Kun presidenttiehdokas maalasi kannattajansa nurkkaan

Pekka Haaviston viime presidentinvaalikampanja oli parhaita asioita, joissa olen ollut mukana. Se yhdisti erilaisia ihmisiä kansanliikkeeksi siinä määrin, että kampanjasta jäi kestävä muisto. Vaikka se ei muuttanutkaan maailmaa, mukanaolijoitaan se muutti. Minua se esimerkiksi muutti siltä osalta, että viimeistään silloin ymmärsin, että ihmisoikeuksien ja samanarvoisuuden puolustaminen ei ole äärimielipide. Nyt olenkin hämmentynyt Pekan muutamista viimeaikaisista ulostuloista, joilla ilmeisesti tavoitellaan vielä aiempaakin suurempaa kansanliikettä. Koko kansan presidentiksi ei kuitenkaan tulla marginalisoimalla ydinkannattajia, vaan näyttämällä omaa esimerkkiä moraalisesta edelläkävijyydestä.

Olen surullinen ja pettynyt, että koko kansan presidentiksi tavoitellaan hinnalla millä hyvänsä, kuten leimaamalla Pekan kampanjaankin varmasti runsain mitoin osallistuvia ihmisoikeuksia ja samanarvoisuutta puolustamisen arvoisena pitäviä ihmisiä ääripääksi. En halua kuulua ääripäähän, enkä halua, että presidenttiehdokkaani maalaa minut nurkkaan, joten en osallistu Pekan kampanjaan. On hyvin mahdollista, että jätän ensimmäistä kertaa elämässäni käyttämättä kansalaisoikeuttani äänestää tulevissa presidentinvaaleissa, kiitos Haaviston hyvin valitettavien ulostulojen, joita ei valitettavasti ole ollut vain jokin yksittäinen lipsahdus.

Meillä on Suomessa usein aivan vastakkaiseen ääripäähän - monestakin syystä, ja syystäkin - paikoitettu puolue, joka tavoitteli kannatuksensa maksimointia kutsumalla luokseen äärimielipiteitä edustavia, poliittisesti kodittomia kansalaisia. Jottei ääripää valuisi ulos ämpäristä, sen reunoja on nostettava, ja parhaiten tämä käy postuloimalla sen ääripään mieliksi sille kuvitteellinen vastustaja, jonka kanssa se voi varjonyrkkeillä, eli toinen ääripää. Ja silloin kun halutaan sanotusti edustaa koko kanssa, kaikki keinot ovat sallittuja. Eiväthän Vihreät ole tekemässä samaa temppua, ja samalla luopumassa perusarvoistaan?