Brahmsin neljä sinfoniaa muodostavat siinä mielessä kiitollisen sarjan, että niitä on vain neljä, joten niihin tutustuu nopeasti. Jokainen on sitäpaitsi täysipainoinen teos, vaikka minulla onkin omat varaukseni toisen sinfonian suhteen.
Brahms oli oikeastaan ensimmäinen säveltäjä, joka uskalsi pyristellä irti Beethovenin varjosta, löytää oman äänensä. Toinen aikalainen Bruckner oli toinen omapäinen visionääri, joka päätyi samoista premisseistä aivan erilaisiin ratkaisuihin.
Brahmsin ensimmäistä sinfoniaa paradoksaalisesti onkin kutsuttu joskus Beethovenin kymmenenneksi, koska aikansa kriitikot pitivät sitä ensimmäisenä merkittävänä omaäänisensä sinfoniana Beethovenin ysin jälkeen. Se siis jatkoi ei mestarin tuotantoa vaan sinfoniamusiikin kaanonia. Brahmsilla oli pokkaa soveltaa Beethovenin rakenneratkaisua, vaikkakin osat tulivat eri järjestyksessä. Finaali on rakennettu kuin johdatus Ilon hymniin, ja lopussa seuraa triumfi.
Brahmsin ensimmäinen sinfonia on onnekas teos äänilevyllä, ja hienoja levytyksiä tulee ovista ja ikkunoista. Voi olla, että muistini kultaa, mutta minuun suurimman vaikutuksen on tehnyt Eduard van Beinumin sykkivä ja eteenpäinmenevä esitys. Kurt Sanderlingin Brahms taas on syksyisen sonorista, tavattoman kaunista. Otto Klempererin ykköstä on vaikea kuvailla sanallisesti, mutta se on jotenkin majesteetillinen ja kohtalokas, suurta musiikkia. Furtwänglerin Brahms on verevää ja kiihkeää. Haitinkin ykkönen on niin upeasti soitettu, että sitä kuuntelee herkeämättä nautinnokseen. Horensteinin ykkönen on täyteläinen ja suhteellisen menevä, mutta ennen kaikkea dramaatillisen tummasävyinen.
Brahmsin ensimmäisen määrittää ensimmäinen osa, ja se kestää suuren musiikin tavoin monenlaista käsittelyä. Ääripäät ovat Toscaninin 11 ja Giulinin 18 minuuttia. Molemmilla on oikeutuksensa. Suurin osa kuitenkin käyttää siihen noin 13-14 minuuttia, mukaanlukien Sanderling, Klemperer ja Furttis. Tähän sarjaan kuuluvat myös kelpo peruslevytyksineen Jochum, Karajan, Szell sekä Skrowaczewski, joka tutustutti minut teokseen. Skrowaczewskiä kohtaan tunnenkin erityistä lukkarinrakkautta; pelastin sen kerran Tennispalatsin Anttilasta kymmenellä vanhalla markalla, enkä ole tätä koskaan katunut.
Toista sinfoniaa on roikutettava mukana, vaikka sen miltei pilaakin lastenlaulumainen scherzo-osa, ainoa, joka toteuttaa tempomerkinnän "leikkisästi". Jotta toisen sinfonian voi ottaa vakavasti, on minimoitava renkutuskonnotaatiot, ja poljettava painokkaasti. Parhaiten tässä teoksen esittämisessä vakavana musiikkina onnistuu Klemperer, Wand hyvänä kakkosena, parhaiten muuten omaan korkeaan tasoonsa nähden suhteellisen keskinkertaisessa syklissä. Sanderling on ok, ja Furtwängler pelastaa teoksen hurjalla finaalilla. Haitinkin levytyksen finaali lähtee muutaman metrin jälkeen hurjaan kiihdytykseen.
Kolmatta sinfoniaa on vaikea saada onnistumaan. Omassa luokassaan on George Szell, jonka 50-luvun alun Concertgebouw-versio on samanaikaisesti valtaisan kiihkeä, syksyisen melankolinen, sykkivä, häilyy rauhan ja levottomuuden veitsenterällä. Finaali hänellä on aivan hurja: jouset ovat kuin miekkoja. Otto Klempererin näkemys on tasapainoinen, mutta yllättävän kiihkeä. Hän näyttää teoksen aivan eri valossa kuin Szell, äärettömän selkeässä, ja näyttää, että sittenkään Szellillä ei ole yksinoikeus teokseen. Myös rauhallisemmin ehtii maaliin, kuitenkaan kangistumatta. Kuten Klemperer, myös Wand onnistuu perustelemaan, miksi kertauksetkin voi esittää ensimmäisessä osassa, vaikka yleensä ne järjestään ovat kaikessa musiikissa tarpeettomia. Bernard Haitinkilla tuskin turhia kertauksia edes huomaa, ne jotenkin sulavat musiikilliseen kudokseen huomaamatta, mitä nyt ensimmäinen osa onkin normaaliin verrattuna kaksinkertainen. Guido Cantellin esitys on lyyrinen mutta joutuisa. Furtwängler, Sanderling ja Karajanin Wienin levytys täydentävät asiallisen kirjaston.
Riipaiseva neljäs sinfonia, jonka passacaglia-tyyppinen finaali on sinfoniakirjallisuuden upeimpia, huipentaa Brahmsin sarjan. Furtwängleriltä olen kuullut yhden livelevytyksen, jossa kuulostaa aivan kuin yksi kuulija tipahtaisi tuoliltaan. Sen olen oppinut kuuluvan teokseen, tuolilta putoamisen, eikä syyttä. Furtwängler määrittää teoksen standardit ainakin minulle. Toinen määrittelijä on Kurt Sanderling, jota olin kuuntelemassa livenä 90-luvulla, ja hänen kiirettömän Brahmsinsa kykenen vieläkin palauttamaan mieliini. Sanderling välitti vaikutelmaa, että hän oli jotenkin maallisen kiireen ja aikakäsityksen ulkopuolella, ja niinpä teos onkin taltioitunut sisäiselle kovalevylleni ikiajoiksi sellaisena kuin Sanderling sen kaiversi.
Jos haluaa korostaa teoksen riipaisevuutta, silloin valitsee Bruno Walterin tai Carlo Maria Giulinin levytyksen. Aivan äskettäin otto Klemperer kuitenkin esitti teoksen minulle ikään kuin ensimmäistä kertaa: hänen sentimentaalisuutta välttävä tyylinsä sananmukaisesti jälleenrakensi sen, minkä Sanderling ja Furttis olivat jo rakentaneet. Finaalin kontrapunktin Klemperer selvittää ehkä kaikkein parhaiten.
Kokonaislevytyksistä parhaat ovat Sanderling, Klemperer ja Haitink. Sanderlingin Brahms on musikaalista, sykkivää, käsittämättömän kaunissointista. Siinä jousten puukin hengittää. Klempererin Brahms on arkkitehtonista, selkeää, voimakasta ja suurta ja karismaattista. Klemperer on Brahmsissa parhaimmillaan ja karismaattisimmillaan, ei mikään pelkkä laahaava, tunteeton strukturalisti. Eikä se ole aivan vähän. Etenkin finaalin kontrapunktin Klemperer selvittää esimerkillisesti. Bernard Haitinkin sykli on niin upeasti soitettu, että Klemperer kuulostaa siihen verrattuna suorastaan rupiselta. Se jättää esittäjän egon taka-alalle.
Furtwänglerin kokonaislevytys kuuluu myös itsestäänselvästi kunnolliseen kirjastoon, ja säveltäjälle itselleenkin teoksia esittäneen Felix Weingartnerin 30-luvun syklillä on historiallista mielenkiintoa, onhan se suorin linkki itse Brahmsiin, vaikka epäselvää onkin, johtuvatko joutuisat temmot savikiekkolevytyksen aikarajoituksista. Kuulemisen arvoisia syklejä on myös Karajanilla, Szellillä, Walterilla, Jochumilla (50-luvulta Berliinistä ja 70-luvulta Lontoosta) ja Kempellä. Harvinainen ja vaikeasti saatava Istvan Kerteszin sykli on kulttimaineessa, ja hänen Dvorakinsa perusteella odotin siltä paljon, ja hieno se onkin.
Brahmsin musiikissa, vaikka saksalainen säveltäjä onkin, kuulee säveltäjän viehtymykset unkarilaiseen musiikkiin, ei vain unkarilaisissa tansseissa, vaan yleensäkin musiikin ajoittaisissa tanssillisuuden puuskissa, ja yleisvärityksessä, jota on vaikea luonnehtia muuksi kuin punaviinimäisen syksyiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti