Eduskunnassa parhaillaan käsiteltävä alkoholilaki osoittaa sen, että kiinnostavaksi ja kulttuurisesti tärkeiksi koetut asiat herättävät mielipiteitä. Olen omani näillä palstoilla jo näyttänyt varmaan jo toistoksi asti, joten ei niistä sen enempää.
Oli niin tai näin, niin alkoholikeskusteluun liittyy aina moralisointia ja me ja muut -jaottelua. Oli sitten mitä mieltä hyvänsä vahvemman alkoholin helpommasta saatavuudesta, niin taustalla väijyy jaottelu rappioalkoholisteihin, joilta ei onnistu subjektius ja keskiluokkaan, joka hallitsee ja hillitsee itsensä. Muka. Ja jos ei tässä onnistu, sitten keskiluokkakin vielä jakautuu sisäisesti niihin, jotka osaavat ja niihin, jotka eivät osaa. Tähän subjektiuteen liittyy vahvasti laadullinen aspekti: subjektit käyttävät vuosikertaviinejä ja ns. makuoluita, ei-subjektit Jormaa ja ei-makuoluita.
Kulutussosiologiani tietävänä ja osin myös kirjoittaneenakin tiedän, että kulutustavarat myös määrittävät kuluttajansa kulttuurisen paikan. Aimo annos sosiologista ylenkatsetta liittyy myös siihen, että keskiluokkaiset subjektit määrittelevät myös näiden ei-subjektien paikan, ja määrittelevät heidän puolestaan, onko heidän alkoholinkäyttönsä ongelma ja onko siihen liittyvä sosiaalisuus väärää sosiaalisuutta. Kuten edellä on todettu, keskiluokkaisuudessa onnistunut avocado- ja skumpparisottöväki määrittää myös niiden keskiluokkaisuusprojektin, jotka tunnistavat oman kulttuurisen luokkansa väärin, eivätkä erota Vinettoa punaviinistä. Niitäkin nimittäin vielä lienee, ainakin Töölön ulkopuolella.
Oli syynä juomiseen sitten ilonpito sai suru, herää kysymys, ovatko nämä syytkin joissain tapauksissa seurauksia. Suru voi olla palkitsevaa, jos sitä voi lääkitä. Omassa alhossa pyörimisestäkin voi nimittäin saada oman nautintonsa, kun on voinut rehellisesti heittää lekkeriksi, eikä tarvitse piitata kaikenlaisista porvarillisista soveliaisuusnormeista. Siinä vaan pitää olla varovainen, ettei kalsarikännäys liu'u statementistä huomaamatta vahingoksi, tavan puolelle, ja äkkiä siinä niin käy kun rokulilta ei löydykään enää yhtään puhdasta paitaa, ja kahvi- ja tuhkakupit alkavat mennä keskenään sekaisin.
Tämänkin blogin ja sen herätelleen Facebook-keskustelun viritti kieltämättä pikkuisen provosoiva urheilulääkäri Pippa Laukan kirjoitus Hesarissa, jonka voi lukea klikkamalla otsikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti