Kuulin Masuria syyskuussa 2011 tuoreessa Musiikkitalossa, jonka Masur tavallaan vihki käyttöön siinä mielessä että Helsingin konserttielämä oli jo pitkään odottanut taloa, joka mahdollistaisi tällaisenkin vierailun, jonka takia meikäläisten konserttien palkkabudjettia piti hieman venyttää. Ja kannatti venyttää. Silloin Kurt tarjosi suuren hetken suuren musiikin, Mozartin ja Brucknerin parissa. Masur oli myös rohkea ihminen, humanisti, jolla oli näkyvä rooli Berliinin muurin murtamisessa.
Eilen kuolleen kapellimestari Kurt Masurin kunniaksi julkaisen uudestaan arviointini maestron Helsingin-konsertista syksyltä 2011, ja samalla vähän musiikkitalonkin arvostelun (jonka uudelleennimeämistä Paavo Berglund-taloksi olen esittänyt). Saan täten kunnian muistella jo toista Kurtia; ensimmäinen oli myöskin paikan päällä kuulemani Kurt Sanderling muutama vuosi sitten.
Olisi jälkiviisastelua alkaa ikävöidä tässä vaiheessa VR:n makasiineja, vaikka niihin olikin kaupunkikuvassa tottunut. Lisäksi niiden ylitse oli hieno, esteetön näkymä Kallioon ja niissä pidettiin tunnelmallisia kirppiksiä. En koskaan pitänyt musiikkitalolle suunniteltua paikkaa ideaalisena, sehän oli kaupungin ja valtion välisen onnettoman maapolitiikan jakojäännös, ei vain pienin yhteinen nimittäjä vaan ainoa mahdollisuus. Epäilin myös, voiko musiikkia kuunnella noin liikennöidyssä paikassa, ja pidin arkkitehti Kaarin Taipaleen ehdotusta rakentaa Musiikkitalo Mäntymäen kentälle varteenotettavana. Lopulta minulla alkoi olemaan koossa niin paljon hankkeeseen liittyviä varauksia, että musiikki-ihmisenäkin olisin ollut valmis kyseenalaistamaan sen tarpeellisuudenkin, oikeilla ja keksityilläkin argumenteilla. En kyseenalaista enää. Tervetuloa Musiikkitalo.
Toki tämä olisi ollut tuhannen taalan paikka wau-arkkitehtuurille. Vähän vaatimattomana musiikkitalo ei tosin vie liikaa huomiota Eduskuntatalolta, ja kuten Kiasmakin, sisältä avautuu aivan uudenlaisia kaupunkimaisemia. Helsinki ei ole enää entisensä, ja hyvä niin. Toki Musiikkitalo edustaa postimerkkikaavoitusta, joka tekee minkään kokonaisvaltaisen keskustasuunnitelman toteutumisesta entistäkin mahdottomampaa.
Tärkeintä on kuitenkin se, että talo toimii. Ja toimiihan se. Sisääntulo- ja ulosmenoreitit ovat kyllä liian sokkeloisia ja ahtaita ainakin parvelle, mutta tärkein, eli akustiikka, vaikuttaa lupaavalta. Saksalaismaestro Kurt Masurin konsertin ensimmäisessä numerossa, Mozartin Linziläissinfoniassa akustiikan erottelukyky antoi jo hieman ymmärtää: Mozartin puupuhallinsoolot kuuluivat mukavasti. Päänumerossa, Brucknerin seiskassa kuultiin sitten jo hieman hehkuakin. Kuulija kietoutui Brucknerin äänimaton hellivään syleilyyn. Musiikkitalo syntyi. Eläköön Helsingin musiikkitalo, Bruckner, Kurt Masur ja Radion sinfoniaorkesteri!
Allaolevan muistelman jaoin Masurin kotisivulla (jonne pääsee klikkaamalla otsikkoa):
I heard him live just once, in the september of 2011 in Helsinki just inaugurated Music Hall. He in a way inaugurated the hall, giving the city in its long awaited music hall a worthy concert with Mozart Linzer and very tender Bruckner seventh. A worthy farewell of a brave man. Conductors don't retire, they die. Bravery was the only option for him: he lived music till the end even if the mortality of human body tried to set obstacles for him. He also remained and stood when the Berlin wall fell. Great musician, perhaps an even more inspiring man.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti