Rautaesiripun taakse jääneessä "Työkalusaksassa" oli monia hienoja muusikoita, jotka ovat jääneet suotta länsimaissa vähemmälle huomiolle. Kurtit Masur ja Sanderling lienevät tunnetuimpia; molempia olen kuullut livenä. Masur on levyttänyt esimerkiksi erinomaiset Mendelssohnin sinfoniat Leipzigin Gewandhaus-orkesterin kanssa, ja Prokofievin pianokonsertot Michel Beroffin kanssa ovat esimerkillisiä. Kuulemassani konsertissa - joka oli yksi Helsingin musiikkitalon, jonka nimeksi esitin Paavo Berglund -taloa, ensimmäisiä - Masur esitti Brucknerin seitsemännen ja Mozartin Linziläisen. Sanderling on vastuussa kahdesta suurimmasta kuulemastani sinfoniakonsertista; noin viiden vuoden välein 90-luvulla Helsingissä vieraillut Sanderling esitti yhdellä kerralla "Suuren" Schubertin C-duurisinfonian, ja toisella kerralla Brahmsin neljännen. Tämä Sostakovitsistakin tunnettu säveltäjän ystävä eli melkein 99-vuotiaaksi.
On muitakin. Esimerkiksi Brucknerin kuudennen ja Hindemithiä levyttänyt Heinz Bongartz (1894-1978) ja halpislevymerkki Brilliantin esiinkaivaman epätäydellisen, virtaviivaisen Bruckner-sarjan (numerosinfonioista 4-9) tehnyt Heinz Rögner (1929-2001). Franz Konwitschnyn (con Whiskey hänen väkijuomamieltymyksensä takia) maineelle on käynyt jonkin verran paremmin. Häneltä on Berlin Classicsin uudelleenjulkaisuna Eternan alunperin 50-luvun lopulla erinomaisesti äänittämä Beethoven-sykli, jossa on huomattava osa Otto Klempererin avuista ilman hänen omituisuuksiaan.
Herbert Kegel (1920-1990), joka päätti päivänsä oman käden kautta, teki muun muassa todella eteerisen, hienon levytyksen Schönbergin Gurreliederistä, ja tukun todella autenttisen kuuloisia, hysteriaa välttäviä, raaistavan vaikuttavia Sostakovits-levytyksiä, joita on äärimmäisen vaikea löytää.
Günther Herbig (1931-), joka täyttää marraskuussa 90, olisi muutenkin edelleenkin aktiivinen, mutta saa nähdä, lopettiko koronaviruksen aiheuttama pakollinen esiintymiskatko hänen musisointinsa. Ensimmäinen asia, joka minulle Herbigistä tuli mieleen, oli Vesa Sirénin sinänsä erittäin ansiokkaasta Suomalaiset kapellimestarit -kirjasta mieleen jäänyt hieman antiklimaattinen luonnehdinta, jossa annettiin ymmärtää, että hänen johtamansa Toronton sinfoniaorkesteri oli päässyt hänen jäljiltään uinahtamaan, mutta hänen seuraajansa Jukka-Pekka Saraste herätti orkesterin ruususen unestaan. No, olen kuullut kymmeniä Sarasteen konsertteja, ja kaikesta suuresta kompetenssistaan huolimatta, olisin mieluummin kuullut rakastamani saksalaisen kantaohjelmiston Herbigin tarjoamana. Saraste on tainnut kyllä kypsyä merkittäväksi taiteilijaksi myös esimerkiksi Mahler-johtajana viime vuosikymmeninä.
Niin, takaisin Herbigiin. Herbig on tehnyt myös Berlin Classicin julkaisemana oikein hyvän Brahmsin sinfonioiden sarjan, ja vielä sitäkin paremman setin Haydnin lontoolaissinfonioita. Vielä niitäkin merkittävämpää on Herbigin Bruckner. Herbigin levytykset Stanislaw Skrowaczewskin orkesterina tunnetun Saarbrückenin radio-orkesterin (joka nykyään tunnetaan nimellä Deutsche Radio Philharmonie) Brucknerin viidennestä, seitsemännestä ja kahdeksannesta sinfoniasta ovat luultavasti 2000-luvun parhaita Bruckner-levytyksiä, ainoita kuulemiani viimeisen parinkymmenen vuoden levytyksiä, joissa ei yritetä tehdä Brucknerille mitään (kuten esimerkiksi Sarasteen 90-luvun fatfree-kuuria), vaan ne vain yksinkertaisesti ovat suurta musiikkia, levytyksiä, jotka vetävät vertoja Skrowaczewskin levytyksille, vitosen osalta ohittaen Stanislawin kirkkaasti). Niissä Deutsche Radio Philharmonieksi itsensä muuttanut orkesteri soittaa vielä suurenmoisemmin kuin Skrowaczewskin aikana. Mitenköhän Pietari Inkinen pärjää tämän loistavan, vaikkakin hieman tuntemattomamman soittajiston kanssa?
Itäsaksalaistaustaisten kapellimestareiden levytysten löytämiseen pitää nähdä jonkin verran vaivaa, sillä suuret levy-yhtiöt, kuten EMI, Deutsche Grammophon, RCA, Decca ja Philips karttoivat heitä EMI:lle ja Philipsille levyttänyttä Masuria ja RCA:lle levyttänyttä Sanderlingia lukuunottamatta. Berlin Classics on tehnyt kulttuurityön julkaisemalla joitakin itäsaksalaistaustaisia muusikoita, kuten Kegeliä, Konwitshcnyä ja Herbigiä. Vielä kun Kegelin historian parhaisiin kuuluvat Sostakovitsit saisi julkaistua uudelleen.
Ai niin, sitten oli vielä Otmar Suitner (1922-2010). Hän tosin oli itävaltalainen, mutta vietti suurimman osan uraansa työkalu-Saksassa. Suitnerin levyjä kuului usein radiosta 80-luvulla, mutta 90-luvulla hän painui unholaan ironisesti rautaesiripun murruttua. Hän on levyttänyt mm. erittäin hyvämaineisen sarjan Dvorakin sinfonioita ja Brucknerin kahdeksannen, jota amerikkalainen narsistikriitikko David Hurwitz pitää kaikkein parhaana teoksen levytyksenä.
VastaaPoista