Säveltäjä Arvo Pärt täytti eilen 80 vuotta. Pärt, kuten musiikkinsakin, välittää ajattomuutta, kaikesta turhasta maallisesta luopumista, onnellista tasapainoa, riippumattomuutta, kiireettömyyttä, hiljaisuutta. Pärt on löytänyt onnellisuuden salaisuuden,
Pärtin musiikissa - joka on joillekin modernisteille kirosana - olennaista on se, mitä ei sanota. Se on mielenkiintoista myös suhteessa aikaan: siinä tapahtuu hyvin vähän, mutta kuitenkin väreilee pinnan alla. Oikeastaan hänen musiikissaan ei ole pintatasoa, vaan kaikki tapahtuu pinnan alla. Joillekin modernisteille hänen musiikkinsa näennäinen tapahtumattomuus ja sen saavuttama suuri vastakaiku on liikaa, mutta viis heistä. Keskittykäämme Pärtin musiikkiin, emme kärpäsiin. Nämä eivät ole saaneet aikaan mitään kuunneltavaksi kelpaavaa paitsi surinaa, mitä Pärtkin ironisesti käsittelee teoksessaan Jos Bach olisi mehiläishoitaja.
Pärt on vähäeleisyyden mestari. Sisältö menee hänelle loisteliaiden tehokeinojen edelle. Säveltäjäkollega Benjamin Brittenin muistolle sävelletyssä teoksessa Cantus on enemmän arvoa kuin koko Brittenin tuotannossa.
Pärt kutsuu matkalle tintinnabulin maailmaan. Tintinnabulilla hän tarkoittaa puhtaita, heleitä, jotenkin ylimaalliselta tuntuvia ääniä, jotka ovat kuin pienten kellojen tuottamia. Ääniä, jotka erottuvat nykyajan kiireen ja metelinkin keskellä, leikaten sen kahtia, pysäyttäen ajan, kutsuen herkistymään, kuuntelemaan, olemaan itsensä kanssa. Pärt opettaa häntä kuuntelevalle, että sisäisen rauhan voi saavuttaa missä vain.
Pärt ei ole kuitenkaan maailmansa ainoa asukas. Esimerkiksi Mahler kurkistaa tähän maailmaan aika ajoin. Hän on löytänyt ääniä, joita ei muuten tietäisi maailmassa olevan. Alkaen Ylösnousemussinfoniasta, jatkuen des Knaben Wunderhorn-maailman 3. ja 4. sinfonian halki, saavuttaen huipennuksensa Mahlerin viimeisissä teoksissa: 8. sinfoniassa ja das Lied von der Erdessä. Eniten tintinnabulin kimmellystä Mahlerin teoksista on das Liedissä, mutta kahdeksannesta sinfoniastakin löytyy tämän maailman elementtejä, ainakin Jascha Horenstein niitä löytää. Mikä tahansa kilkatus ja kalkatus ei kuulu tintinnabuliin: esimerkiksi Sostakovitsilta lähinnä viimeinen 15. sinfonia.
Jo ennen Mahleria, Bach löysi pääsyn tähän maailmaan. Voi sitä tintinnabuliksikin tietysti kutsua, jos sattuisi vierastamaan hartautta. Mitä syvästi ortodoksikristitty Pärt ei toki tee. Minulle se maailma, joka avautuu Bachin monissa urkuteoksissa, etenkin preludeissa ja fuugissa sellaisina kuin Helmut Walcha ne avaa, on taivas.
Jokaisen ihmisen, joka kuvittelee olevansa kiireinen, kannattaa pysähtyä tintinnabulin äärelle. Etenkin ubiikkiyhteiskunnassa, jossa pitäisi muka olla koko ajan tavoitettavissa ja puuhata sen seitsemää asiaa, moni netti-ikkuna auki, tarkistelemassa koko ajan jotain muka tähdellistä ja muka kiireellistä, Pärtin musiikilla on paljon annettavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti