Syrjäyttääkö turvallinen tila joitakuita?

Teen seuraavaksi ehkä itsemurhayrityksen poliittisena ja yhteiskunnallisena olentona.

Tämänaamuisessa Ylen kolumnissa Miriam Attias nosti ajatuksia herättävästi keskustelua niinsanotusta turvallisen tilan käsitteestä. Mitä turvallinen tila sitten on? Jos luet tästä eteenpäin. niin tee se omalla vastuulla. Blogini ei ole turvallinen tila. 

Googlatessa asiaa ensimmäinen vastaantuleva määritelmä on Suomen YK-liiton. YK-liiton määritelmän mukaan "jokaisella on oikeus osallistua (Suomen YK-liiton) tapahtumiin ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta". 

Tämä on helppo hyväksyä ja allekirjoittaa. Noista muista tekijöistä mieleeni tulevat ainakin ikä ja vammaisuus. Sitten kun asiaa puretaan tarkemmin osiin, ollaankin jo vaikeammilla vesillä. Jälleen Suomen YK-liiton mukaan tulee välttää esimerkiksi pilkkaamista, ennakko-oletuksia ja toisen tilan loukkaamista ja tulee antaa toisille tilaa, kuunnella avoimesti ja avoimella asenteella ja sitten: pyytää anteeksi, jos on tietoisesti tai tiedostamattaan loukannut toisia.

Olen huomannut, että joidenkin, onneksi aika harvojen ihmisten kohdalla pitää koko ajan olla varpaillaan. Heitä ei ikään kuin osaa olla loukkaamatta, jolloin heikkona hetkenä tulee mieleen, että onko vika omassa itsessä. Kuitenkin minullakin on oikeus ottaa oma tilani ilman että joudun kutistamaan itseäni. Jos ei kerta kaikkiaan käsitä, mikä omissa tekemisissä tai sanomisissa loukkaa toista, silloin kyse ei ole tekemisistä tai sanomisista vaan olemisesta: ihmisten erilaisista olemisen tavoista, mihin nämä tekemiset ja sanomisetkin kuuluvat.

Minulla on asperger, ja siihen kuuluu normaalia vähäisempi herkkyys tulkita toisten oletuksia. En minäkään pidä oletuksista. Omalle kohdalleni tulleita normatiivisia odotuksia ovat esimerkiksi se, että autoilen kuten "kaikki" muutkin ja norjalaisissa neuvoloissa ja synnytyssairaalassa systemaattisesti kokemani lävitseni katsominen, ikäänkuin minua ei olisi ollut olemassa ja parhaimmillaan ihmettelyä siitä, että oho, isäkin osallistuu asioihin. 

Kuitenkaan en halua, että olemiseni tapaa, sanomisiani tai tekemisiäni tarkastellaan joidenkin asperger-lasien lävitse, aivan samoin kuin jos tarkasteltaisiin eurooppalaisen, keski-ikäisen eurooppalaisen mies -lasien - tai mitä laseja nyt itse kullakin sattuu olemaan - lävitse. Kun me kuitenkin ihmisiä kaikki olemme ensin. Sukupuolet, rodut, etnisyydet ja seksuaalisuudet ovat ihmisyyteen nähden toissijaisia.

Miriam Attias kirjoitti kolumnissaan: "Periaatteiden lukeminen keskustelun alkuun ei nimittäin itsessään riko sitä keskustelurakennetta, jonka vastavedoksi ne on alkujaan tarkoitettu - eli sitä, että täytyy puhua enemmistön käsitteillä, jotta voi tulla kuulluksi... Olen kuitenkin kohdannut myös ihmisiä, joiden mielestä turvallisen tilan periaatteet estävät heiltä vapaan keskustelun. He kokevat, että ne, jotka eivät ole sisällä tasa-arvotyön diskurssissa, eli eivät osaa oikeita termejä, eivät myöskään tule kuulluiksi." Ja: "Jos sääntörikkojat leimautuvat pahiksiksi, ulossulkeva puhe ei lopu - se vain kohdistuu uusiin ryhmiin."

Minä olen ensisijaisesti asiakeskeinen henkilö, joka on esimerkiksi erilaisiin yhdistysaktiviteetteihin lähtenyt mukaan ensisijaisesti niiden asioiden vuoksi. En ole ajankohtaisesti perillä esimerkiksi sukupuolisuuden, seksualiteetin ja rotukeskustelun viimeisimmistä käänteistä. Onko niistä pakko olla perillä, jotta voi osallistua turvallisen tilan periaatteiden mukaiseen toimintaan, silloinkin kun oikeasti uskoo, että ihmisyys on yhdistävä tekijä ja nämä em. erottelut - myös turvallisen tilan periaatteiden kanssa yhtäpitävästi - ovat jaettuun ihmisyyteen nähden toissijaisia, ja siksi ei ole niihin niin tarkkaan perehtynyt? Entä onko mahdollista olla turvallisessa tilassa tasaveroisena osallistujana, jos kokee, että itselle joskus on sattunut itselle käsittämättömistä syistä tilanteita, joissa kokee loukkaavansa jotain toista? Vai onko varmempi jo etukäteen pyytää kaikkea anteeksi kun ei voi olla varma, mitä joutuu anteeksi pyytämään? Eli: anteeksi, että olen olemassa. Vai peräti olla hiljaa, typistää itsensä ja olla ottamatta sitä omaa tilaansa, joka kuitenkin turvallisen tilan periaatteisiin kuuluisi?

Tiedän kyllä joitakin sanoja, joita ei saa sanoa eikä ole saanut sanoa 80-luvun jälkeen. Vaikka muuten monissa asioissa minulta on jäänyt monia päivityksiä tekemättä. Kaikkia kirjaimia en välttämättä osaa kaikissa lyhenteissä laittaa oikeille paikoilleen.

Mikä on turvallinen tila näille Attiaksen/Attiaan/Attian/Attiasin mainitsemille ihmisille? Perussuomalaiset? Vai syrjäyttääkö turvallisen tilan vaatimus joitakuita? Olisiko varminta, ettei osallistu mihinkään, jossa voi mahdollisesti olla mukana alle 50-vuotiaita tai oletettuja vähemmistöjä, mikä sekin on tilannekohtainen käsite? Lisäisin turvallisen tilan kriteereihin seuraavan: "ettei kukaan tahallaan väärinymmärrä tai loukkaannu". Aina kun menee ihmisten ilmoille, ottaa riskejä. Ainakin sen riskin, että kaikki eivät jaa samoja esioletuksia kanssasi. Ja sen riskin, että voi loukkaantua. 

Allaolevasta linkistä voi lukea tämän mainitsemani kolumnin:

https://yle.fi/a/74-20009782?fbclid=IwAR2dc0qQB64GjB-9S8gY2oRBGHKPcaRkdJKlED_w5QkJltej-euuHjURevw