sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Nyt tiedän, mitä on se Allardtin tarkoittama uuskonservatismi

Ihmettelin noin 30 vuotta sitten lukiessani sosiologian pääsykoekirjaa, Erik Allardtin Sosiologia ykköstä, että mitä siinä oikein houritaan. Siinä puhuttiin arvosykleistä: siinä ennustettiin arvojen kääntyvän parin-kolmenkymmenen vuoden aikana kohti konservatismia, tai oikeastaan uususkonnollisuutta, jonka olin tuolloin ymmärtänyt konservatismina. Allardt nojautui tässä arvojen historiallisessa pikakatsauksessaan sellaisiin nimiin kuin Pitirim Sorokiniin ja Oswald Spengleriin. Nyt ymmärrän, mistä Allardt puhui.

Monessa mielessä maailma on kyllä yleisellä tasolla kulkenut suvaitsevaisempaan eli parempaan suuntaan. Ajatellaanpa vaikka seksuaalivähemmistöjen tilannetta. Toki poikkeuksiakin on, kuten Unkari ja Afganistan, joten edistys ei aina ole kehitystä. Perussuomalaisten tämänhetkinen menestys perustuu siihen, että he ovat sanoneet, että kyseessä ei ole petos ihmisyyttä kohtaan, jos keski-ikäisillä ja/tai työväenluokkaisilla miehillä on jäänyt välistä pari päivitystä. Arvojen tilanne on kuitenkin monin paikoin vahvasti polarisoitunut. 

Tunnen liikkuvani heikoilla jäillä, sillä tiedän, että minun tulee valita puoleni ja sitten liputtaa yksituumaisesti sen puolesta, ja tiedän senkin, että minut joku voi keksiä "canceloida" tästä, mutta konservatismia on muutakin kuin Aito avioliitto, Rajat kiinni, Suomi suomalaisille -tyyppinen liikehdintä. Konservatismi ylipäätään on oman elämänmuodon tiukkaa puolustamista väärää käyttäytymistä vastaan, ja mitä muuta on kuin konservatismia naureskella ELÄMÄMKOULULAISILLE ja paheksua Thaimaan-matkaajille etenkin jos he vieläpä kehtaavat postata Instaan kuvia tästä saastutuksestaan, kutaleet. Vaikka itsetoteutuksen piti olla juuri modernin elämänmuodon uskonkappale, mutta kun tämä on väärää itsetoteutusta samoin kun muskeliveneetkin. Pitäisi kai oikeastaan sanoa itsesaastutusta. Lipsahdukset oikeamielisyydestä aiheuttavat sisäistetyn yliminän toimesta ennakoivasti häpeän tunnetta, kun kuvaa liha-ateriasta ei uskalleta laittaa nettiin. Ei ollakaan oltu tarpeeksi puritaaneja. 

Millekään ei uskalla nauraa, paitsi varmuuden vuoksi omille ennakkoluuloilleen. On parasta känseloida itsensä itse ennen kuin joku toinen ehtii. Ruben Stiller osaa tämän aika hyvin. Keski-ikäisen valkoisen heteromiehen pitääkin, koska hänellä ei ole ruumissaan pisaraakaan toiseutta. Ainakin tässä yhdessä mielessä keski-ikäinen mies on kehittyneempi elämänmuoto kuin terminaattorit: hän sentään osaa vetää itsensä vessanpöntöstä alas. 

Kyse ei ole siis liberalismin ja konservatismin tai suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden välisestä taistelusta. Rajalinjat ovat ihan jossain muualla: lukeneisto vs. ei-lukeneisto. Ne, jotka erottavat Proustin Prostista ja ovat lukeneet muutakin kuin Autokoulun käsikirjan, mutta eivät sitä. Tässä symbolisessa taistelussa uudemman ajan sosiologiklassikko Pierre Bourdieun tarkoittama distinktiotaju on ratkaiseva valuutta: toisilla se on ja toisilla ei ole enää edes hyvää kulttuuritahtoa kun he ovat huomanneet tulevansa joka tapauksessa nauretuiksi akateemikkojen toimesta, kun hyllyssä onkin Dostojevskin sijaan lyhennettyjä kirjavalioita. Kyse on ihan klassisesta me ja muut -asetelmasta, jossa itseä vahvistetaan paheksumalla toisten tekemiä vääriä valintoja. 

Lopulta tämä omien valintojen ja arvostusten nostaminen toisia paheksumalla on yksi ilmentymä uskontososiologi Emile Durkheimin tarkoittamaa oman yhteisön totemisoimista. Jos tämä ei täytäkään perinteisen uskontotieteellisen näkemyksen tarkoittamaa käsitystä uskonnosta sosiaalisesti järjestettynä, opilliselta näyttävältä merkkijärjestelmältä, niin juuri oman yhteisön, kulttuurin ja elämänmuodon totemisointi selittää sen toiseuden ulossulkemisen, jota esiintyy yhtä lailla molemmissa piireissä. Jokainen, joka loukkaantuu tästä, todistaa, että Durkkis oli oikeassa: itselle saa kyllä nauraa, mutta se pitää toimittaa suoraan. Jos on epäonnistunut itsekilvoittelussa, silloin sopii kieriskellä tervassa ja höyhenissä, mutta kilvoittelua ei sovi kyseenalaistaa.  

Tekstiäni innoitti Juha Siltalan kirja Keskiluokan nousu, lasku ja pelot (2017).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti