Varastettu lapsuus

Äidistäni tuli pikkuveljensä varaäiti suunnilleen joskus 5-6 -vuotiaana, sen varsinaisen äidin ollessa kiusallisenkin tietoinen omasta viehätysvoimastaan, jota hän kävikin sitten testailemassa Mikadossa säännöllisesti. Isästä ei oikein ollut muuhun kuin itseskelemään pullon ääressä, ja mitä muuta olisikaan voinut odottaa 50-luvun Suomessa rakennusmestarilta, joka kyllä teki käsillään, mutta sanojen löytäminen oli vaikeaa. Äiti hänestä tuli 18-vuotiaana, ja yksinhuoltajaäiti 25-vuotiaana, jolloin hän joutui menemään ansiotyöhön, mistä hänellä oli kokemusta noin 3 vuoden ajan, 15-18 -vuotiaana.

Kouluttamattoman, monisairaan, hentorakenteisen ihmisen osa työelämässä ei ole helppo; hän kokeili kahvila-apulaisena, kunnes lopulta löysi "kutsumuksensa" siivoojana. Raskas fyysinen vuorotyö ja avioeron laukaisema masennustila alkoi kuluttamaan häntä pian niin että hentoinen ruumis oli oiva kasvualusta aina uusille sairauksille: keskostaustalla jo ennestään reikä sydämessä, oikea silmä lähes sokea, skolioosi saivat seurakseen pian mm. endometrioosin, mastopatiaa, työperäisiä kulumia, suonikohjuja, kroonisesti toistuvia keuhkokuumeita, astman ja herra ties mitä.

Avioeroonsa hän reagoi kieltämällä naiseutensa, joka oli hänet pettänyt. Hän koki, että hänen vaihtumisensa uuteen naiseen tarkoitti sitä, ettei hän enää ollut miehensä silmissä kuranttia valuuttaa, ja niinpä hän alkoi kuihduttamaan itseään pois. Aiemminkin vain 52-kiloisesta 35-kiloiseksi matka oli yllättävän lyhyt, ja useimmat eivät tiedä, miten helposti hemoglobiinin saa tippumaan 76:een. Ainoa syy pysyä hengissä oli hänen 6-vuotias poikansa.

40 vuotta myöhemmin tämä poika sai käsiinsä kouluuntulotarkastuksesta kirjoitetun arvion, neuvola- ja koululääkäriarvioiden lisäksi, ja siinä todettiin, että poika on kuin äitinsä kainalosauva. Koskaan tämä poika ei halunnut aiheuttaa mitään huolta tai ongelmaa äidilleen, ja hän oli epänormaalin tietoinen isänsä maksaman elatusavun suuruudesta, toimeentulominimistä ja hyvinvointivaltion mekanismeista. Hän tiesi myös äitinsä diagnoosihistorian paremmin kuin omat, diagnosoimatta jääneet puutteellisuutensa ja enemmän tai vähemmän onnettomasti päättyneet yritykset saada rakkautta paremmin kuin useimmat pikkupojat.

Nyt 40 vuotta myöhemmin tämä kainalosauva miettii sitä, että oikeus lapsuuteen on perintö. Joko sitä on siirtää tuleville polville, tai sitten ei. Niin että opeta siinä sitten menestymisen mallia, kunhan nyt selviytyisivät, ja mikä parasta, oppisivat luottamaan selviytymiseensä mutta myös pyytämään apua jos kokevat että omat voimat eivät riitä kipuamaan ylös liukumäkeä. Omilta lapsiltani en haluaisi riistää lapsuutta sillä, että kukaan heistä joutuisi säästelemään isiään omilta asioiltaan siksi että tämä ei jaksaisi, tai kukaan heistä muusta kuin omasta vapaasta tahdostaan huomaisi olevansa toistensa varaisejä tai -äitejä, ei edes lapsenvahteja. Lapsilla kun on oikeus olla lapsia.