Kielen sanotaan olevan kommunikaation väline. Se on myös itseilmaisun väline, ei vain yksilöllisen, vaan myös kulttuurin ilmaisemisen ja siirtämisen. Sellaisena se mahdollistaa monet väärinymmärrykset.
Hiekkalaatikolla samanikäiset lapset yleensä hakeutuvat toistensa seuraan. Erään lapsenvahdin kanssa juttelin tänään lähipuiston hiekkalaatikolla, että luultavasti he yleensä myös ymmärtävät toisiaan, tai ainakin ovat jotenkin samalla aaltopituudella. Totesin hänelle, että tämä aaltopituus taitaa ylittää kielten ja kulttuurien väliset rajat. Sitten kun lapset oppivat puhumaan, alkavat vaikeudet. Kielellä on helpompi teeskennellä kuin eleillä.
Sanallinen ulottuvuus rikastaa aiemmin katseisiin, eleisiin ja äännähdyksiin - siis ruumiinkieleen - perustunutta ei-verbaalista kommunikaatiota, ja lisää väärinymmärryksen mahdollisuuksia. Kieli mahdollistaa ei-sanallisen kommunikaation kanssa ristiriitaisten viestien välittämisen, valehtelun ja manipuloinnin. Ja kun kieli ei ole vain puhdasta, kulttuurikontekstista irrotettua viatonta itseilmaisua, se kytkeytyessään kulttuuriin lisää väärinymmärtämisen mahdollisuuksia ainakin kolmanteen potenssiin.
Kieli voi siis olla kommunikaation väline, olettaen, että kieliä olisi vain yksi, eikä mitään murteita tai idiolekteja eli yksilöllisiä tulkintoja dialekteista. Oikeammin kuin viestintäväline, kieli on itseilmaisukeino, ja ristiinpuhumisen, väärintulkitsemisen ja väärinymmärryksen työkalu. Mihinkään muuhun johtopäätökseen ei voi tulla kun havainnoi sitä sekä tahattoman että tarkoituksellisen ristiinpuhumisen, juoruilun, väärintulkitsemisen ja väärinymmärtämisen määrää, johon aikuiset syyllistyvät, jo koululaisetkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti