Monissa, ja julkisen hallinnonkin töissä, lisääntyvässä määrin ainakin viimeisen viidentoista vuoden aikana, töissä pitää raportoida oman työaikansa käyttöä. Sen lisäksi alakohtaisesti pitää raportoida kaikenlaista muuta, ja monissa töissä ison veljen vaatima raportointi on jo niin tehokkaasti sisäistettyä herruutta, että se jo ymmärretään alan sisäänrakennetuksi käytännöksi.
Esimerkiksi hoitoaloilla raportointia vaatii jo lakikin: kaikki potilaskäynnit, puhelutkin, pitää kirjata. Kun vain tämä riittäisikin, mutta siitä samasta käynnistä pitää jäädä jälki ainakin kahteen eri potilastietojärjestelmään, tai ainakin saman järjestelmän kahteen alajärjestelmään. Sen lisäksi joiltakin vielä vaaditaan päiväkirjamaista kirjanpitoa siitä, kuinka paljon aikaa on mennyt käynteihin, kuinka paljon kokouksiin ja kuinka paljon kirjauksiin; kuitenkaan sitä, miten paljon aikaa on mennyt kirjaamisen kirjaamiseen, ei saa näihin laittaa. Raportoinnin raportoinnin tarkoitus ei olekaan kehittämisen hallinta, vaan hallinnan kehittäminen.
Juha Siltala (1994) huomautti, että jos tällaisten alun alkaen laatua parantamaan luvattujen käytäntöjen tarkoitus oli parantaa työn laatua osoittamalla työajan käytössä oleva löysä, nämä käytännöt itsessään luovat sitä löysää, kun tähän menevää aikaa ei saa raportoida minnekään. Todellisuudessa kyse onkin pelolla hallinnan keinosta, jolla työntekijä halutaan saada kuuliaiseksi. Jos kyse olisi ollut laadusta, tällöin työntekijän nimittäin pitäisi myös saada palautetta siitä, missä hän on onnistunut ja missä kohtaa hopea edelleen kaipaisi kultaamista. Useimmiten tällaiset brutaalit laatujärjestelmien karvalakkimallit sisältävät vain rangaistuspuolen, sillä hyvästä työstä harvemmin palkitaan, oli tämä palkinto sitten rahaa, aikaa tai mielekkäämpiä työtehtäviä (ml. vähemmän raportoinnin raportointia)
Byrokraattis-Sosialistinen todellisuus, kuin suoraan Franz Kafkan romaanista.
VastaaPoista