Johannes Brahms: 4. sinfonia. Clevelandin orkesteri, johtaa George Szell. Muistan Gronow et alin äänilevyn historiateoksen vanhemmassa painoksessa tämän levytyksen mainitun esimerkillisenä näytteenä siitä, miten romanttista musiikkia voi esittää epäromanttisesti. Aiemmin en ole tähän niin lämmennyt, vaikka Szelliä pidänkin suuressa arvossa. Nyt kunnon laitteistolla, esimerkillinen soitto, joka on kuin sulaa vahaa, saa Brahmsin kuulostamaan äärimmäisen jäsentyneellä, kontrolloidulla tavalla kauniilta musiikilta.
Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 22, soittaa Arthur Schnabel. Tykkäilen näistä Ludwigin vähemmän puhkisoitetuista pikkusonatiineista. Numeroinen 22 on kouluesimerkki osoittamaan sen, kuinka muusikkous ja instrumentin teknisen hallinnan virheettömyys eivät välttämättä kulje käsi kädessä, ainakaan ja varsinkin jos on kyseessä Arthur Schnabel.
Pikku Papun orkesteri: Toukkavauva. Sen verran riipaiseva lastenlaulu, että olisin ainakin lastenlaulujen aktiivikäyttöiässä saattanut itkeäkin laulun kuullessani, vaikka vastustinkin periaatteellisesti lapsille varta vasten tehtyä musiikkia lasten aliarviointina.
Claude Debussy: Suite bergamasque, soittaa Monique Haas. Suoraviivaisesti melodisinta ja perinteisessä mielessä musikaalisinta Debussyn pianomusiikkia. Haas soittaa esikuvallisesti, selkeästi artikuloiden, erinomaisella maulla.
Witold Lutoslawski: Konsertto orkesterille. Varsovan kansallinen filharmoninen orkesteri, johtaa Witold Rowicki. Paras tuntemani esimerkki modernista musiikista: musiikin irrottamisesta melodiasta. Innoituksensa teos hakee Bartokin samannimisestä teoksesta, ja tämä on aivan samantasoinen teos kuin Bartokin partituuri, joka on 1900-luvun merkkiteoksia. Parasta orkesterimusiikkia toisen maailmansodan jälkeen.
Wolfgang Amadeus Mozart: "Konstanze!" Belmonten aaria oopperasta Ryöstö Seraljista. Nicolai Gedda ja Konservatorion konserttiseuran orkesteri johtaa Georges Pretre. Tällä levytyksellä kohtaavat kaksi alkuvuodesta kuollutta maestroa: Wienin uudenvuodenkonserttejakin muutamaan otteeseen johtanut Pretre ja historian ehkä monipuolisin tenori Nicolai Gedda. Mozartin musiikilla on taipumus pysäyttää ihminen arjen askareidensa keskellä. Gedda laulaa käsittämättömän kauniisti, ja kuten Mozart yleensä, niin tässä tyypittyy erityisesti Mozartille ominainen lahja: tarjota lohtua näennäisellä keveydellään, vaikka tragedian mahdollisuus väijyykin pinnan alla.
Hassisen Kone: Rumat sävelet. Vastoin yleistä konsensusta, ei Harsoinen teräs ole Hassisen Koneen paras albumi, vaan tämä. Tällä tiellä on ilmestymisestään alkaen ollut se biisi, jonka valitsisin jos minun pitäisi valita yksi suomalainen rokkibiisi, ja Hyvä olla alkaa metkalla kitarapulputuksella.
Franz Liszt: Sarjasta Vaellusvuosia, ensimmäinen kirja: Sveitsi: Vallee d´Obermann, soittaa Claudio Arrau. Pianon ylittämätön virtuoosikäyttäjä tiesi myös sen, miten pianon saa laulamaan. Niin tiesi Claudio Arraukin, jonka käsissä teos soi loppunousun ja sitä edeltävien pienempienkin tyrskyjen forteissa.
Piotr Tsaikovski: Romeo ja Julia -alkusoitto. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. Tämän eittämättä lahjakkaan, nuorena kuolleen kapellimestarin kohtalona olisi ollut suuruus. Näytteet hänen taiteestaan paljastavat maestron, jonka esityksissä on vahva rytminen draivi, ja kerrankin tämä Tsaikovskin B-luokan tekele pysyy koherentisti kuosissaan. Ja enemmänkin: siinä on imua.
Anton Bruckner: 8. sinfonia. Münchenin filharmonikot, johtaa Sergiu Celibidache. Brucknerin enigmaattinen järkäle, josta olen etsinyt ihanteellista levytystä neljännesvuosisadan, on tämän talven soundträck. Ihanne-esitys löytyi yllättävästä suunnasta: sen tarjoavat Stanislaw Skrowaczewski ja Saarbrückenin radio-orkesteri. Kuitenkin omista levytyksistäni Celibidache on epäilemättä suurin, muutenkin kuin kestoltaan. Siinä ei ole mitään banaalia, ja niin soundi kuin mitatkin ovat ylimaailmalliset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti