Pääkaupunki Helsinki perustelee kaavoitusstrategiaansa omakeksimällään termillä "ilmastoviisaus". Tässä lähdetään keskittämisajattelun itseisarvoisesta hyvästä: mitä enemmän ihmisiä asuu ja työskentelee mahdollisimman lähellä toisiaan, joukkoliikenteestä tulee kannattavaa, ja eritoten "pikaratikoiksi" nimettyyn raideliikenteeseen perustuvasta. Niiden pikaratikoiden keskinopeudeksi on muuten arvioitu 20-25 km/h, eli sama kuin reippaalla pyöräilijällä; niiden nimeämisessä pikaratikoiksi onkin kyse yrityksestä brändätä ne positiivisesti ja siten parantaa niiden kilpailukykyä ja houkuttelevuutta.
En olisi ikinä uskonut, että joudun kirjoittamaan nämä rivit. Olen aina tykännyt ratikoista ja lähijunista, mutta siitä en ole koskaan tykännyt, että asioita sekoitetaan. Olen aina halunnut puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja välttää kiertoilmaisuja ja eufemismeja. Nyt tämä asioiden sekoittaminen tapahtuu käsitteitä hämärtämällä.
En olisi myöskään ikinä uskonut, että joudun tunnustautumaan ilmastoviisausskeptikoksi. Ilmastonmuutosskeptikko en ole: säätä vuodesta 1978 eli siis 7-vuotiaasta tarkkailleena ja systemaattisesti kolmasti päivässä lämpotilat vuosien 1979-1994 välillä taulukoineena tälle ei olisi mitään katetta. Termi "ilmastoviisaus" vaan herättää niin paljon pahaa verta ainakin monissa pääkaupunkiseudun luonnonsuojelijoissa, koska sillä perustellaan niin syitä kuin seurauksiakin: kun vedetään fillarin vauhtia matavia "pika"ratikoita ja tämän paranevan palvelutason varjolla luultavasti lakkautellaan monin paikoin erinomaisen hyvin toimivia bussilinjoja (joista voisi tehdä sähköbusseja, niin saataisiin päästöt nollaan), ja kun niistä ei muuten saada kannattavia, niiden reittien varsille pitää kaavoittaa niille asiakkaita. Tähän asti hyväksyisin vielä tämän logiikan, mutta siinä vaiheessa kun tämä tapahtuu kaavoittamalla ennen metsäisten lähiöiden metsät olemattomiin tai korkeintaan sisäpihoiksi, en enää seuraa mukana.
Minun kohdallani kyse ei ole siitä, uskonko ilmastonmuutokseen, koska tiedän sen todeksi. Tiedän, että kolmekymmenkaudesta 1931-1960 hypättäessä seuraavaan eli 1961-1990 talvikuukausien keskilämpötila on etelärannikolla noussut noin kahdella asteella. Siksi olenkin sitä mieltä, että ilmastotalkoisiin tarvitaan kaikki, ja jotta siihen saataisiin kaikki mukaan, tällöin ilmastotalkoot pitää kokea oikeudenmukaisina.
Suurinta ilmastoviisautta olisi tehdä sellaisia toimia, joiden välittömät hiilivaikutukset ovat positiivisia, mutta jo rakentamisella - etenkin betonirakentamisella esimerkiksi saneeraamisen sijasta - on suuria, välittömiä negatiivisia vaikutuksia hiilitaseeseen, ja nämä vaikutukset vielä kertautuvat kun rakentamisen tieltä kaadetaan metsää. Tästä päättäjät ovat kuitenkin valinneet strategiakseen vaikenemisen sen sijaan, että ilmastoviisauteen pyrittäisiin rehellisellä ja läpinäkyvällä argumentaatiolla.
Viheralueet toimivat paitsi paikallisina hiilinieluina, ne ovat myös monimuotoisia ekosysteemipalveluita. Ne puhdistavat ilmaa, ne viilentävät kesän helteillä (betonikaupungit ovat helteillä sietämättömiä paikkoja), ne imeyttävät hulevesiä, tarjoavat sieniä, marjoja ja villiyrttejä ja paikan kansanterveydellisesti niin tärkeälle lähiliikunnalle. Viimeistään koronapandemia on opettanut monille lähiluonnon subjektiivisen merkityksen. Lähiluonnon objektiivinen merkitys, kuten luonnon monimuotoisuus onkin sitten kokonaan oma juttunsa. Ei ole kovinkaan ilmastoviisasta, jos metropolin asukkaat ovat pakotettuja lähtemään autolla Nuuksioon tai Sipoonkorpeen luontokokemuksen perässä, jos enää ei ole Riistavuorta, Louhenpuistoa, Matokalliota tai monia, monia muita ainutlaatuisia paikkoja.
Toinen termi, jota käytetään tässä retorisessa sumutusoperaatiossa herkästi väärin, on tiivistäminen. Luontoalueille rakentaminen, jota tämän ilmastoviisauden nimissä paikka paikoin tapahtuu, ei milloinkaan ole tiivistämistä, siinähän otetaan asumiskäyttöön alueita, joita ei aikaisemmin ole ollut asumiskäytössä. Tiivistämisen sijaan kyse on levittämisestä aina silloin kun rakennetaan luontoalueille.
Argumentaation kannattaisi olla oikeudenmukaista, rehellistä ja läpinäkyvää; jos kansalainen huomaa, että häneltä ilmastotalkoo edellyttää lähibussilinjasta ja omasta lähimetsästä luopumista, jotta tilalle saataisiin niin sikakalliita asuntoja, joihin hänellä ja hänen lapsillaan ei ikipäivänä tule olemaan varaa, niin aika vaikea ilmastotoimille on nähdä oikeutusta. Kuitenkin nimenomaan sitä oikeutusta tarvitaan, jos nimittäin halutaan kansalaiset oikeasti sitoutumaan ilmastotalkoisiin. Ja kannattaisi haluta, ja pitäisi. Meillä on nimittäin kiire, ja ollut jo viimeiset ainakin 15 vuotta, ja siltikin ilmastonmuutoksen hidastamiseksi tarkoitetut toimenpiteet kiihdyttävät sitä ainakin lyhyellä tähtäimellä.
Samaa lääkettä, eli lisärakentamista käytetään siis lääkkeenä ainakin kahteen ongelmaan: kalliseen asuntojen hintatasoon ja ilmastonmuutokseen. Kumpaankaan sairauteen tämä lääke ei toimi. Erityisen selväksi tämä tulee kun jopa rakennuttajana toimiva kaupunki itsekin myöntää avoimesti, että lisärakentaminen ja eritoten infran rakentaminen nostaa asunto-omaisuuden arvoa. Kaupunki ei ole järin uskottava toimija osoittaessaan näin oman epäloogisuutensa, epäjohdonmukaisuutensa ja epävarmuutensa. Miksi sitten sen vakuutteluun ilmastoviisaudestakaan pitäisi uskoa?
Olen aina ollut allerginen kaikenlaisten muotitermien pakkosyötölle. Omaa henkilökohtaista allergiaani paljon tärkeämpää kuitenkin on se, että jos halutaan ilmastotoimien olevan tehokkaita, niiden on oltava hyväksyttyjä ja uskottavia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti