Viime aikoina olen kokenut tarvetta pianodieetille, kuunnella miltei yksinomaan pianomusiikkia. Muusta on tullut jotenkin tunkkainen olo. Miksi?
Minusta jotenkin tuntuu siltä, että orkesterimusiikki pyrkiessään täyttämään kaikki mahdolliset hiljaiset aukot musiikilla tai ainakin soittimilla, vaikka sitten istuisivatkin toimettomina, pyrkii myös täyttämään kuuntelijan omat hiljaiset aukot äänillä, ja ajatuksettomuudet ajatuksilla. Näin tehdessään se antaa vastauksia silloinkin kun kysymyksiä ei edes ole.
Kun orkesteri täyttää tyhjiöt äänillä tai ainakin äänten mahdollisuuksilla, piano antaa kuulijalle mahdollisuuden täydentää nämä aukot itse, tai olla täydentämättä. Mieleeni tulee opiskelulehteen kirjoittamani ääneenpohdinta: jos solu- tai muussa yhteisöasumisessa sovittaisiin, että kukin asuja vuorollaan huolehtii äänimaisemasta, tällöin toisten pitäisi herkistyä kunnioittamaan sitä, jos joku haluaakin omalla vuorollaan tarjota hiljaisuutta. Hiljaisuuskin on nimittäin hyödyke. Taustajytke taustajytkeen vuoksi onkin sietämätöntä: se estää kuuntelemasta omia ajatuksiaan. Sopii tyhjäpäille.
Mitä pienempi kokoonpano on kyseessä, sitä enemmän se antaa tilaa hiljentyä oman itsensä ääreen: kamariorkesteri sinfoniaorkesteria paremmin, vaikka toki sinfoniaorkesteriakin voi soitattaa kamarimusiikillisesti. Tämän tietää jokainen George Szellin Haydnia ja Mozartia kuunnellut, ja sama pätee jopa Mahleriin. Jousikvartetto kykenee usein sinfoniaorkesteria paremmin pureutumaan oleelliseen, ytimeen.
Pianossa voi kuulla cantabilen, vaikka kosketinsoitin onkin, mitä Stravinski erehtyi luulemaan lyömäsoittimeksi. Pianossa voi kuulla kanteleen, kitaran, luutun, banjon, orkesterin, sillä voi säestää itseään moniäänisesti. Mikään muu soitin ei tarjoa niin rikkaita mahdollisuuksia kontrapunktille ja polyfonialle kuin piano.
Kun orkesterimusiikissa annetaan valmiina oboet ja torvet, pianossa ne saa kuulla itse. Jos haluaa. Tai sadepisarat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti