Keskiluokkaisia ilmastouhrauksia

Kirjoitin erään uusmaalaisen vihreän ehdokkaan some-seinällä, jossa vertailtiin sitä, millaisia ilmastolupauksia (tai uhrauksia) itse kukin olisi valmis tekemään. Ehdokas itse lupasi välttää lentämistä nyt alkaneena vuonna.

Tässä mennään jotenkin vikaan mittakaavasta, jos pidetään uhrauksena sellaista, joka ei joillekin ole edes mahdollista, tai jos pidetään uutena oivalluksena sellaista, jonka joku on tehnyt jo kymmeniä vuosia sitten. Esimerkiksi veljeni kertoi eilen ettei ole lentänyt 32 vuoteen. Miksei hän sitten ole ilmastonmuutoskeskustelun todellinen sankari, vaan näinä sankareina esiintyvät sellaiset "huippu"osaajat, jotka joko työnsä puolesta tai muutoin vain lentelevät jopa kymmeniä kertoja vuodessa. Yllättävän usein näitä työnsä puolesta lenteleviä löytyy sinänsä hyvää tarkoittavista kehitysyhteistyö-, ympäristö- ja ilmastoalan toimijoista, jolloin toimijat eivät kyllä oikein täytä omia kriteereitään.

Olen joskus keskustellut isäni kanssa siitä, että on jotenkin säälittävää, että nyt herätään paniikinomaisesti ilmastonmuutokseen, vaikka asia on tiedetty jo vuosikymmeniä, ja sitten tehdään uhrauksia, joita pidetään lähes paleoliittisina, vaikka esimerkiksi lomalennoista ja lihansyönnistä luopuminen (tai ainakin niiden karsiminen) ei tarkoita sen kummempaa kuin paluuta 70-lukuun, juuri niihin Rooman klubin aikoihin jolloin ensimmäisen kerran läntinen maailma alkoi heräämään siihen, että luonnonvaramme ovat rajalliset.

Tässä on myös auttamatta jotenkin elitistinen näkökulma, jos ilmastoteot edellyttävät luopumista. Toisilla kun on enemmän, mistä luopua, ja toisille miltei riittää vakiintuneen elämäntavan noudattaminen. Otan esimerkiksi pitkäaikaistyöttömän (joskin nyt yrityksen perustaneen) ystäväni, joka ei juurikaan matkustele, ei aja autoa, asuu yksiössä, ei juo eikä polta ja elää paljolti poimimillaan sienillä ja kalastamillaan kaloilla. Toki globaalissa mittakaavassa kyse on Suomessa luopumisesta, mutta keskiluokan ja pitkäaikaistyöttömän tai eläkeläisen valinnoilla ja valintaedellytyksillä on vissi ero, ja jos joillakin soimaava omatunto nyt aiheuttaa köyhäilyharjoituksia, toisilla se on pakon sanelemaa. Välttämättömyydestä hyve, ei hyveestä välttämättömyys kuten eräillä.

Vielä vähän aikaa sitten vastustin lentomaksua (tai -veroa, ihan miten haluaakin sitä sanoa), vedoten omiin kokemuksiini vuosilta 2007-2013, jolloin osa perheestäni vaikutti Norjassa ja minä Suomessa. Tuona aikana sain paljolti lentelykiintiöni täyteen; arvioni mukaan nousin tuolloin ilmaan yli 30 kertaa. Nyt olen ymmärtänyt, että lentovero on välttämättömyys, suitsimaan niin seiväsmatkailua kuin niin sanottua kansainvälistä yhteistyötä, sillä onhan siihenkin kehitetty videotekniikka. Laitettakoon siis lentomaksu, ja ohjattakoon se suoraan hiilinielua kasvattamaan.