lauantai 1. heinäkuuta 2017

Kyllä nuoruudesta paranee politiikassa

lltalehti-nimisen tutkimuslaitoksen teettämän tuoreen "tutkimuksen" mukaan Jussi Halla-aho on 25-30 -vuotiaiden keskuudessa suosituin pääministeriehdokas. Tosin eduskuntavaalit ovat vain siinä mielessä epäsuorasti pääministerivaali, että kansalaisethan valitsevat puolueen, ja tätä ei Iltis tiennyt. Ja vaikka suurimman puoleen puheenjohtajasta käytännössä tuleekin hallitustunnistelija, tämä ei tarkoita nimenomaisesti juuri H-a:n kohdalla sitä, että tie olisi silattu pääministeriksi kuin ehkä vasta ehdottomalla enemmistöllä. Niin paljon muut puolueet ainakin väittävät karsastavansa Punaista puolikuu... perussuomalaisia.

Sosiologit ovat varoitelleet ainakin koko oman elämäni ajan tulossaolevasta uuskonservatismista: siitä, miten monisatavuotinen valistuksen projekti kohtaa vaikeuksia. Nyt ymmärrän, mitä he tarkoittivat. Tuo dystopia on tässä tänään, vaikka toki jytky, puhumattakaan sen radikalisoituneesta muodosta eli uusfasismin noususta, onkin vain tämän uuskonservatismin poliittinen ilmaisu. Ei perinnetietoisuus ole pelkästään huono juttu, enkä nyt tarkoita pelkkää retroilua ja kaikenlaisia ironisia hipster-suuntauksia.

Olen ollut yleensä taipuvainen toivomaan nuorten aktivoitumista politiikkaan ja propagoinutkin sen puolesta, sillä erotuksella että rajoittaisin vaalikelpoisuuden täysi-ikäisyyteen. Yleensä ottaen nuoret tehnevät kauaskatsoisempia päätöksiä kuin vanhempansa, vai tekevätkö? Eikö nuoruuteen juuri kuulu tässä mulle ja nyt -ajattelu, ja harha omasta haavoittumattomuudesta? Toki nuorimmat sukupolvet ovat kasvaneet itsestäänselvyytenä esimerkiksi siihen, että Pride on hyvät kemut ja kansainvälisyys on muutakin kuin interreilaamista; samaten he ovat kasvaneet pitämään ilmastonmuutosta itsestäänselvyytenä.

Otan esimerkin luonnonsuojelusta ja kaupunkisuunnittelusta, aiheesta, joka on minulle poliittisen toimintani ytimessä ja siksi kaikkein tutuin. En osaa vetää minkäänlaista positiivista korrelaatiota sen välillä, että nuoremmat polvet suojelisivat innokkaimmin luontoa, ainakaan kaupungeissa. Pikemminkin päinvastoin: heille on urbaani "pöhinä" saunabaareineen usein tärkeintä. Oikeastaan tämä pöhiseminen jatkuu kunnes täytetään 40, ja minä nyt vaan olen niin vitun vanha. Jättäisinkin kaupunkisuunnittelun jos en vanhoille niin ainakin historia- ja kulttuuritietoisille, en kulttuurivallankumousta valmisteville vandaaleille.

H-a:n suosio nuorten keskuudessa selittynee paljolti yleisenä puoluepolitiikan vierastamisena, aivan samoin kuin Vihreiden suuri suosio yleensä nuorisovaaleissa. Halla-aholaiset ja Vihreät koetaan jotenkin epäpuolueiksi, hyvässä ja pahassa, ja jos perinteiset puolueet aikovat ottaa nuorisosta kopin, niiden on karsittavat itsestään puoluemaisuuden piirteitä, ja näytettävä enemmän kansanliikkeiltä, tarpeen tullen protestiliikkeiltäkin. Puolueiden ei kannata varoa ottamasta kantaa, ja kaikenlaista kapulakielisyyttä on vältettävä.

Toki nuoretkin oppivat valitettavan nopeasti maan tavalle, mutta nuorten tavoittelu kannattaa ottaa politiikassa vakavasti, ja puolueiden tietynlainen radikalisoituminen ja muuttuminen kansanliikkeen suuntaan olisi politiikan pelastus. Tosin näitä kansanliikkeitä on ennenkin nähty, ja yleensä nuorista radikaaliaktivisteista tulee aikuisina nimbyjä, änkyröitä tai muuten vaan konservatiiveja, jos ei muuten niin suhteessa omien palveluidensa ja ympäristönsä säilymiseen sellaisena kuin he sen itse ovat oppineet tuntemaan.

Iltiksen jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti