Minun Porvooni ottaa esteettömyyden käsitteen kaikissa merkityksissä hyvin vakavasti ja ymmärtää käsitteen laajasti.
Esteettömyys ei kosketa vain pysyvästi pyörätuolissa istuvia, vaan kuka tahansa meistä voi joutua eri syistä onnettomuuden tai toimenpiteen jäljiltä pitkäksi aikaa toipilaaksi. Ihan jo vaivaisenluuleikkauksenkin jäljiltä ihminen on pari-kolme kuukautta hyvin heikosti liikkuva.
Esteellisyydessä ja esteettömyydessä yksi osa-alue unohtuu helposti: kognitiivinen esteettömyys. Tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, että koulut pitää suunnitella siten, että ne tukevat neuropsykiatrisen kirjon lasten keskittymistä oppimaan: erillisiä tiloja. Avoimet oppimisympäristöt on tehty parhaiten suoriutuvien, neurotyypillisten ehdoilla.
Aikuisia asia koskettaa esimerkiksi tietojärjestelmien osalta. Niiden pitää olla helppokäyttöisiä, fonttien esteettömiä, kyselyt laadittu selkokielellä ja neurokirjon ihmisille sopiviksi, ja työnantajana Porvoo voi olla kognitiivisesti esteetön toimimalla ennustettavasti ja pitkäjänteisesti. Äkillisiä tietojärjestelmä-, organisaatio- ja henkilöstömuutoksia tulee välttää, sillä ne kuormittavat työntekijöiden oppimiskykyä.
Esteettömyydessä kyse ei ole vain kaupunkiympäristön suunnittelemista pyörätuoleille sopivaksi, vaan myös lastenvaunuille, rollaattoreille, polkupyörille, sokeille, neurokirjon ihmisille, ikäihmisille ja lapsille. Minun Porvooni ei suunnittele kouluja, jotka rakentavat puolitoista metriä korkean katveen koulun ja kevyen liikenteen väylän väliin, eikä kouluja, jotka eivät tarjoa rauhallista oppimisympäristöä erityislapsille, eikä pyöräteitä, jotka päättyvät kymmenen senttimetrin pudotukseen. Esteettömyys merkitsee myös saavutettavuutta: ei riitä, että palvelu on saatavilla, jos se ei ole saavutettavissa myös autottomille tai heikosti liikkuville.
Kirjoitukseni julkaistiin Itäväylässä tänä aamuna eli 26.5.2021.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti