Mistä on työntekijän mahdollisuus saada hallinnan tunnetta työstään, ja kokemusta siitä, että hän on hyvä siinä, jos ainut hyvän palautteen muoto on radiohiljaisuus, se, että ei saa huonoa palautetta, jos vaihtoehtona on se, että työntekijä saa käskyn tehdä työnsä puolivillaisesti, jättää puolitiehen, päästää käsistään paskaa? Jos työntekijä ei näin suostu tekemään, vaan kyseenalaistaa tämän periaatteen, hänen koetaan pottuilevan yhteistyökumppaneilleen, niille, joiden kanssa hän tekee moniammatilliseksi yhteistyöverkostossa kutsutussa oksymoronissa töitä?
Onko tällöin työntekijän ainut mahdollisuus saada neuvoteltua itselleen oma reviiri oman työnsä alitajuinen sabotointi, ja yhteistyöverkoston muiden ammattiryhmien työn sabotointi - totuttujen työtapojen ja roolien kyseenalaistaminen - saaden heidän osuutensa tässä yhteistyössä näyttämään niin kelvottomalta, että itse on pakotettu pelastamaan ulkomaailma tämän yhteistyön kelvottomilta hedelmiltä, ja lähteä yhden miehen tai naisen sotaretkelle?
Tai jos ainut oman työn hallinnan keino on työrauha, huonon palautteen välttäminen niiltä yhteistyökumppaneilta, joille ei se käy, että korjailet heidän puolivillaisuuksiaan, onko oman työnsä hallinnan mielekkyyden puolesta taistelevan ritarimme järkevin strategia sittenkin tyytyä puolivillaisuuteen, päästää käsistään läpi huonompaa jälkeä kuin mitä osaisi tehdä?
Edelleenkin se organisaatio, jossa voi oikeasti esittää kehittävää kritiikkiä, odottaa löytymistään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti