Minä ja Erik Allardt

Olen tavannut opiskellessani Erikin joitakin kertoja, hänen eläköidyttyä juuri ennen opiskelujen aloittamistani. Ensin kun hänelle paljastettiin muotokuva. Lempeänä ihmisenä Erik nauroi sydämellisesti, että muotokuva on kyllä näköinen, mutta hän itse ei välttämättä. Sitten sosiologipäivillä 1994. Istuin Erikin vieressä, ja hän mainitsi huonon kuulonsa. Illalla jatkoilla samassa pöydässä juuri eläköityneen emerituspresidentti Koiviston ja Allardtin kanssa. Miehet olivat vanhoja tuttavia, käsittääkseni ystäviäkin lähes ikätovereina ja sosiologeina. Jotkut ovat panneet Allardtin ansioksi sen, että SKDL:stä tuli hallituskelpoinen; hänen sanotaan kuiskutelleen Kekkosen korvaan, että poliittinen ääripää kannattaa integroida mukaan vastuunkantoon.

Sitten tapasin Allardtin vielä Elina Haavio-Mannilan proseminaarissa muutama vuosi myöhemmin. Allardt halusi pysyä ajan hermolla, ja hän usein tuli itsestään mitään numeroa tekemättä kuuntelemaan seminaarikeskustelua, johon hän ei puuttunut millään lailla. Vastaväittäjäni ei ole enää hengissä, hänet vei tsunami, mutta Allardt se vain jaksoi kaikki nämä vuosikymmenet.

Allardtin (jo ilman Littusta) klassinen pääsykoekirja Sosiologia I tuli minulle hyvin tutuksi 1990-1991, jolloin työskennellessäni yliopiston laskentakeskuksessa (joka sitten muutti nimekseen atk-keskus) sain korkeimmalta esimieheltäni Backströmin Lasselta ihan luvan lukea Allardtia työpäivän aikana jos muuta tekemistä ei ollut. Taisinkin lukea kirjan ehkä viitisenkymmentä kertaa tuon vuoden aikana, loppukiriaikoinani jopa kolmasti päivässä. Muistan vieläkin, että Pitirim Sorokinin äiti oli syrjääni, mutta lopulta ajautumistani sosiologiaan voi syyttää Johan Galtungin rankiteoriaa, josta Allardtin tarjoama luenta oli kiehtova ja metka.

Hyvästi, todellinen tutkimuksen suurmies, Liisankadun lempeä jättiläinen.