Miesten ajokortti-ikärajaksi 30

"Poliisi pysäytti Riihimäellä jouluyönä 25-vuotiaan miehen kuljettaman henkilöauton. Mies vaikutti selkeästi päihtyneeltä ja puristi nyrkkiinsä jonkun nyssäkän. Mies alkoi riehua, kun hänelle päätettiin tehdä turvatarkastus. Mies oli kaadettava maahan ja laitettava käsirautoihin. Hän myönsi käyttäneensä amfetamiinia ennen ajoa. Huumetta löytyi lisäksi autosta ja miehen kyydissä olleelta naiselta. Miestä epäillään rattijuopumuksen ja huumerikoksen lisäksi poliisin vastustamisesta." (toim. huom: miten niin epäillään poliisin vastustamisesta, sillä hänhän vastusti poliisia?) (Uusimaa 28.12.)

"Porvoolainen nuorimies yritti saada autonsa luisiin kaahaamalla ihmisjoukon ympäri Merituulentien päässä olevalla parkkipaikalla sunnuntaina aamuyöstä. Vuonna 1996 syntynyt mies puhalsi paikalle saapuneen poliisin tarkkuusalkometriin lukeman 0,79 mg/l, joka vastaa noin 1,8 promillea. Promillemäärä ylittää törkeän rattijuopumuksen rajan. Kuljettaja määrättiin ajokieltoon. Häntä epäillään törkeän rattijuopumuksen lisäksi kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta ja liikenneturvallisuuden vaarantamisesta (miten niin epäillään??) (Uusimaa 29.12)

Ok,  tiedän, että otos on niin pieni, että ei kelpaa tieteelliseksi, mutta kokemukseni perusteella näiden lisäksi, noin 110% pilluralliksikin kutsuttuun tyhjänpäiväiseen korttelinkiertämiseen, kumin ja bensanpolttoon ja bassonjumputukseen syyllistyvistä on nuoria miehiä. Samaten noin 90% viime tingassa suojatiellä kulkevien lastenvaunujen, jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden eteen äkkijarruttavista on nuoria miehiä.

Lienee kaikkien liikenneturvallisuuden, yleisen viihtyvyyden, melun välttämisen ja hengitysilman kannalta parasta siirtää miehillä ajokortti-ikärajaa kolmeenkymmeneen. Siieksi lienevät useimmilla hevosvoimat kesyttyneet. Naisista ei ole vaaraa, joten heillä tätä toimenpidettä ei ole tarpeen tehdä. Tai sitten autokouluopetuksessa on tarkistamisen varaa.

Kaikki nuoret miehet eivät tietenkään hölmöile liikenteessä, mutta melkein kaikki tuottamuksellisesti hölmöilevät ovat nuoria miehiä. Tiedän hyvin, että syynä on joissakin sosiokulttuurisissa piireissä se, että hevosvoimat kuuluvat Y-kromosomiin, mutta yleisistä syistä on parempi ennaltaehkäistä seurauksia kuin vain tyytyä ymmärtämään syitä.

(okei, poikkeus vahvistaa säännön. Nurmijärveläinen 18-vuotias nainen menetti autonsa hallinnan noin kello 11.30 Kuonomäentiellä Lepsämässä. Hän ajoi Lepsämän suunnasta ja oli menossa Klaukkalaan päin, kun Onnelanmäentien liittymän kohdalla kuljettaja menetti autonsa hallinnan ja törmäsi kahteen jalankulkijaan.

Vuonna 1970 syntynyt nurmijärveläinen nainen menehtyi onnettomuudessa välittömästi ja toinen jalankulkija, vuonna 1971 syntynyt nurmijärveläinen nainen, loukkaantui vakavasti.

Tapahtumahetkellä tie oli liukas. Poliisi tutkii asiaa alustavasti liikenneturvallisuuden vaarantamisena, kuolemantuottamuksena ja vammantuottamuksena.) (Iltalehti 30.12.2015)

P.S. Oletan nostattavani vastalausemyrskyn. Toisaalta joillakin löperöillä huhupuheisiin perustuvilla oletetuilla korrelaatioilla rinnastetaan maahanmuutto ja raiskaukset toisiinsa, ja siksi oltaisiin ehkäisemässä luuloteltuja (toivottuja?) seurauksia estämällä luuloteltu syy? Jos maahanmuuttajat muka aiheuttavat raiskauksia ja siten muka olisivat syypäitä katujemme turvattomuuteen, niin aivan yhtä lailla nuoret miehet piittaamattomuudellaan liikenteessä ovat syypäitä katujemme turvattomuuteen. Ja he ovat jo keskuudessamme, nuoret miehet, suomalaiset, nuo leikki-tommimäkiset ja räikköset. 

Brahmsin 4

Brahmsin neljä sinfoniaa muodostavat siinä mielessä kiitollisen sarjan, että niitä on vain neljä, joten niihin tutustuu nopeasti. Jokainen on sitäpaitsi täysipainoinen teos, vaikka minulla onkin omat varaukseni toisen sinfonian suhteen.

Brahms oli oikeastaan ensimmäinen säveltäjä, joka uskalsi pyristellä irti Beethovenin varjosta, löytää oman äänensä. Toinen aikalainen Bruckner oli toinen omapäinen visionääri, joka päätyi samoista premisseistä aivan erilaisiin ratkaisuihin.

Brahmsin ensimmäistä sinfoniaa paradoksaalisesti onkin kutsuttu joskus Beethovenin kymmenenneksi, koska aikansa kriitikot pitivät sitä ensimmäisenä merkittävänä omaäänisensä sinfoniana Beethovenin ysin jälkeen. Se siis jatkoi ei mestarin tuotantoa vaan sinfoniamusiikin kaanonia. Brahmsilla oli pokkaa soveltaa Beethovenin rakenneratkaisua, vaikkakin osat tulivat eri järjestyksessä. Finaali on rakennettu kuin johdatus Ilon hymniin, ja lopussa seuraa triumfi.

Brahmsin ensimmäinen sinfonia on onnekas teos äänilevyllä, ja hienoja levytyksiä tulee ovista ja ikkunoista. Voi olla, että muistini kultaa, mutta minuun suurimman vaikutuksen on tehnyt Eduard van Beinumin sykkivä ja eteenpäinmenevä esitys. Kurt Sanderlingin Brahms taas on syksyisen sonorista, tavattoman kaunista. Otto Klempererin ykköstä on vaikea kuvailla sanallisesti, mutta se on jotenkin majesteetillinen ja kohtalokas, suurta musiikkia. Furtwänglerin Brahms on verevää ja kiihkeää. Haitinkin ykkönen on niin upeasti soitettu, että sitä kuuntelee herkeämättä nautinnokseen. Horensteinin ykkönen on täyteläinen ja suhteellisen menevä, mutta ennen kaikkea dramaatillisen tummasävyinen.

Brahmsin ensimmäisen määrittää ensimmäinen osa, ja se kestää suuren musiikin tavoin monenlaista käsittelyä. Ääripäät ovat Toscaninin 11 ja Giulinin 18 minuuttia. Molemmilla on oikeutuksensa. Suurin osa kuitenkin käyttää siihen noin 13-14 minuuttia, mukaanlukien Sanderling, Klemperer ja Furttis. Tähän sarjaan kuuluvat myös kelpo peruslevytyksineen Jochum, Karajan, Szell sekä Skrowaczewski, joka tutustutti minut teokseen. Skrowaczewskiä kohtaan tunnenkin erityistä lukkarinrakkautta; pelastin sen kerran Tennispalatsin Anttilasta kymmenellä vanhalla markalla, enkä ole tätä koskaan katunut.

Toista sinfoniaa on roikutettava mukana, vaikka sen miltei pilaakin lastenlaulumainen scherzo-osa, ainoa, joka toteuttaa tempomerkinnän "leikkisästi". Jotta toisen sinfonian voi ottaa vakavasti, on minimoitava renkutuskonnotaatiot, ja poljettava painokkaasti. Parhaiten tässä teoksen esittämisessä vakavana musiikkina onnistuu Klemperer, Wand hyvänä kakkosena, parhaiten muuten omaan korkeaan tasoonsa nähden suhteellisen keskinkertaisessa syklissä. Sanderling on ok, ja Furtwängler pelastaa teoksen hurjalla finaalilla. Haitinkin levytyksen finaali lähtee muutaman metrin jälkeen hurjaan kiihdytykseen.

Kolmatta sinfoniaa on vaikea saada onnistumaan. Omassa luokassaan on George Szell, jonka 50-luvun alun Concertgebouw-versio on samanaikaisesti valtaisan kiihkeä, syksyisen melankolinen, sykkivä, häilyy rauhan ja levottomuuden veitsenterällä. Finaali hänellä on aivan hurja: jouset ovat kuin miekkoja. Otto Klempererin näkemys on tasapainoinen, mutta yllättävän kiihkeä. Hän näyttää teoksen aivan eri valossa kuin Szell, äärettömän selkeässä, ja näyttää, että sittenkään Szellillä ei ole yksinoikeus teokseen. Myös rauhallisemmin ehtii maaliin, kuitenkaan kangistumatta. Kuten Klemperer, myös Wand onnistuu perustelemaan, miksi kertauksetkin voi esittää ensimmäisessä osassa, vaikka yleensä ne järjestään ovat kaikessa musiikissa tarpeettomia. Bernard Haitinkilla tuskin turhia kertauksia edes huomaa, ne jotenkin sulavat musiikilliseen kudokseen huomaamatta, mitä nyt ensimmäinen osa onkin normaaliin verrattuna kaksinkertainen. Guido Cantellin esitys on lyyrinen mutta joutuisa. Furtwängler, Sanderling ja Karajanin Wienin levytys täydentävät asiallisen kirjaston.

Riipaiseva neljäs sinfonia, jonka passacaglia-tyyppinen finaali on sinfoniakirjallisuuden upeimpia, huipentaa Brahmsin sarjan. Furtwängleriltä olen kuullut yhden livelevytyksen, jossa kuulostaa aivan kuin yksi kuulija tipahtaisi tuoliltaan. Sen olen oppinut kuuluvan teokseen, tuolilta putoamisen, eikä syyttä. Furtwängler määrittää teoksen standardit ainakin minulle. Toinen määrittelijä on Kurt Sanderling, jota olin kuuntelemassa livenä 90-luvulla, ja hänen kiirettömän Brahmsinsa kykenen vieläkin palauttamaan mieliini. Sanderling välitti vaikutelmaa, että hän oli jotenkin maallisen kiireen ja aikakäsityksen ulkopuolella, ja niinpä teos onkin taltioitunut sisäiselle kovalevylleni ikiajoiksi sellaisena kuin Sanderling sen kaiversi.

Jos haluaa korostaa teoksen riipaisevuutta, silloin valitsee Bruno Walterin tai Carlo Maria Giulinin levytyksen. Aivan äskettäin otto Klemperer kuitenkin esitti teoksen minulle ikään kuin ensimmäistä kertaa: hänen sentimentaalisuutta välttävä tyylinsä sananmukaisesti jälleenrakensi sen, minkä Sanderling ja Furttis olivat jo rakentaneet. Finaalin kontrapunktin Klemperer selvittää ehkä kaikkein parhaiten.

Kokonaislevytyksistä parhaat ovat Sanderling, Klemperer ja Haitink. Sanderlingin Brahms on musikaalista, sykkivää, käsittämättömän kaunissointista. Siinä jousten puukin hengittää. Klempererin Brahms on arkkitehtonista, selkeää, voimakasta ja suurta ja karismaattista. Klemperer on Brahmsissa parhaimmillaan ja karismaattisimmillaan, ei mikään pelkkä laahaava, tunteeton strukturalisti. Eikä se ole aivan vähän. Etenkin finaalin kontrapunktin Klemperer selvittää esimerkillisesti. Bernard Haitinkin sykli on niin upeasti soitettu, että Klemperer kuulostaa siihen verrattuna suorastaan rupiselta. Se jättää esittäjän egon taka-alalle.

Furtwänglerin kokonaislevytys kuuluu myös itsestäänselvästi kunnolliseen kirjastoon, ja säveltäjälle itselleenkin teoksia esittäneen Felix Weingartnerin 30-luvun syklillä on historiallista mielenkiintoa, onhan se suorin linkki itse Brahmsiin, vaikka epäselvää onkin, johtuvatko joutuisat temmot savikiekkolevytyksen aikarajoituksista. Kuulemisen arvoisia syklejä on myös Karajanilla, Szellillä, Walterilla, Jochumilla (50-luvulta Berliinistä ja 70-luvulta Lontoosta) ja Kempellä. Harvinainen ja vaikeasti saatava Istvan Kerteszin sykli on kulttimaineessa, ja hänen Dvorakinsa perusteella odotin siltä paljon, ja hieno se onkin.

Brahmsin musiikissa, vaikka saksalainen säveltäjä onkin, kuulee säveltäjän viehtymykset unkarilaiseen musiikkiin, ei vain unkarilaisissa tansseissa, vaan yleensäkin musiikin ajoittaisissa tanssillisuuden puuskissa, ja yleisvärityksessä, jota on vaikea luonnehtia muuksi kuin punaviinimäisen syksyiseksi.

Talven 2016 siirtoikkuna

Työvoima siirtyy, ja joku jopa maksaa siitä, toisin kuin oikeassa maailmassa. Jalkapallossa seuraavat pelaajahyödykkeet vaihtavat työnantajaa talvella 2016:

Matt Jarvis: West Ham - Norwich (lainan vakinaistaminen)
Tapio Heikkilä: HJK - SJK
Younes Rahimi: HIFK - SJK
Jonas Hofmann: Borussia Dortmund - Borussia Mönchengladbach
Hotaru Yamaguchi: Cerezo Osaka - Hannover
Iver Fossum: Strömsgödset - Hannover
Marco Fabian: Guadalajara - Eintracht Frankfurt
Augusto Fernandez: Celta Vigo - Atletico Madrid
Juan Iturbe: AS Roma - Bournemouth (laina)
Ricardo Alvarez: vapaa - Sampdoria
Jere Uronen: Helsingborg - Racing Genk
Demarai Gray: Birmingham - Leicester
Adam Szalai: Hoffenheim - Hannover (laina)
Kevin-Prince Boateng: vapaa - AC Milan
Brad Jones: vapaa - NEC Nijmegen
Artem Kravets: Dynamo Kiev - VFB Stuttgart (laina)
Marko Grujic: Red Star Belgrad - Liverpool
Milan Bisevac: PSG - Lazio
Younes Belhanda: Dynamo Kiev - Schalke (laina)
Fredrik Lassas: HIFK - 1. FC Köln
Jermaine Jenas: lopetti
Adnan Januzaj: Borussia Dortmund - Manchester United (lainan päättäminen)
Shani Tarashaj: Grasshoppers - Everton (kevätkausi lainassa Grasshoppersissa)
Joe Cole: Aston Villa - Coventry (lainan vakinaistaminen)
Morgan Amalfitano: vapaa - Lille
Jan Kirchhoff: Bayern München - Sunderland
Ivo Pinto: Dinamo Zagreb - Norwich
Dani Osvaldo: Porto - Boca Juniors
Riku Riski: Rosenborg - Dundee United (laina)
Benik Afobe: Wolverhampton - Bournemouth
Lewis Grabban: Norwich - Bournemouth
Kasper Hämäläinen: Lech Poznan - Legia Warsaw
Henri Saivet: Girondines de Bordeaux - Newcastle
Steven Caulker: QPR (lainassa Southamptonissa) - Liverpool (laina)
Nemanja Vidic: Inter Milan - vapaa
Jonjo Shelvey: Swansea - Newcastle
Jermaine Pennant: vapaa - Tampines Rovers (Singapore)
Alessandro Diamanti: Watford - Atalanta (laina)
Jonathan Parr: Ipswich - Strömsgodset
Mohamed Elneny: Basel - Arsenal
Vagner Love: Corinthians - AS Monaco
Alessandro Schöpf: Nürnberg - Schalke
Jonas Hofmann; Borussia Dortmund - Mönchengladbach
Szabolcs Huszti: Changchun - Eintracht Frankfurt
Kaan Ayhan: Schalke - Eintracht Frankfurt (laina)
Dame N'Doye: Trabzonspor - Sunderland (laina)
Lum Rexhepi: Lilleström - HJK
Dario Luzcano: Lucerne - Ingolstadt
Anthony Caceres: Central Coast Mariners - Manchester City (lainaan Melbourne Cityyn)
Charlie Austin: QPR - Southampton
Ashley Cole: AS Roma - vapaa - Los Angeles Galaxy
Cedric Gogoua: SJK - Partizan Belgrad
Claudio Beauvue: Olympique Lyonnais - Celta Vigo
Erik Sviatchenko: FC Copenhagen - Glasgow Celtic
Adriano: Barcelona - AS Roma
Timm Klose: Wolfsburg - Norwich
Nordin Amrabat: Malaga - Watford
Remi Walter: Nice - Nancy
Adrian Mutu: Pune City - Asa Tirgu-Mures
Daniel Amartey: FC Copenhagen - Leicester
Nemanja Vidic: Inter Milan - vapaa
Anthony Stokes: Glasgow Celtic - Hibernian (laina)
Faith Friday Obilor: RoPS - Inter Turku
Steven Naismith: Everton - Norwich
Costel Pantilimon: Sunderland - Watford
Remo Freuler: Lucerne - Atalanta Bergamo
Sam Byram: Leeds - West Ham
Marcello Trotta: Avellino - Sassuolo
Danny Graham: Sunderland - Blackburn (laina)
Jose Angel Crespo: Aston Villa - Rayo Vallecano (laina)
Andrej Kramaric: Leicester - Hoffenheim (laina)
Yann Kermorgant: Bournemouth - Reading
Arturo Juan Rodriquez Perez-Reverte: Cordoba - Dundee United (laina)
Franck Tabanou: Swansea - St. Etienne (laina)
Papy Djilobodji: Chelsea - Werder Bremen (laina)
Ciro Immobile: Sevilla - Torino (laina)
Marius Wolf: 1860 München - Hannover
Hugo Almeida: Antzhi Mahatskala - Hannover
Marcelo Diaz: HSV- Celta Vigo
Mauro Zarate: West Ham - Fiorentina
Tarmo Kink: Levadia - SJK
Gary Hooper: Norwich - Sheffield Wednesday (lainan vakinaistaminen)
Giuseppe Rossi: Fiorentina - Levante (laina)
Alessio Cerci: Atletico Madrid - Genoa (laina)
Steve Harper: Newcastle - Sunderland
Cristian Tello: Barcelona - Fiorentina (laina; ollut lainassa Portossa)
Zdravko Kuzmanovic: Basel - Udinese (laina)
Anders Lindegaard: West Bromwich - Preston (laina)
Otto Virtanen: IFK Mariehamn - Hibernian
Victor Valdes: Manchester United - Standard Liege (laina)
Richard Gadze: Delhi Dynamos - HJK
Juho Mäkelä: VPS - HIFK
Giulio Donati: Bayer Leverkusen - Mainz
Christian Atsu: Chelsea (lainassa Bournemouthissa) - Malaga (laina)
Moussa Marega, Jose Sa: Maritimo - Porto
Aleksei Jeremenko jr: Jaro - SJK
Shaun Wright-Phillips: vapaa - New York Red Bulls
Emmanuel Adebayor: vapaa - Crystal Palace
Alexandro Pato: Corinthians - Chelsea (laina)
Gaston Ramirez: Southampton - Middlesbrough (laina)
Gervinho: AS Roma - Hebei Fortune
Stephan El Shaarawy: AC Milan (lainassa Monacossa) - AS Roma (laina)
Jelle van Damme: vapaa - LA Galaxy
Ramires: Chelsea - Jiansu Suning
Andros Townsend: Tottenham - Newcastle
Fredy Guarin: Inter Milan - Shanghai Shenhua
Philippe Senderos: Aston Villa - vapaa
Lamine Kone: Lorient - Sunderland
Gerhard Tremmel: Swansea - Werder Bremen (laina)
Sebastian Coates: Sunderland - Sporting Lissabon (laina)
Jonathan Guzman: Napoli - Carpi (laina)
Andrea Ranocchia: Inter Milan - Sampdoria (laina)
Daniel O´Shaugnessy: Brentford - Midtjylland (laina)
Carlos Mane: Sporting Lissabon - HSV (laina)
Euller: Fluminense - Lahti (laina)
Eder: Sampdoria - Inter Milan
Nemanja Vidic: lopetti
Alberto Paloschi: Chievo Verona - Swansea
Sandro: QPR - West Bromwich (laina)
Philippe Senderos: vapaa - Grasshoppers
Emil Conti: Futura - HIFK
Florent Malouda: vapaa - Wadi Degla (Egypti)
Patrick Bamford: Chelsea - Norwich (laina)
Matt Miazga: New York Bulls - Chelsea
Mario Suarez: Fiorentina - Watford
Rhoys Wiggins: Sheffield United -. Bournemouth
Wahbi Khazri: Girondines de Bordeaux - Sunderland
Adriano: vapaa - Miami United
Jemerson: Atletico Mineiro - AS Monaco
Florian Thauvin: Newcastle - Olympique de Marseille (laina)
Nigel de Jong: AC Milan - Los Angeles Galaxy
Emmanuel Emenike: Fenerbahce (lainassa Al-Ainissa) - West Ham
Antonio German: vapaa - Partick Thistle
Seydou Doumbia: AS Roma - Newcastle (laina)
Alex Pritchard: Tottenham - West Bromwich (laina)
Fabio Quagliarella: Torino - Sampdoria (laina)
Morgaro Gomis: Hearts - Motherwell (laina)
Prince-Desire Gouano: Bolton (lainassa Atalantassa) - Gaziantepspor
Don Cowie: vapaa - Hearts
Martin Montoya: Barcelona - Real Betis (laina)
Serdar Tasci: Spartak Moscow - Bayern München (laina)
Eder: Swansea - Lille (laina)
Kaan Kairinen: Inter Turku - Midtjylland
Nadir Ciftci: Glasgow Celtic - Eskisehispor (laina)
Diego Perotti: Genoa - AS Roma (laina)
Alexander Büttner: Dynamo Moscow - Anderlecht (laina)
Rhoys Wiggins: Sheffield Wednesday - Bournemouth
Giannelli Imbula: Porto - Stoke
Oumar Niasse: Lokomotiv Moscow - Everton
Mathieu Debuchy: Arsenal - Girondines de Bordeaux (laina)
Leroy Fer: QPR - Swansea (laina)
James Maddison: Coventry - Norwich (pysyy lainassa Coventryssä)
Abdoulaye Doucoure: Rennes - Watford (lainaan Granadaan)
Adalberto Penaranda: Granada - Watford
Federico Fazio, Alex Pritchard: Tottenham - Sevilla (laina)
Milos Veljkovic: Tottenham - Werder Bremen (laina)
John Souttar; Dundee United - Hearts
Yohan Benalouane: Leicester - Fiorentina (laina)
Marco van Ginkel: Chelsea (lainassa Stokessa) - PSV Eindhoven (laina)
Jordi Gomez: Sunderland - Blackburn (laina)
Ritchie de Laet: Leicester - Middlesbrough (laina)
Jordan Rhodes: Blackburn - Middlesbrough
Nick Powell: Manchester United - Hull (laina)
Steven Fletcher: Sunderland - Olympique Marseille (laina)
Yaya Sanogo: Arsenal (lainassa Ajaxissa) - Charlton (laina)
Aidan Nesbitt: Glasgow Celtic - Partick Thistle (laina)
Francesco Pisano: Bolton - Avellino (laina)
Denis Cheryshev: Real Madrid - Sevilla (laina)
Abiola Dauda: Vitesse Arnhem - Hearts (laina)
Colin Kazim-Richards: Feyenoord - Glasgow Celtic
Ryan Williams: vapaa - Inverness
Liam Hughes: Cambridge United - Inverness
Oumar Diaby: Levski Sofia - Hamilton
Jackson Martinez: Atletico Madrid - Guangzhou Evergrande
Ivan Tatomirovic: FK Sarajevo - HJK
Alex Teixeira: Shaktar Donetsk - Jiangsu Suning
Anthony Annan: Stabaek - HJK
Alfredo Morelos: Independiente - HJK

Kiitos Brahms

Nyt seuraa julkista ripittäytymistä, mitä toki olen sosiaalisessa mediassa aiemminkin harrastanut. Tämä on narsistinen väline, joka saa luulemaan, että muutkin olisivat omista sisäisistä tutkisteluista kiinnostuneita.

Kävin Pasilan kirjastossa, jossa aurinkoni nousi Brahmsin sellosonaattien myötä. Hieno ajatus soitattaa musiikkia kirjastossa! Vaikka musiikki onkin jokapäiväinen seuralaiseni, tuo yllättävä kohtaaminen valaisi päiväni.

Minun on usein ollut viime aikoina vaikeaa löytää monista asioista positiivinen puoli. Tämän luulen johtuvan siitä, että mielekkyyden kokemus on ollut kortilla: se, että kokisin voivani tehdä jotain sellaista, jossa kokisin voivani kanavoida johonkin konstruktiiviseen omaa osaamistani ja kokemuksiani. Instituutiot: työ ja politiikka tuottavat pettymyksiä toistensa perään siinä määrin, että olen usein alkanut uskomaan itselleni puolustusaseiksi kasvattamien häränsarvien kuuluvan olennaisena osana anatomiaani siinä määrin, että puolustuksesta on tullut usein paras hyökkäys.
Olen alkanut pitämään itseäni hankalana tyyppinä, ja kehittänyt itselleni yliminän, etsien ja löytäen tekemisissäni virheitä silloinkin kun niitä ei ole. Olen alkanut uskoa, että olen ylikoulutettu, väärää sukupuolta, väärä mies väärässä paikassa, vaikka olenkin oikea mies väärässä paikassa. Minusta on tullut kävelevä itseään toteuttava ennustus.

Brahms muistutti siitä, että moni asia on niin hyvin, että moni muukin toivoisi, että ne olisivat niin hyvin. Perhe, korvat, joilla nauttia musiikista, (heikohkot) silmät, joilla lukea kirjoja, (heikohkopolviset) jalat, joilla juosta metsässä ja ystävät. Perheelle ja ystävillekin on valitettavasti aika ajoin näyttäytynyt tämä edellä avaamani mielekkyyden kokemisen kriisi.

Kiitos tosiystävilleni, että olette, ja kiitos Brahmsille siitä, että olet tehnyt, ja anteeksi kaikille niille, jotka ovat sattuneet sijaiskärsijöiksi häränsarvien tielle. Toistaiseksi aion käyttää aikaani mahdollisimman paljon tärkeiden asioiden parissa, ja vähemmän potentiaalista turhautumaa aiheuttavan parissa. Vaikka olisi joku uusi projekti kyllä jossain vaiheessa ihan kiva.

Tosi iisi breikki

Työnantajani HUS luopui paperisista työmatkaseteleistä, ja siirtyi sähköiseen, joka ladataan puhelimeen. Vietin puolitoista perherauhaa uhannutta tuntia aamulla yrittäessäni ladata aplikaatiota puhelimeen, tarkoituksenani mennä ostamaan ensin lipputuotteen kantaosa Matkahuollosta ja sitten lataamaan puhelimen kanssa siihen kyseistä lippua ärkioskilta. 100 euron edestä etuutta puhelimessani kävelin sitten Matkikseen, josta pahoitellen todettiin, että jotta ärrällä voitaisiin ladata lippu, pitäisi ensin ostaa kerran se omilla rahoillaan Matkahuollosta. Kyseeseen tulevat Matkahuollon 22 matkan lippu (188 euroa) tai Matkahuollon 44 matkan lippu (316 euroa), Porvoon Liikenteeseen etuseteli ei kelpaa. No, minulla ei ole rahaa tuohon 316 euron lippuun, kun taas 22 matkan lipulla minulla ei ole käyttöä kuin yhden kerran, nyt joulunaikaan, kun saan (onneksi) kunnollisen melkein parin viikon tauon työmatkustamisesta.

Onneksi sentään Matkahuollon työntekijä ymmärsi kertoa minulle Matkahuollon 20 matkan lipusta, joka maksoi vain 140 euroa. Niin että vaikka en saanutkaan käytettyä 100 euron etuuttani, tämä pehmensi tappiotani 48 eurolla. Muuhun ei olisikaan ollut varaa, kun piti ottaa joulun välipäiviksi palkatonta vapaata.

Pitäkää tunkkinne HUS. Tarkoitus on kai ollut vähentää etuuden käyttämisen määrää, niin mahdottomaksi se on tehty. Ja ilmeisesti kehyskuntalainen ei ole samanarvoinen HSL-alueen työntekijän kanssa. "Onneksi" sentään tämä vähempiarvoisuus ei enää jatkossa ole niin silmiinpistävä, kun HUS on juuri pienentänyt etuuden kuukausittaista määrää kahdesta kympistä yhteen.

Palvelun tarjoaa Eazybreak. Tosi iisi. 

Ei se politiikka, vaan tehdyt päätökset

Ilmoitin tänään julkisesti, että en tästä lähtien kannata poliitikkoja, jotka tekevät keskeisten arvojeni tai etujeni valtaisia päätöksiä, Miksi kannattaisin? Minähän olen ensin kansalainen, ja sellaisena äänestäjä, joka suorittaa äänestyskopissa kuluttajanvalinnan, ja tätä olen aina,  vaikka itse lukeutuisinkin päättäjiin, millaiseksi en itseäni puolueen on-off -aktiivina rivijäsenenä lue.

Jos olisin tästä toista mieltä, tällöin minun pitäisi pystyä sijoittamaan janalle kaikkien asioiden tärkeysjärjestys, jolloin voisin samalla hyväksyä tavoitteideni vastaiset päätökset itselleni vähemmän tärkeissä asioissa. Samaten minun pitäisi pystyä perustelemaan itselleni, miksi ihmeessä puolustelisin itselleni ja toisillekin tällaisia itselleni vääriä ratkaisuja, jotka ovat tehneet toiset kuin minä itse. Ja tähän en pysty, kansalaisena, enkä näe sitäpaitsi siinä pointtia. En ymmärrä, miksi minun pitäisi nähdä jotain puolusteltavaa esimerkiksi helsinkiläisten tai jossain muualla asuvien poliitikkojen päätöksissä, jotka ovat omien etujeni ja arvojeni vastaisia.

Viime kädessä kyse on siitä, miksi näkee poliittisten puolueiden tehtävän. Ovatko ne jonkin asian hoitamista varten perustettuja asiayhteisöjä (Gesellschaft), vaiko yleisesti ottaen samanmielisten yhdessäoloyhteisöjä (Gemeinschaft). Toki yhteenliittymissen edellytyksenä on riittävän yhteneväinen arvomaailma, silloinkin kun yhteisön tehtävä nähtäisiin käytännöllisenä, ellei sitten puolueita redusoida silkoiksi vaaliyhdistyksiksi tai -liitoiksi.

Loppuun sopii sitaatti sellaiselta poliitikolta, jonka toimintaa ja arvoja en kovin usein allekirjoita. Ben Zyskowicz totesi kerran Hyvissä herroissa "Moses is moses and bisnes is bisnes". Näin se on. Ystävät ovat yksi asia, poliittiset päätökset toinen.

In memoriam Kurt Masur

Kuulin Masuria syyskuussa 2011 tuoreessa Musiikkitalossa, jonka Masur tavallaan vihki käyttöön siinä mielessä että Helsingin konserttielämä oli jo pitkään odottanut taloa, joka mahdollistaisi tällaisenkin vierailun, jonka takia meikäläisten konserttien palkkabudjettia piti hieman venyttää. Ja kannatti venyttää. Silloin Kurt tarjosi suuren hetken suuren musiikin, Mozartin ja Brucknerin parissa. Masur oli myös rohkea ihminen, humanisti, jolla oli näkyvä rooli Berliinin muurin murtamisessa.

Eilen kuolleen kapellimestari Kurt Masurin kunniaksi julkaisen uudestaan arviointini maestron Helsingin-konsertista syksyltä 2011, ja samalla vähän musiikkitalonkin arvostelun (jonka uudelleennimeämistä Paavo Berglund-taloksi olen esittänyt). Saan täten kunnian muistella jo toista Kurtia; ensimmäinen oli myöskin paikan päällä kuulemani Kurt Sanderling muutama vuosi sitten.

Olisi jälkiviisastelua alkaa ikävöidä tässä vaiheessa VR:n makasiineja, vaikka niihin olikin kaupunkikuvassa tottunut. Lisäksi niiden ylitse oli hieno, esteetön näkymä Kallioon ja niissä pidettiin tunnelmallisia kirppiksiä. En koskaan pitänyt musiikkitalolle suunniteltua paikkaa ideaalisena, sehän oli kaupungin ja valtion välisen onnettoman maapolitiikan jakojäännös, ei vain pienin yhteinen nimittäjä vaan ainoa mahdollisuus. Epäilin myös, voiko musiikkia kuunnella noin liikennöidyssä paikassa, ja pidin arkkitehti Kaarin Taipaleen ehdotusta rakentaa Musiikkitalo Mäntymäen kentälle varteenotettavana. Lopulta minulla alkoi olemaan koossa niin paljon hankkeeseen liittyviä varauksia, että musiikki-ihmisenäkin olisin ollut valmis kyseenalaistamaan sen tarpeellisuudenkin, oikeilla ja keksityilläkin argumenteilla. En kyseenalaista enää. Tervetuloa Musiikkitalo.

Toki tämä olisi ollut tuhannen taalan paikka wau-arkkitehtuurille. Vähän vaatimattomana musiikkitalo ei tosin vie liikaa huomiota Eduskuntatalolta, ja kuten Kiasmakin, sisältä avautuu aivan uudenlaisia kaupunkimaisemia. Helsinki ei ole enää entisensä, ja hyvä niin. Toki Musiikkitalo edustaa postimerkkikaavoitusta, joka tekee minkään kokonaisvaltaisen keskustasuunnitelman toteutumisesta entistäkin mahdottomampaa. 

Tärkeintä on kuitenkin se, että talo toimii. Ja toimiihan se. Sisääntulo- ja ulosmenoreitit ovat kyllä liian sokkeloisia ja ahtaita ainakin parvelle, mutta tärkein, eli akustiikka, vaikuttaa lupaavalta. Saksalaismaestro Kurt Masurin konsertin ensimmäisessä numerossa, Mozartin Linziläissinfoniassa akustiikan erottelukyky antoi jo hieman ymmärtää: Mozartin puupuhallinsoolot kuuluivat mukavasti. Päänumerossa, Brucknerin seiskassa kuultiin sitten jo hieman hehkuakin. Kuulija kietoutui Brucknerin äänimaton hellivään syleilyyn. Musiikkitalo syntyi. Eläköön Helsingin musiikkitalo, Bruckner, Kurt Masur ja Radion sinfoniaorkesteri!

Allaolevan muistelman jaoin Masurin kotisivulla (jonne pääsee klikkaamalla otsikkoa):

I heard him live just once, in the september of 2011 in Helsinki just inaugurated Music Hall. He in a way inaugurated the hall, giving the city in its long awaited music hall a worthy concert with Mozart Linzer and very tender Bruckner seventh. A worthy farewell of a brave man. Conductors don't retire, they die. Bravery was the only option for him: he lived music till the end even if the mortality of human body tried to set obstacles for him. He also remained and stood when the Berlin wall fell. Great musician, perhaps an even more inspiring man.

Kieli erottaa, ei yhdistä

Kielen sanotaan olevan kommunikaation väline. Se on myös itseilmaisun väline, ei vain yksilöllisen, vaan myös kulttuurin ilmaisemisen ja siirtämisen. Sellaisena se mahdollistaa monet väärinymmärrykset.

Hiekkalaatikolla samanikäiset lapset yleensä hakeutuvat toistensa seuraan. Erään lapsenvahdin kanssa juttelin tänään lähipuiston hiekkalaatikolla, että luultavasti he yleensä myös ymmärtävät toisiaan, tai ainakin ovat jotenkin samalla aaltopituudella. Totesin hänelle, että tämä aaltopituus taitaa ylittää kielten ja kulttuurien väliset rajat. Sitten kun lapset oppivat puhumaan, alkavat vaikeudet. Kielellä on helpompi teeskennellä kuin eleillä.

Sanallinen ulottuvuus rikastaa aiemmin katseisiin, eleisiin ja äännähdyksiin - siis ruumiinkieleen - perustunutta ei-verbaalista kommunikaatiota, ja lisää väärinymmärryksen mahdollisuuksia. Kieli mahdollistaa ei-sanallisen kommunikaation kanssa ristiriitaisten viestien välittämisen, valehtelun ja manipuloinnin. Ja kun kieli ei ole vain puhdasta, kulttuurikontekstista irrotettua viatonta itseilmaisua, se kytkeytyessään kulttuuriin lisää väärinymmärtämisen mahdollisuuksia ainakin kolmanteen potenssiin.

Kieli voi siis olla kommunikaation väline, olettaen, että kieliä olisi vain yksi, eikä mitään murteita tai idiolekteja eli yksilöllisiä tulkintoja dialekteista. Oikeammin kuin viestintäväline, kieli on itseilmaisukeino, ja ristiinpuhumisen, väärintulkitsemisen ja väärinymmärryksen työkalu. Mihinkään muuhun johtopäätökseen ei voi tulla kun havainnoi sitä sekä tahattoman että tarkoituksellisen ristiinpuhumisen, juoruilun, väärintulkitsemisen ja väärinymmärtämisen määrää, johon aikuiset syyllistyvät, jo koululaisetkin.

Lapsista yhteiskuntasopimuksen maksumiehiä

Miksi koululaisilla on subjektiivinen oikeus syyslomaan, hiihtolomaan, 2 viikon joululoma ja 2 ja 1/2 kuukauden kesäloma? Tästä tulee lomailua yli 3 kuukautta vuodessa, 13-14 viikkoa. Samanaikaisesti monilla - jotka saattavat olla vanhempia, näiden koululaisten vanhempia - ei ole oikeutta lomaan lainkaan.

Moni sekoittaa vuosilomaoikeuden ja loman toisiinsa. Jos pätkätyöläisellä kertyisikin kaksi päivää kuukaudessa vuosilomaoikeutta, ei hän niitä välttämättä ehdi pitämään, vaan hän saattaa olla työttömänä juuri sen jakson kun loma kestää. Näin kävi minullekin joitakin kertoja, silloin kun vielä olin pätkätyöläinen. Työttömyys ei ole lomailua.

Työttömien lisäksi, monilla ihmisryhmillä ei ole lomaa, kuten yrittäjillä tai heihin rinnastetuilla apurahatutkijoilla tai -taiteilijoilla, sillä heidän apurahansa riippuvat näytöistä, eli julkaisuista, ja koko ajan on taottava.

Sitten vastapainoksi kuulemma on joitakin ihmisiä, joilla on peräti 38 päivän vuosilomaoikeus. Näitä kuulemma on julkisella sektorilla, missä minäkin olen suuren osan työuraani työstänyt, mutta siltikin minulla on "vain" 28 päivän vuosilomaoikeus.

38 päivää saattaa kuulostaa paljolta, niin paljolta, että sitä kadehditaan Elinkeinöelämän keskusliittoa ja maan hallitusta myöten, semminkin kun päättäjillä ei virallisesti ja yrittäjillä ole tosiasiallisesti lomaa. Ainakaan siihen heillä ei ole subjektiivista oikeutta niin että sitä oikeutta suojeltaisiin. 38 päivää kuitenkin kalpenee koululaisten vuosilomien määrään, joka on lähes kolminkertainen verrattuna pisimpiin aikuisten vuosilomiin.

Jos niin kutsutussa yhteiskuntasopimuksessa katsottaisiin, että on hyvä kajota vuosilomiin, samalla se aika, jolloin lapset ovat heitteillä, pidentyy entisestään. Halutaanko lapset laittaa yhteiskuntasopimuksen maksumiehiksi, siis lapset, ei vain lapsiperheet tai yksinhuoltajat, joille jo nykyisellään omien usein huhupuheiksi jäävien lomien ja lasten lomien yhteensovittaminen on mahdoton yhtälö?

Halutaan. Tästä antaa viitteitä myös subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkaminen, lukukausimaksujen tuleminen korkeakouluihin, puheet (vanhempien) työajan pidentämisestä, päivähoitoryhmien koon kasvattaminen ja iltapäivätoiminnan hintojen kaksinkertaistaminen.

Lisaa lähiötä Helsinkiin?

Lisää kaupunkia Helsinkiin! -taisteluhuudokseen ottaneet väärinymmärretyn urbanismin tunnustajat aikovat lisätä Helsingin lähiöitymistä. Sillä jos kaupunkia rakennetaan lisää rakentamalla lisää lähiötä tiivistämällä lähiöitä, saadaan tiiviimpiä lähiöitä, ei kaupunkia.

Ei kaupunki ole pelkkä asukas- ja kuutiometrikeskittymä. Jos olisi, silloinhan esimerkiksi vankilaa voisi väittää kaupungiksi, tai varuskuntaa. Kaupunki on myös ihmisten toimintaa, heidän välisiä suhteitaan, merkityksenantoja, historiaa, joka myös toki elää tämän toiminnan, suhteiden ja merkityksenantojen mukana ja uusintaa itsensä aina uusille kaupunkilaisille. Kaupunki on kuitenkin vähän kuin valtio, tai yhteiskunnallinen instituutio: vaikka se on ihmisten rakentama, on se paljon muutakin kuin inhimillisen interaktion summa: kaupungin olemus, sen substanssi ei palaudu oikein mihinkään muuhun kuin kaupunkimaisuuteen. Eikä kaupunkia voi rakentaa, kuten olen aiemmin kirjoittanut. Vaikka tuotettaisiin Hakaniemen torista tarkka pastissi Tuurin kyläkaupan ulkopuolelle, ei se olisi kaupunkia, koska se olisi historiaton, epäaito, suhteeton, merkityksetön.

Lisää lähiötä rakentaminen tarkoittaa sitä, että lähiön vanhojen asukkaiden ympäristö huononee, ja uudet asukkaat saavat huomattavasti vanhaa rakennuskantaa kalliimpia asuntoja. Jos ja kun rakentamista perustellaan sillä, että tarjonnan lisääminen hillitsisi hintatasoa, tämä hillintä ei oikein ole osoittautunut toimivaksi. En vastusta kategorisesti kaikkea rakentamisesta, mutta ovatko esimerkiksi Vallilan konepajan asunnot laskeneet Vallilan hintatasoa tai Kalasataman rakentaminen Sörnäisten hintatasoa?

Lähiön rakentamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa, sillä lähiöissä on paljon hyvää: suhteellisen luonnonläheinen ympäristö ja (yleensä) kuitenkin toimivat joukkoliikenneyhteydet keskustaan (jollainen pääkaupunkiseudulla kuitenkin edelleenkin on yksi tosiasiallinen, Leppävaaran, Itäkeskuksen, Myyrmäen ja Aviapoliksen noususta ja Espoo-Kazakstanin nostattamisesta huolimatta. Ja Tapiola, josta piti tulla luonnonläheinen satelliittikeskusta, on jotenkin unohdettuna näivettynyt).

Lähiöiden tärkein vahvuus on kuitenkin niiden kohtuullinen asumisen hintataso (verrattuna keskustaan); kalliin uusiorakentamisen sanotaan milloin laskevan vanhemman asuntokannan hintaa ja milloin taas nostavan vanhan asunto-omaisuuden arvoa, koska uusiorakentamisen sanotaan takaavan palveluiden pysymisen alueella ja toisaalta nostavan myös alueen yleistä arvostusta. Jolloin uudet, kalliimmat asunnot nostavat vanhempien, halvempien asuntojen hintoja. Kaupungin lisälähiöittäjät vievät lähiöiltä niiden hyvät puolet: luonnonläheisyyden ja kohtuullisen hintatason.

Eivät oikein osaa päättää nämä, nykyiset urbanistit, mitä haluavat ja millä argumenteilla. Kannattaa olla tarkkana siinä, että valitsee etukäteen sellaiset perustelut, jotka voi osoittaa jälkikäteen oikeaan osuneiksi.

Mikä sitten voisi olla oikeaa kaupunkia? Kelpaisiko Manhattan? Sen asukastiheys on melkein 28 000 asukasta neliökilometriä kohden, kun se Helsingissä taas on 2944 asukasta neliökilometrillä. Kaupunkimaiseksi ympäristöksi Manhattanin erottaa paitsi asukastiheytensä perusteella, myös sillä, että sen kaupunkikuva on kaupunkimainen. Ja sitä nämä lisää kaupunkia -haikailijat eivät ymmärrä. He kun luulevat, että kaupunkia tuotetaan vain heittämällä lisää kuutioita kaupunkiin, kaupunkimaisuudesta viis.

Eroksi metropoliksi haikailevaan Helsinkiin Manhattanilla on myös ymmärretty virkistysalueiden arvo: ei tulisi kuuloonkaan, että Central Parkille rakennettaisiin koskaan yhtään mitään, toisin kuin meidän Keskuspuistoomme, jota ovat viimeksi huonontaneet Hakamäentien leventäminen, Kuninkaantammen rakentaminen, ylimitoitetut Jokeri kakkosen tunnelityöt; lisäksi sinne on suunniteltu asuinaluetta Laaksoon ja keskisen Keskuspuiston kaventamista "kaupunkibulevardin" takapihoiksi.

Hallituspuolue piilottelee joukkomurhiin yllyttäjää

Entinen kansanedustaja James Hirvisaari (Muutos 2011; halunnevatko palauttaa Suomen vuoteen 2011?) tuoreessa Facebook-statuksessaan toivoi ja oli valmis rohkaisemaan "lopullista kollektiivista ratkaisua". Jotta häntä ei saataisi kiinni kansanryhmän kimppuun yllyttämisestä, hän ei suoraan maininnut, minkä suhteen, mutta oletettavasti se koski "kehitysmailta karanneita karvaranteita" siltä osin kuin kenttätuomioistuimet ja puihin ripustamiset eivät riittäisi.

Sentään Perussuomalaiset ymmärsivät hankkiutua eroon tästä miehestä. Suomen Sisu ei, sillä hän vaikuttaa edelleen heidän Päijät-Hämeen piiripäällikkönään. Perussuomalaisten olisi syytä hankkiutua seuraavaksi eroon tämän järjestön puheenjohtajasta, joka on heidän kansanedustajansa Olli Immonen.

Opiskeluaikanani elätin itseni siivouksella. Työnjohtajani opetti minulle tuolloin, että silloin kun ei ole aikaa, tehdään lumesiivous. Tämä tarkoitti pöfföjen moppaamista kokolattiamaton alle.

Perussuomalaiset ovat tehneet riveissään lumesiivouksen. Vaikka he harjasivatkin Hirvisaaren maton alle, niin tämän maton päällä seisoo Olli Immonen, ja niin kauan kun seisoo, Perussuomalaiset piilottelevat joukkomurhiin yllyttäjää, ja hallitus piilottelee takarivissään puoluetta, joka on "laillisuuskriittinen".

Onnea Markku Rossi!

Kansanedustaja Markku Rossi (Kesk., Kuopio) ilmoitti viikonloppuna virallistavansa suhteensa elämänkumppaninsa kanssa. Paljon onnea Markku Rossille!

Markku Rossi äänesti äskettäin sukupuolineutraalia avioliittolakia vastaan. Toki on Rossin oma asia, kaipaako hän virallistetulle suhteelleen vielä avioliiton statustakin, mutta äänestysratkaisua on vaikea ymmärtää, johdonmukaisuuden tai oman elämänratkaisun nimissä. Miksi hän pyrki vähentämään oman valinnanvapautensa skaalaa, pienentämään poliitikkona sitä mahdollisuuksien kenttää, jolla hän kansalaisena liikkuu, puhumattakaan kaikista muista kansalaisista? Toki yksi mahdollisuus on, että hän on muuttanut mielensä/kääntänyt takkinsa, mikä tietysti on sallittu, keskustalaisellekin.

Joka tapauksessa, toivottavasti Markku Rossin teko rohkaisee muitakin maakunnissa tulemaan kaapista, elämään omina itsenään, etenkin asian kanssa jo kymmeniä vuosia piilottelemaan joutuneita, ja toivottavasti Markku Rossi rohkaisee muitakin keskustalaisia näkemään suopeammin sen, että ihminen saa elää sen kanssa, jota rakastaa.

Demokratian esittämistä

Joukkovoima hallituspolitiikkaa vastaan -Facebook -ryhmässä joku oli kiinnittänyt huomionsa siihen, kuinka harva kansanedustaja näytti olleen paikalla täysistunnossa. Täysistunto on pitkälti esittämistä, todellinen työ tehdään enimmäkseen ihan muualla. Eniten paikalla olijat tekevät työnsä huonoimmin. He kiinnittävät enemmän huomiotaan siihen, onko tukka hyvin, ja kamerat paikalla kuin käsilläoleviin kysymyksiin. 

Jos kansanedustajalla on aikaa tarttua jokaiseen lillukanvarteen - siihen, mitä joku toinen paikalle unohtunut on erehtynyt sanomaan tai unohtanut deletoida puheestaan - täysistuntopuheissa, ei tee työtään kunnolla. Joka on kansalaisten ja sidosryhmien kuulemista pääosin, siltä osin kuin se ei tapahtu valiokunnissa.

Postmodernia tiedepolitiikkaa

Nykyinen hallitus on sitten viimeistellyt postmodernisaation, vaikka hallituksessa on postmodernisaatiota vastustava puolue Perussuomalaiset. Tämä on sikäli yllättävää, että eiväthän he ole pakolaispoliittista ärhentelyä lukuunottamatta saaneet puumerkkiään näkyviin hallituspolitiikassa oikein missää. Tiedepolitiikka on kuitenkin vastoin heidän ja kenenkään muunkaan parempaa ymmärrystä postmodernia.

Francois Lyotardin mukaan postmodernisaatio tarkoittaa sitä, että sellaiset suuret (kehitys)kertomukset, jotka oikeuttivat tieteen ja tiedon yhteiskunnallisen aseman ja merkityksen, ovat kriisiytyneet. Niin ovat. Nykyinen hallitus vihaa tieteellistä tutkimusta ja koeteltua tietoa kiihkeästi, käytti tämän vihan todistuskappaleena sitten yliopistojen yt-neuvotteluista kertovia lukuja tai Sipilän dosentti- ja Stubbin kolmen kuukauden lomapuhediskursseja.

Ajan henki on se, että elämänkoulu on korvannut koulun, ja tämän henkisen moukkuuden poliittinen ilmentymä on se, että vaikka näyttäisikin siltä, että Perussuomalaiset olisivat hallituksen äänettömiä yhtiömiehiä, niin kyllä nykyhallitusta vaivaa henkinen perussuomalaisuus.

Miksi hallitus ei voi sietää tutkijoita

Tiedonsosiologian klassikko Karl Mannheim on väittänyt, että tieto kytkeytyy yhteiskunnallisiin intresseihin ja on luonteeltaan ideologista. Mannheimin mukaan erityisesti yhteiskunnalliset tieteet ovat luonteeltaan ideologisia, palvellen valtaapitävien ryhmien tarpeita. Tämän välttämiseksi olisi tärkeää, että tutkijat ymmärtäisivät asettua valtaintressien ulko- ja yläpuolelle "vapaasti leijuvaksi" intelligentsiaksi. (Antikainen, Rinne & Koski 2000, 167.)

Toki tietoon liittyy paljon yhteiskunnallisia intressejä, valtaintressejäkin, eihän muuten hallituksessakaan olisi niin kovaa hinkua dissata sitä, ja juuri siksi, että tutkijat ovat ottaneet Mannheimin lähetyskäskyn tosissaan, pyrkien hellimään riippumattomuuttaan. Kai heidän pitäisi ymmärtää mielistellä sitä kättä, joka ruokkii, mutta kun ei, vaan purevat. Jürgen Habermasin käsitteitä käyttäen käytännöllis-hermeneuttinen tiedonintressi pyrkii emansipatoriseksi, eikä tämä sovi teknisen tiedonintressin pirtaan.

Vallanpitäjät dissaavat tieteellistä tutkimusta siksi, että kriittinen tiedonintressi ei suinkaan aina näytä poliittista päätöksentekoa mitenkään mairittelevassa valossa, semminkin kun hallituksemme säheltää täysin piittaamatta siitä, mitä tieteellinen tutkimus osoittaa.

Koulutus sosiaalistaa, mutta mihin?

Ihminen oppii olemaan ihminen perheessä tapahtuvassa primaarisosialisaatiossa. Ihmisiksi hän oppii elämään sekundaarisosialisaatiossa, joka tapahtuu kasvatuksen koulutukseksi systematisoivissa kasvatusinstituutioissa, ensin päiväkodissa ja sitten koulussa. Mitä tähän ihmisiksi elämiseen oppimiseen sitten kuuluu, ja mitä tekemistä koulutuksella on sen kanssa?

Toki sekundaarisosialisaatiossa voidaan jonkin verran paikata primaarisosialisaatiolta jääneitä aukkoja, olivat kyseessä sitten yleissivistyksen aukot tai kulttuuriset aukot. Koulutuksessa välitetään paitsi tietoja, myös yhteiskunnallisia (ammatillisia ja sukupuoli)rooleja ja niihin liittyviä normatiivisia odotuksia, ja tulkitsemaan tiettyä kulttuurista merkkijärjestelmää, meidän tapauksessamme arvopohjamme on kristillinen, ja kulttuurimme eurooppalainen ja suomalainen.

Sosiologiassa vallitsevan funktionalistisen integraatiokäsityksen - jota edustavat esimerkiksi Durkheim ja Parsons - mukaan koulu siirtäessään tietyn yhteisön arvoja ja sosiaalistaessaan normatiivisiin odotuksiin, toteuttaa yhteiskunnan koheesiota lisäävää funktiota, opettaessaan, että jokaisella on tehtävänsä ja paikkansa yhteiskunnallisessa työnjaossa.

Samalla koulu kuitenkin sisältää myös ristiriidan siemenen, uhaten integraatiota. Koulun nykyään julkilausuttunakin tehtävänä on tukea yksilöitä konstruoimaan itse tietoa ja kyseenalaistamaan vanha tieto, suhtautumaan kaikkeen (lähde)kriittisesti. On vaikea nähdä, miten tältä kriittiseltä (itse)reflektiolta voisi välttyä myöskään oman ainutkertaisen paikan tarkastelu, oman yhteiskunnallisen ja ammatillisen aseman ja roolin kyseenalaistamisena.

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että vallanpitäjät pelkäävät koulutusta, tarkemmin sanoen koulutettuja ihmisiä, heille kun koulutuksen sivutuotteena on saattanut päästä syntymään epäilys vallitsevan työjaon funktionaalisuudesta, oman aseman ja roolin tarkoituksenmukaisuudesta ja johdonmukaisuudesta omaan rooliin liittyvien odotusten ja siihen liittyvien tosiasiallisten kvalifikaatioiden välillä. Korkeakoulutettu ei osaa olla kiitollinen pöydältä heitetyistä almuista, saati nöyrä.

Kun on tietoinen epätarkoituksenmukaisuudesta, tulee myös tietoiseksi epäoikeudenmukaisuudesta, ja johtopäätöksenä on vallitseva epäjohdonmukaisuus tarkoituksenmukaisuuden ja oikeudenmukaisuuden välillä.

Paljon onnea Janne!

Tänään on tullut kuluneeksi Suomen säveltäjämestari Sibeliuksen syntymästä 150 vuotta. Hän on liian suuri maahamme jotta hänet osattaisiin paikoittaa. Hän on myös niin suuri, että kaikkea mitataan  Sibelius-mittapuulla, aivan samoin kuin jokainen argentiinalainen jalkapalloilija on uusi Maradona. Erittäin kuunneltavaa ja paikoin omaperäistäkin musiikkia säveltänyt Einar Englund onkin kuvaavasti nimennyt omaelämäkertansa "Sibeliuksen varjossa".

Suomessa ei arvosteta eikä tunneta Johan Julius Christian (Jean) Sibeliuksen tuotantoa. Koulukirjoissa luetellaan hänen arvostetuin ja/tunnetuin tuotantonsa, joka on yhteneväinen virallisen totuuden kanssa, jossa hän on säveltänyt loppuun seitsemän sinfoniaa, viulukonserton, muuta orkesterimusiikkia, lukuisia yksin- ja kuorolauluja ja vähäsen piano- ja pikkuriikkisen kamarimusiikkiakin. Siis kerrotaan, että Janne on tehnyt tällaista. Hänen musiikkinsa ei kuitenkaan ole elävää kansankulttuuria. Eikä voikaan olla. Pitäisi ottaa pois Janne kansakunnan kaapin päältä.

Kuitenkin aniharva suomalainen tunnistaa Sibeliuksen tuotannosta muuta kuin Finlandian, Karelian (Alla Marcia-osan Karelia-sarjasta), Valse Tristen, En etsi valtaa loistoa ja ehkä Jääkärimarssin (jos tietävät, että nekin ovat Jannen kynästä). Ne, jotka jaksavat seurata Sibelius-viulukilpailua, tunnistavat viulukonsertonkin, jota saavat nelivuotisen yliannostuksensa juuri edellämainituista kilpailuista. Suurin osa lukeneistosta tietänee sen verran, että Jannella kuulemma on seitsemän niitä sinfonioita, siten kuin he koulussa lukivat ja että ne kai ovat kansainvälisestikin arvostettuja (ovat ne! niitä ovat levyttäneet Herbert von Karajan, Arturo Toscanini, Lorin Maazel, Simon Rattle, Thomas Beecham, Leonard Bernstein, Colin Davis, Sergei Koussevitzky ja niin edelleen). Aniharva kuitenkaan tunnistaisi ainoankaan sinfonian ainuttakaan osaa, puhumattakaan siitä, että muistaisi, miten ne menevät. Enemmän kuin häpeä, se on surku. Uskon, että moni elämä rikastuisi ja saisi lisäsisältöä tämän ainutlaatuisen musiikin tuntemisesta. Ei vain Suomessa, vaan missä tahansa.

Suomessa Sibelius on niin omassa kastissaan, että muut ovat saaneet kulkea hänen varjossaan, kuten Einar Englundin elämäkerta muistuttaa. Koska Siballa ei täällä ole varteenotettavia kilpailijoita, hänen musiikkiaan ei pystytä suhteuttamaan. Vasta kansainvälisessä valaistuksessa hänen merkityksensä ja suuruutensa asettuu viitekehykseen.

Parhaiten Sibelius on saanut jalansijaa muissa Pohjoismaissa, Englannissa, Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Japanissa. Vaikeinta on ollut latinalaisessa Euroopassa, jossa ei ole sinfonisen musiikin traditiota, ja saksankielisessä Euroopassa, joka taas on sinfonian kotikenttää. Saksalaisilla on jo omat Beethoveninsa, Brahmsinsa, Mozartinsa, Mahlerinsa ja Brucknerinsa, vaikka osa heistä onkin itävaltalaisia.

Pieni palanen suhteellisuudentajua onkin siis paikallaan. Ei, Sibelius ei ole Beethoven, Bach, Mozart tai Haydn. He ovat musiikin universaalit jättiläiset, joiden tuotannon laatu ja merkitys kohottaa heidät  länsimaisen kulttuurin suurimpien nerojen joukkoon. Sibelius on pikemminkin seuraavan kategorian säveltäjiä, saman kaliiberin miehiä Brahmsin ja Tsaikovskin kanssa, ja se onkin jo paljon se. Niistä säveltäjistä, joiden merkittävin aktiivikausi on ollut 1900-luvun puolella, Sibelius on ehkä merkittävin sinfonikko maailmassa, Sostakovitsin ohella, ainakin omaleimaisin, tai ihan varmasti ainakin hänen sinfoniansa ovat keskenään erilaisimpia. Kuitenkin ne muodostavat sarjan.

Ensimmäinen sinfonia on nuoruudentyö, kuitenkin taiteellisesti täysipainoinen sellainen. Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli nuoren säveltäjän julistus ”täältä tulen minä”; samalla se paalutti suomalaisen sinfoniakirjallisuuden syntyneeksi. Sibeliuksen aikalaisen, Robert Kajanuksen levytys on teoksesta referenssitallenne; uudemmista versioista Lorin Maazelin Wienin filharmonikkojen kanssa 60-luvulla tehty levytys on paras. Berglundin ja Helsingin kaupunginorkesterin taltioinnissa on säröä ja elävyyttä.

Jos ensimmäinen sinfonia julistaa suomalaisen säveltaiteen syntyä, toisella sinfonialla nähdään usein kansallista merkitystä. Se muodostaa 40-minuuttisen, koko ajan kasvavan kaaren, ja se kerää vauhtia loppuhuipennukseensa ennenkuulemattomalla tavalla lähes 20 minuutin verran. Kajanuksen ja Koussevitzkyn klassisten levytysten lisäksi pidän John Barbirollin romanttisesta, George Szellin virtuoosisesta ja analyyttisestä ja Neeme Järven selvästi Kajanusta heijastelevasta digitaalilevytyksestä. Hienoja levytyksiä toisesta sinfoniasta löytyy kuitenkin lukuisia.

Kolmas sinfonia onkin vaikeampi, ainakin sille on vaikeampi tehdä oikeutta kuin kahdelle ensimmäiselle. Kun toinen osa soveltuu säestämään herrasmiesten rauhallisia puistokävelyitä, niin finaali, jossa kaaos kristallisoituu kosmokseksi, on erittäin vaikeaa toteuttaa kontrolloidusti ja kuitenkin siten, että vaikutelma on vääjäämätöntä järjestystä kohti kulkeva kaaos. Kajanuksen levytyksen tavoin tässä ei ole onnistunut lähellekään kukaan toinen; sir Colin Davisin livetaltiointi Sibelius-Akatemian orkesterin kanssa yltää lähelle, lisäksi siinä on liikuttavalla ja hikoiluttavalla tavalla tarttuvaa innostuksen paloa. Siban orkka soittaa henkensä edestä. Valitettavasti tätä taltiointia ei ole kaupallisessa levityksessä, ja aivan ihanteellisia Kajanusta uudempia studiotaltiointeja en ole kuullut. Berglund ja Helsingin kaupunginorkesteri menettelevät.

Neljäs sinfonia onkin sitten vallankumouksellista tavaraa. Se uusintaa Sibeliuksen sävelkielen kosiskelemattomassa ilmaisussaan, ja on sensaatiomaisen moderni. Se on kirkas kuin lähdevesi ja syvä kuin hiidenkirnu. Nelosesta on kirjoitettu paljon potaskaa; sitä sanotaan pettuleipäsinfoniaksi ja sen sanotaan kuvastelevan suomalaisten metsien synkkyyttä. No, suuri musiikki altistuu monenlaisille tulkinnoille. Hyvä ystäväni sanoi, että hän tunsi itsensä pohjattoman yksinäiseksi kuunnellessaan sinfonian hidasta osaa, ja tunsi, että hän vajoaa tuoleineen lattiasta läpi. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole pelottavaa, kuten ei tämä musiikkikaan. Vakavaa se on. Sir Thomas Beechamin referenssilevytys 30-luvulta toteuttaa esikuvallisimmin sävellyksen hengen, ja Lorin Maazelin 60-luvun levytys on ihanteellinen uudempi versio. Hienoja levytyksiä teoksesta löytyy pilvin pimein. Positiivisimman yllätyksen tarjoaa Ernest Ansermet, joka osoittaa, että ensimmäinen osa pysyy koossa myös vaarallisen hitaassa tempossa. Ansermet ja Orchestre de la Suisse Romande esittelivät minulle neljännen sinfonian täysin uudessa valossa, ja tämän toteuttaa ranskalaisen tradition kapellimestari! Itseään kohtaan aina kohtuuttomankin kriittinen, aina uutta etsivä Berglund onnistui parhaiten viimeisessä konsertissaan, jossa hän Ranskan radio-orkesterin kanssa esitti Siban nelosen mielestään lähestulkoon hyvin. On sietämätöntä, että sitä ei olla saatu kaupalliseen levitykseen.

Vain ihminen, jolla on niin vahva itsetunto, että hän viihtyy yksinään, selviää ehjänä neljännen sinfonian kuuntelemisesta.

Viides sinfonia on lähestyttävä ja romanttinen mutta kuitenkin kompakti. Tai ehkä termi ”klassinen” kuvailisikin sinfoniaa paremmin. Se on kakkosen tiiviimpi sisarteos, jossa on myös uljas loppuhuipennus. Klassisten Kajanuksen ja Koussevitzkyn levytyksien lisäksi on vaikeaa suositella moderneja tallenteita, jotka olisivat aivan ideaaleja. Karajan soitattaa teoksen upeasti "puhtaana", konnotaatioista vapaana musiikkina, mutta kovin suomalaista tämä ei ole. Parhaiten teoksen toteuttaa Paavo Berglund Lontoon filharmonikkojen kanssa tekemässä livetaltioinnissaan, joka on hänen viimeinen taltiointinsa teoksesta. Vanhalla Berglundilla ei ollut kiire minnekään, jännitys tiivistyy furtwänglermäisesti pikku hiljaa. Vaikka Berglund tunsi Sibansa läpikotaisin, siltikin tämä maestron definiitivinen tulkinta on hämmästyttävän tuore.

Kuudes sinfonia pakenee määrittelyjä ja määrittelijöitä. Siitä tulee helposti läpisoitto, jos sen henkeä ei ymmärretä. Parhaiten sen ymmärsi sir Thomas Beecham, jonka levytys on parhaan auktoriteetin – Sibeliuksen itsensä – mielestä paras levytys mistään hänen teoksestaan (siis ennen vuotta 1957). Ja tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Kuulemistani modernimmista taltioinneista onnistuu parhaiten sir Alexander Gibson, joka on fotokopioinut Beechamin klassikkotulkinnan, päästen lähelle tämän volatiliteetin ja levollisuuden, pysyvyyden ja häilyvyyden ja valon/varjon vaihteluaan.

Seitsemäs sinfonia sisältää nelosen ohella hienoimmat Suomessa kirjoitetut musiikkisivut. Se on yksiosainen, tai oikeastaan se koostuu neljästä toisiinsa integroidusta osasta. Sen rakenne on sinfonisessa kirjallisuudessa vallankumouksellinen, vaikka on toki Mozartkin toteuttanut samantyyppisiä integroituja rakenteita 32.sinfoniassaan. Siinä on vieläkin vähemmän mitään turhia yksityiskohtia, jotka eivät nivelly kokonaisuuteen kuin Sibeliuksen sinfonioissa yleensä, mikäli mahdollista, sillä Sibeliuksen sinfonioissa ei ole mitään turhaa.

Seitsemäs sinfonia on rakenteellisesti vallankumouksellinen ja sävellysteknisesti kunnioitusta herättävä tiiviydessään. Koussevitzkyn klassisen levytyksen lisäksi, hienoimmat tallenteet ovat live-esityksistä: sir John Barbirollin käsissä seiska on yksi, pitkä tauoton hengähdys, pelkkää legatoa, kun taas Jevgeni Mravinskin esitys korostaa sinfonian dramaattisuutta, ollen Barbirolliin verrattuna staccato, taukoa tauon perään ja aina uusia alkuja. Myös Berglundin viimeinen taltiointi tästäkin teoksesta on upea; valitettavasti vain digitaalitekniikka pätkii teokseen taukoja, ja jatkuvuus hieman kärsii.

Entä sitten muut teokset, jotka ovat vielä sinfonioitakin heikommin tunnettuja, paitsi viulukonsertto, Finlandia ja Valse Triste? Tapiolassa Paavo Berglundin 60-luvun lopun levytys Helsingin kaupunginorkesterin kanssa on ylittämätön kaikessa raakuudessaan. Valitettavan heikosti tunnetusta, kevyehköstä Myrsky-musiikista löytyy kokonaislevytykset sekä Vänskältä että Sarasteelta. Beechamin parhaat palat riittävät. Viulukonserton ylittämätön tulkki on Heimo Haitto; muita hienoja ovat esimerkiksi Ginette Neveu, Ida Händel, David Oistrah ja Jascha Heifetz. Oudon alkuvoimaisesta Sadusta tulee tunnelmaltaan ylittämätön vaikkakin omalaatuinen tulkinta yllättävältä taholta, Furtwängleriltä. Belzassarin pitojen eksoottinen kolina on kaikkina muina versioina vaisu Kajanuksen alkuvoimaan verrattuna, ja Pelleaksen ja Melisanden idyllin vangitsee parhaiten Beecham, samoin muutoin keskinkertaisempaan tuotantoon kuuluvat Historialliset kuvat. Pohjolan tytär on kauhistuttavimmillaan Koussevitzkyn upeasti soitettuna vanhana versiona, ja Tuonelan Joutsen ei voi sen sereenisempi olla kuin Berglundin Lontoon filharmonikkojen kanssa tehtynä versiona.

Pianolla Sibelius ei saavuttanut kestävimpiä tuloksiaan, mutta pianomusiikin suurin kuulemani tulkki on ollut Rolf Bergroth, vaikka sitä ovat soittaneet jotkut kansainväliset suurpianistitkin, esimerkiksi Glenn Gould. Sibelius on tehnyt joitakin klassikkoasemaan nousseita, hyvin kauniita lauluja kuten Diamanten på marssnön tai Ristilukki. Niitä ovat laulaneet alkaen Jorma Hynnisestä ja Aulikki Rautawaarasta melkein kaikki suomalaislaulajat ja jotkut ulkomaalaisetkin. Ylittämättömästi kuitenkin ruotsalainen Jussi Björling.

Suosittelen kyllä muunkin suomalaisen musiikin kuuntelemista kuin vain Sibeliuksen. Esimerkiksi Crusellin, Melartinin, Mielckin tai Englundin. Jos Sibelius otetaan alas kaapin päältä, ehkä hän lakkaisi myös varjostamasta muutakin suomalaista musiikkia.

Koulujen musiikinopetuksella on suuri vastuu, jotta suurmies muistettaisiin niistä tekemisistään, jotka  tekivät hänestä suurmiehen. Ja ehkä myös historianopetuksella. Paras tapa kunnioittaa suurmiestä onkin kuunnella hänen musiikkiaan. Sibelius tulee ottaa alas kansan pariin, sinne, minne hänen musiikkinsa kuuluu! Sibeliuksen musiikki elää!

Mahlerin musiikki on aina uutta

Ihmeteltyäni ääneen perjantaina Facebookissa sitä, mitä järkeä on kuunnella musiikkia esivalittujen soittolistojen mukaisesti, heränneessä keskustelussa puhuttiin toisten ohi. Kun yksi totesi, että soittolistojen ideana on musiikkimaun laajentaminen tuomalla uutta musiikkia (jonka laadusta voi toki olla montaa mieltä, mutta se älköön olko tämän messun aihe), niin toinen taas totesi, että onhan minullakin listoja. Parhaat kapellimestarit, parhaat pianistit.

Toki voi kuulostaa surulliselta, että minä voin näyttäytyä musiikin museonvartijalta, ja se onkin aina harvinainen ilon aihe, kun kohtaan jotakin itselleni uutta musiikkia, jonka haluan kuulla toisenkin kerran. Viimeisen 20 vuoden aikana tällaista konserttimusiikkia on tullut vastaan hyvin vähän; tosin viimeiseen 30 vuoteen enpä ole kuullut paljoakaan uutta sellaista populaarimusiikkia, jonka haluaisin kuulla edes kerran, joten jos joku pitää konserttimusiikkia museaalisena, mitä sitten voidaan sanoa popmusiikista, jos kuitenkin edelleenkin halutaan palata Beatlesiin, Abbaan, Elvikseen, Olavi Virtaan, Frank Sinatraan tai Edith Piafiin? Nykyajan musiikintekijät menkööt itseensä.

Tässä keskustelussa vanha ystäväni - johon minut muunmuassa yhteinen musiikkiharrastus sitoo jo kohta neljännesvuosisadan ajalta, olemme initioineet toisiamme omiin maailmoihimme, hän minulle Milesta, Coltranea ja Garbarekia, minä hänelle Klempereriä, Furtwängleriä ja Horensteinia - muistutti, että Bach ja Coltrane ovat aina listalla. Hänen listallaan. Eikä muilla listoilla ole merkitystä, näille muusikoille, joiden musiikki on aina ajankohtaista.

Bachilta ilmestyy sitäpaitsi koko ajan uusia levytyksiä: jokaisen ajan muusikot haluavat tehdä Bachista omansa, sillä Bach on niin suurta, ja siksi. Niinpä Landowskan, Richterin ja Gouldin Bach ovatkin kuin kolme eri universumia, tai ainakin universumi eri suunnista ja eri valaistuksessa. Bachilla on enemmän kuin tuhat teosta, joista jokainen on oma universuminsa, ja niissä kyllä riittää kuunneltavaa yhdeksi ihmiselämäksi. Samaten Kubelikin ja Bernsteinin Mahler on aivan eri musiikkia, mutta siltikin yhtä. Se onkin sen suuruus. Sitten kun ne on kuunneltu, voi siirtyä Haitinkiin, Soltiin, ja kun ne kuunneltu, Adleriin ja Abravaneliin.

Niin että ei musiikki onneksi lopu. Rikas musiikki tarjoaa itsensä aina uutena, satojenkin vuosien päästä. Mahlerin yhdeksännestä löytyi ensimmäisestä osasta seitsemän minuutin kohdalta taivaallinen synkooppikeinunta, jonka minulle etsi Rafael Kubelik, satojen kuuntelukertojen jälkeen minulle uutena. Se jää nähtäväksi, miten on käynyt sadan vuoden päästä näille sanneille ja anneille, niille, joita yritetään tarjota kerta kerran päälle uusina Kuin elämää -showssa.

Monikulttuurisuus kuuluu opetussuunnitelmaan

Arkikeskustelussa piilo-opetussuunnitelmaan ajatellaan kuuluvan kaikki ne koulun välittämät asenteet ja tieto, joita ei suoranaisesti löydy oppikirjoista. Piilo-opetussuunnitelma-ajatuksen ytimessä ovat koulussa opittavat asenteet, joita edellytetään kunnon työläiseltä, mieheltä, naiselta tai kansalaiselta, jolloin piilo-opetussuunnitelma on yhdistävä tekijä koulun ja sen ulkopuolisiin vaatimuksiin sosiaalistumisen välillä (Antikainen, Rinne ja Koski 2000, 225-227). Kuitenkin laajemmin ymmärrettynä opetussuunnitelmaan kuuluu myös näitä asenteita, jolloin piilo-opetussuunnitelman alue kapenee.

Tätä ei ymmärtänyt ainakaan se nurmijärveläisäiti, joka muutamia viikkoja sitten oli laajalti levinneessä Facebook-statuksessaan valittanut, että hän ottaa lapsensa pois koulussa aina silloin kun tunneilla ”aivopestään” hänen lapsestaan suvaitsevaista. Suvaitsevaisuus ei kuitenkaan ole koulun piilo-opetussuunnitelman, vaan opetussuunnitelmatason asia, eikä opetuksesta ole mahdollista leikata pois suvaitsevaisuustunteja; viimeisimmän perusopetuksen opetussuunnitelman mukaan perusopetus ”ohjaa niiden (elämän ja ihmisoikeuksien) puolustamiseen ja ihmisarvon loukkaamattomuuteen. Tasa-arvon tavoite ja laaja yhdenvertaisuusperiaate ohjaavat perusopetuksen kehittämistä. Opetus edistää osaltaan taloudellista, sosiaalista, alueellista ja sukupuolten tasa-arvoa. ” Lisäksi opetusssuunnitelmassa todetaan, että ”opetus vahvistaa luovuutta ja kulttuurisen moninaisuuden kunnioitusta, edistää vuorovaikutusta kulttuurien sisällä ja niiden välillä”.

Ylläoleva puheenvuoroni oli alunperin tarkoitettu avoimen yliopiston kurssin Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri keskustelunavaukseksi, mutta se käyköön myös kurssin ulkopuolisessa yhteiskunnassa avaukseksi.

EK yksin keskitettyjen ratkaisujen tiellä

Havaitsen ristiriidan EK:n toimissa: ensin se viime viikolla yksipuolisesti julisti keskitettyjen tuloratkaisujen ajan olevan ohi, sitten seuraavaksi se väittää SAK:lle antamassaan tiedotteessa, että sillä on valtakirja kaikilta jäsenliitoiltaan jatkaa nk. yhteiskuntasopimusneuvotteluja. 

Olisi hyvä tietää, ovatko keskitetyt ratkaisut ohi vai eivät. Jatkaako EK siis ainoana keskitettyjen ratkaisujen aikaa? Ristiriitojen aika on kaikkea muuta kuin ohi.

Ylen uutisjutun aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa. 

Äärikristillisen väkivallan uhka

Paikallinen perussuomalainen päättäjä Juha Mäenpää oli riemuinnut Kankaanpäässä turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskukseksi aiotun rakennuksen paloa, todeten, että

" Aivan mahtavaa. Jumala on olemassa. Rukouksiini on vastattu". 

Eduskuntavaaliehdokkaana Mäenpää oli luonnehtinut itseään kristilliseksi. Pitäisikö nyt olla huolissaan kristinuskoisista, joita on suomalaisista ainakin kolme neljäsosaa, ja enemmänkin, jos mukaan lasketaan äärikristilliset liikkeet? Pitäisikö nyt vaatia kaikkia kristittyjä edustavaksi itseään väittävältä Päivi Räsäseltä meriselitystä, ja julkista irtisanoutumista Mäenpää ja muiden potentiaalisten pöhköpäiden sanomista ja tekemättä jättämisistä?

No, ei kai. Aivan ylivoimaisen suuri osa kristityistä on varmastikin rauhaa rakastavaa väkeä, joka on ottanut jumalansa lähimmäisenrakkauden lähetyskäskyn tosissaan ja sen, että kaikki ovat yhtä lailla luojan luotuja, aivan riippumatta siitä, ymmärtävätkö tämän itse vai eivät.

Miksi sama ei sitten pätisi islaminuskoisiin, joista pientä osaa ns. mamu-kriittiset kutsuvat äärimuslimeiksi? Jos me olemme huolissamme muutamasta tuhannesta muslimista, joista ehkä promille on siinä määrin eksyksissä, että ovat altista maaperää vähän lipsahtamaan Koraanista ja houkuteltavissa uskomaan väärän uskon kaupusteljoita, niin mitä pitäisi sanoa yli kolmesta miljoonasta kristitystä? Aivan varmasti heihin mahtuu muitakin kuin Mäenpää, ja vielä pahempiakin, jotka olisivat hyvinkin alttiita ottamaan viimeisen askelen sanoista tekoihin.

Jussi Korhosen jutun tapauksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Onko Porvoo tehty vain autoilijoille?

Porvoossa liikkuminen muulla kuin autolla on paikoin tehty äärimmäisen vaikeaksi. Tämä on absurdia, onhan kaupunkimme varsin pieni, ja liikennemäärät sen mukaisia. Siihen nähden Näsin liikennejärjestelyt ovatkin kuin ampuisi tykillä kärpäsiä.

Yritin eilen päästä tyttäreni kanssa pyöräillen toistpuoltjokkee Porvoon lääkärikeskukseen. Matka joelta ei ole paljoa yli kilometriä, mutta kesti suunnilleen vartin. Niin kauan kestää liikennevaloissa seisoskelu pyöräilijälle, tai kävelijälle. Olisimme säästyneet kaksilta valoilta, jos olisimme ymmärtäneet, että liikennesuunnittelijan mielestä ei ole tärkeää päästä S-marketilta Tolkkistentien ylitse - tai mieluummin alitse, vaan ensin pitää ylittää Aleksanterinkaari, sitten Tolkkistentie, sitten vielä niin pieni katu, joka ei edes näy kartassa, ja kaikissa ylityksissä menee pari-kolme minuuttia per ylitys.

Ei tässä ole mitään järkeä. Pakotetaan kaikki autoilijoiksi. Myöhästyimme sitten lääkäristä, onneksi sentään hän suostui päästämään meitä ennen tulleen odottaessaan meitä turhaan saapuviksi.

Kirjoitus julkaistiin Uusimaassa tänä aamuna.

Pullojen heittelijät

Minua inhottaa se kaksinaismoralismi, millä ne samat ihmiset, jotka ovat ensimmäisinä tuomitsemassa polttopullojen heiton, ilakoivat nyt cocispullon heitosta. Jotkut näistä niin kutsutuista humanistisista demokratia-aktivisteista olisivat jopa valmiita heittämään lisää juotavaa. Ok, yksi on vaarallista ja toinen ei, mutta en tässä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä kyllä rohkaisi ketään heittämään mitään. Haluavatko nämä ihmiset pullojen mukana heittää avoimen yhteiskunnan, sen, jossa voi nähdä presidentinkin lähikaupassa tai pääministerin uimahallissa?

Ok, avoin yhteiskunta on mennyt jo pesuveden mukana. Sen sinne kaatoi valtiovarainministeri, jonka ministeriö johtaa Avoin hallinto -hanketta, mutta ministeriö valikoi hallintarekisteriuudistuksessa hankkeelle myötämieliset tiedotusvälineet ja pimittää hankkeen kannalta epäedullisia selvityksiä julkisuudelta. Siitä huolimatta, pitäisin edelleen kiinni avoimesta yhteiskunnasta, vaikka ei hallinto olisikaan avoin. Avoimuus ja turvallisuus ovat maamme todella ainutlaatuinen ja hieno piirre; pidetään siitä kiinni!