... paitsi palvelua, tasa-arvoa ja hyvinvointia, jotka näyttävät kuntatalouden kirjanpidossa nollaa. Vaikka kuluista kiristettäisiin pienentämällä opetusryhmiä ja lisäämällä potilaskäyntejä - eli suoritteita - siltikin tuotto näyttää kirjanpidossa nollaa.
Julkisen sektorin tuottovaatimukset johtavat osaoptimointiin, jossa sosiaalisektori pudottaa tapauksen työllistämissektorille, joka taas palauttaa tämän lähtöpisteeseen. Ja yhden lääketieteen erikoisalan hoidettu potilas on toisen erikoisalan lähete. Näin ollen esimerkiksi iltansa kirjastossa viettävä musiikinkuuntelija huonontaa kulttuurisektorin tulosta, hänen kuunnellessaan musiikkinsa liven asemesta cd-levyltä, ja yhteen oppilaitokseen hakeva opiskelija huonontaa toisten oppilaitosten tuloksellisuutta, jos sitä mitataan hakijoiden määrällä.
Myös nyt viimeisen 5 vuoden villitys eli verkostoyhteistyö vaikeuttaa erillisten sektoreiden tuloksentekoa. Esimerkiksi lapsipsykiatriassa lääkäri antaa hoitajalle oirekartoituslomakkeet, joka taas antaa nämä opettajalle täytettäväksi, ja kaikki tämä lappusulkeisiin tai verkostopalavereihin käytetty aika on pois perustyöstä.
Itsekin yhden korkeakoulun tulossopimusta valmistelleena tiedän, että kyllä julkisen sektorin toimintatavoissa on varmaan tarkasteltavaa, mutta tehtävien karsiminen pitää aloittaa juuri tulosmittaamisesta ja laatujohtamisesta, ja sektori-ja yksikkökohtaiset tulostavoitteet joutavat sieltä mäkeen. Tulos ja laatu sitäpaitsi ovat usein ristiriidassa, kuten Juha Siltala huomautti (2004): jos potilas antaa asiakaspalautetta poliklinikalle, jonka pitäisi tuottaa entistä parempaa vähenevillä resursseilla, yhtälö on yksinkertaisesti mahdoton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti