Johann Sebastian Bach: Preludi ja fuuga a-molli, BMW 543. Helmut Walcha. Preludissa Helmut on huutanut Jumalaansa, ja Fuugassa hänelle vastataan. Edesmennyt ystäväni, joka olisi ollut vaikuttunut tästä tulkinnasta - ja varmaan kyllä olikin kuullut sen - tulee tästä mieleeni.
Jean Sibelius: Ruusuneito (osa sarjasta Joutsikki). Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Sergei Koussevitzky. Uskomattoman sensuellia ja mystistä sointia tarjotaan tässä historiallisessa äänitteessä Sibeliuksen vähän tunnetusta helmestä.
Frederic Chopin: Nokturnit (RCA-levytys). Arthur Rubinstein. Romanttisen pianomusiikin ylin saavutus, soitettu mahdollisimman ylevästi, pää pystyssä Rubinsteinin tapaan. Pianolle ei runollisempaa musiikkia ole tehty. Molemmat Rubinsteinin levytykset ovat itseäänsuosittelevia, mutta uudempi sopii peruskäyttöön 30-luvun HMV-versiota paremmin,
Piotr Tsaikovski: Sinfonia no 6 (Pateettinen). Philadelphian orkesteri, joht. Arturo Toscanini. Olen viime aikoina kuunnellut kaikkia Pateettis-levytyksiäni, selvittääkseni, mikä on niistä ideaali. Toscanini ei alleviivaa mitään, ei paisuttele, ei hysterisoi. Musiikki on alusta loppuun voimakasta ja tehoavaa, ilman ainuttakaan tyhjää hetkeä, ja onnistuu tässä vieläkin paremmin kuin Karajan, jonka levytystä voitaneen pitää ihanteellisenä perusäänitteenä. Mravinski taas piehtaroi slaavilaisen tunnemyrskyn kaikki vivahteet, ja tekee sen mahdollisimman autenttisesti. Cantellin levytystä on vaikea kuvata, mutta siinä on jotain hyvin autoritaarista ja oikeaa, Toscaninin traditiossa, mutta vielä tätäkin proosallisemmin. Bernsteinin levytyksen voi kuunnella kerran, ehkä vielä toisenkin, sitten on kohtuuttomuuden pajatso tyhjennetty. Celibidachen ja Wandin levytykset eivät tuo tähän kattaukseen oleellista uutta.
Piotr Tsaikovski: Jousikvartetot 1-3, Muistoja Firenzestä: Borodin-kvartetti. Onhan minulla ollut nämä hyllyssäni jo 17 vuotta, osana Borodin-kvartetin 50-vuotisjuhlapakkausta. Tässä musiikissa Tsaikovski välttää orkesterimusiikkinsa ajoittaisen ylitsepursuavan möyhöämisen; intohimoa ja slaavilaista fervouria siltikin on ihan kotitarpeiksi. Tämä musiikki ehdottomasti ansaitsee tulla enemmän soitetuksi, ainakin tässä huushollissa. Borodin-kvatetto on slaavilaisen kamarimusiikin autenttinen ääni.
Franz Liszt: Harmonies poétiques et religieuses S173 osa 3: Bénédiction de Dieu dans la solitude. Aldo Ciccolini. Liszt silloittaa tässä Chopinin runouden ja Debussyn impressionismin välin. Ciccolini on musikaalinen ja luotettava pianisti, joka soittaa aina erehtymättömällä maulla, joskin aika ajoin hieman proosallisesti ja hieman kalisevalla kosketuksella, joka johtunee runsaasta ranteenkäytöstä. Jään toistaiseksi arvailemaan, mitä Claudio Arraun kaltainen sointiväritaiteilija tekisi tälle teokselle ja sarjalle yleensäkin.
Richard Wagner: Tristan und Isolde; Prelude und Liebestod. Berliinin filharmonikot, joht. Wilhelm Furtwängler. Tämä ehkä koko levytetyn historian intensiivisin 18-minuuttinen saa aina varmasti kananlihalle: yksi tauoton crescendo-kaari, yksi henkäys, joka kasvaa kohti ehkä musiikkihistorian suurinta hurmosta.
Anton Bruckner: 2. sinfonia. Tähän Brucknerin luultavasti vähiten soitettuun numerosinfoniaan palaaminen on ollut kotiinpaluuta, aikaan Haagan solun, jolloin uusin kerta toisensa jälkeen Myyrmäen kirjastosta Jochumin lp-kansion niin että se jo henkisesti kuului minulle. Silloin mietin, että pitäisikö vaatia kuuluvampia vaskipuhaltimia, ja että oliko se nyt niin huono juttu että pappa Eugen selvästi hillitsi Dresdenin neuvostovalmisteisia säröisiä, häröileviä torvia. Ei ollut. Dresdenin jousisointi on sitävastoin kuin sulaa vahaa, ja ensimmäisessä osassa n. kohdassa 13 minuuttia 18 sekuntia hyväilevän muriseva sellosaundi on uskomattoman hellä, ihana, täynnä rakkautta ja kulttuuria. Pitkään pidin Soltin tiukkuvaa levytystä ideaalina, mutta ei se ole. Tässä se onkin. En vain ollut muistanut sitä 23 vuoteen. Nyt taas sen havaitsin, kun sain kunnon laitteet, joilla Statskapelle Dresdenin kaunis sointi pääsee oikeuksiinsa. Lempiorkesterini, ja levytyksestä välittyy kansainvälisen Bruckner-yhdistyksen presidentin Eugen Jochumin usko siihen, että tämäkin sinfonia on mestariteos. Niin se onkin, kutosen sisarteos.
William Walton: Belsassarin pidot, osa 8: Then sing aloud to God our strength. Dennis Noble, Huddersfield Choral Society, Liverpoolin filharmonikot joht. William Walton. Nuorempana irvailin webin keskusteluryhmissä englantilaista musiikkia, tätäkin, todeten, että mikä ihmeen Belsassarin pidot, kun Sibelius on tehnyt sen oikean. Musiikissa on kuitenkin ehdottomasti oma viehätyksensä, ja säveltäjän johdolla omistautuminen teokseen on täydellistä. 8. osassa into menee taidon edelle, ja jousien vaikea trilli leviää käsiin vastustamattoman viehättävällä tavalla oboeiden kanssa yhdeksi lirularuksi. Teoksesta katoaisi charmi, jos sen esittäisivät vaikka Karajan tai Szell erehtymättömästi.
Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto no 1. Wilhelm Kempff ja Berliinin filharmonikot, joht. Paul van Kempen. Kaksi parasta kokonaislevytystä Beethovenin pianokonsertoista kuuluu Kempffille. Tämä, vanhempi, 50-luvun alun on hyvistä parempi. Äänitys on parasta, jota monoaikaan tehtiin, eikä stereota kaipaa, ja esitykset ovat autoritaarisia, pakottomia, lyyrisiä, klassisia, ylevän iloisia, kaikkea, mitä tämä musiikki, jota melkein voisin luonnehtia vanhemmaksi Uudeksi testamentikseni (vanhempi vanha on Händelin Concerto grossot) kaipaa. Näitä ei voi laittaa yhtään paremmiksi.
Säveltäjä: Piotr Tsaikovski
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti