Yliopiston pääsykoe-Allardtia tahkotessani jäin jumiin teoriaan, jossa puhuttiin arvosykleistä. Arvojen syklillä tarkoitetaan sitä, että eri sukupolvilla vallitsevat erilaiset arvot, eikä "kehitys" ole mitään edistyksen suoraviivaista voittokulkua. Allardtin kirjassa Sosiologia I väitettiin, että seuraava sukupolvi (kirja päivitettiin viimeisen kerran 80-luvulla) tulisi olemaan edellistä, eli kirjan päivitysaikaan nuorta aikuissukupolvea konservatiivisempi. En tuolloin 35 vuotta sitten käsittänyt tai ainakaan halunnut käsittää tätä teoriaa, mutta nyt sukupolvi (biologisessa mielessä) myöhemmin Allardtin sanat ovat tulleet toteennäytetyiksi. Toki tämä on yleistys, seksuaalivähemmistöjen asian ja ympäristöaktivismin uuden sukupolven nostaessa päätään, ja ehkä biologisten sukupolvien suorittaman isänmurhan sijaan olisi paikallaan puhua ennemminkin Zeitgeistista tai kulttuurisista sukupolvista.
Jokainen politiikkaa seurannut tietää, että kaikissa paitsi yksipuoluejärjestelmissä yleensä valta vaihtuu vaaleissa. Pitääkö siitä sitten päätellä, että ajan henki olisi muuttunut jotenkin oikeistolaisemmaksi ja konservatiivisemmaksi, että punavihreä hallitus vaihdettiin oikeistohallitukseen? Ei. Kyse on politiikan normaalista heiluriliikkeestä, jossa riittävän moni kansalainen, liikkuva äänestäjä haluaa vaihtelua. Kuitenkin poliittiset puolueet ovat vain päällysrakennetta Marxin sanoin, ja kyllä siellä pinnan alla oikeastikin kuohuu.
Moni minua asiaa lähempää katsellut ja enemmän tutkinut on todistellut sitä, että perussuomalaisuus, melonismi, orbanismi ja trumpilaisuus ovat elämäänsä pettyneiden ratkaisu, eräänlainen pyllistys yhteiskunnalle, jonka katsovat pettäneen heidät. Kun ei enää koeta olevansa relevantteja, entisellä koulutuksella tai sen puutteella ei saa töitä ja vanhat iskurepliikit eivät enää päde. Tämä on kuitenkin vasta ensimmäinen osa analyysiä, sen alku. Nämä puolueet valjastavat puolelleen työväenpuoleisiin pettyneitä ja käyttävät käyttövoimanaan kulttuurisotia jo tutuksi tulleen muukalaisvihamielisyyden lisäksi. Kun tuntuu siltä, että ei ole enää headhuntereitten tai oikeastaan minkään kohderyhmää, niin olisiko Andrew Taten. Ja kun alakulttuurit pirstoutuvat entistä pienempiin osiin; esimerkiksi entisen kahden sukupuolisuuden ilmentymän lisäksi kirjaimia on niin paljon, että heikkopäisin ei osaa enää laskea.
Kun samaan aikaan on pettynyt, vihainen, hämmentynyt ja kaikin puolin veneestä pudonnut olo, niin vaikka sille harmituksen aiheelle ei pystyttäisikään tekemään mitään, että enää ei ole markan bensaa, niin ainakin se harmitus voidaan hetkeksi unohtaa muistuttamalla, kuinka nurin ovat asiat, kun täti onkin setä ja Lakupekkaa ei enää saa, liekö Mustapekkaakaan. Vika ei kuitenkaan ole naapurin Muhammedissa, vaan pikemminkin Muskissa, Zuckerbergissa ja Bezosissa, jotka ovat naamioituneet osaksi ratkaisua, mutta he itse ovat ongelma. Heidän edustamansa rosvokapitalismi on lakkauttanut kokonaisia toimialoja, vienyt työntekijöiltä vessatauot ja luonut uudenlaisen paarialuokan. Sen paarialuokan pitäisi vanhan työväestön tavoin katkoa kahleensa ja yhtyä. Kongolaisen kaivosmiehen, nigerialaisen jätteitä lajittelevan lapsen ja uzbekinistalaisen kutojan asia on todellakin meidän asiamme, sillä heidän työnsä valuu pyramidihuijaukseksi muuttuneessa ryöstökapitalismissa näille rosvoille, joita miljardööreiksi nimitetään.
Tämä teksti julkaistiin hieman lyhennettynä eilisessä (5.3.) Uusimaassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti