jonka saa, toinen vaihtoehto on olla työtön - riippuu siis siitä, miten painottaa edellämainittuja kriteereitä. Ja se, missä määrin todellisuus vastaa odotuksia, ratkaisee sen, valitseeko ihminen pysyä tuossa työssä vai toisen vaihtoehdon. Ja pystyykö ylipäätään valitsemaan, sillä usein taloudelliset reunaehdot ovat jo suorittaneet valinnan puolestasi.

Joillakin se toinen vaihtoehto saattaa tarkoittaa sitä, että on mahdollista valita toinen työ. Jotkut valitsevat työttömyyden, eivätkä läheskään aina siksi, että vieroksuisivat työtä vaan siksi, että he joutuvat karvaasti havaitsemaan, etteivät heidän ennakkolaskelmansa, joiden mukaan kokonaisuuden mielekkyys menisi plussan puolelle, pidäkään kutinsa.

Jos työhön matkustaminen, ja muu arkielämän välttämätön logistiikka, kuten lapsen hakeminen päivähoidosta kestää kohtuuttoman kauan suhteessa työn sisällölliseen palkitsevuuteen, mahdollisuuteen joustaa edes joskus työntekijän voitoksi tai ylivertaisen kivaan työyhteisöön (mikä se on?), silloin valitaan yleensä työn tappioksi, koska niitä toisia harvemmin voi valita pois. Ja niiden toisten valitseminen pois olisi virhe, sillä juuri ne ovat elämässä tärkeitä.

Palkkauksen palkitsevuudesta on sanottu jo muuallakin kuin täällä paljon, mutta työntekijä saattaa päätyä heikkoina hetkinään laskemaan, jääkö hänelle puhtaan matemaattisesti enemmän viivan päälle työllisenä kuin työttömänä sen alle, pitää huomioida työn oheiskustannukset: työmatkat, työpaikkaruokailu, työmatkoihin kuluva aika (joka on pois jostakin muusta), jolloin työntekijä ei pääse edes laskennalliselle tuntipalkalle, mahdollisesti puuttuvan työterveyshuollon pulittaminen omasta pussista ja niin edelleen. Jos työ on sisällöllisesti hyvin palkitsevaa, silloin sen perään matkustamista voi ajatella kuin jokapäiväisenä pyhiinvaellusrituaalina ikään.

Jos työolosuhteet - työkaverit, työilmapiiri, ergonomia, mahdollisuus vaikuttaa työnkuvaansa, työaikajoustojen mahdollisuus, työajankäytön tehokkuus, johtaminen - tökkivät, silloin kyllä koko rakennelma romahtaa. Tuolloin ei enää työtä koeta sisällöllisestikään mielekkääksi, jos siihen sisältöön ei pääse vaikuttamaan tai jos koetaan, että työtä on vain kaksi tuntia ja muu aika ollaan säilössä. Tämäkin kuitenkin kaikki on vain bagatellimaista sormiharjoittelua, jos työilmapiiri jäytää savustamisen, epäluottamuksen, kuppikuntien tai jonkun muun syyn takia.

Varsinkin jos jo alun perin kaikki alussa mainitun suunnikkaan kärjet eivät ole olleet ihan terässä: jos palkka on huono, työmatka pitkä tai työnkuva ei nyt niin mahdollista itsetoteutusta, vaikka edes vain jokin niistä, silloin hanhen selkä on katkaistu, jos päälle lykätään vielä sietämättömät työolot, joihin ei voi itse vaikuttaa, eikä motivoiduksi työntekijäksi enää ole paluuta.

Jos tätä ei muuten ymmärrä, sitten saattaa työntekijän ruumis tehdä tenän, ja jalat sananmukaisesti kieltäytyä kuljettamasta työpaikalle, askeleen pettäessä alta noustessa aamulla sängystä. Jos ei petä pää, sitten pettää jokin muu ruumiinosa, jos pää ei anna lupaa itselleen olla heikko. Siinä eivät palkkaus, mielekäs työ tai kätevä logistiikka silloin paljoa auta.

Työ on siis paskatyö, jos useampi alussa johtamistani työn mielekkyyden kriteereistä mättää. Ja kun irtisanoutuminen siitä paskatyöstä johtaa taloudellisen kantokyvyn romuttavaan karenssiin, vaihtoehdon ollessa oman terveyden romuttuminen, paskatyötä ei enää sen enempää tarvitse määritellä.