Saksalainen kapellimestari Otto Klemperer (1885-1973) oli erikoinen tyyppi. Nyky-ymmärryksen mukaan hänen välillä hallitsematon käyttäytymisensä - taipumus itsensä polttamiseen sänkyyn ja naisille sopimattomien esittäminen - selittyy bipolaarisella mielialahäiriöllä, mutta paremmissa vaiheissaan Klemperer kykeni musiikillisesti todella visionäärisiin suorituksiin. Klemperer oli myös tunnettu äärisarkastisesta huumoristaan, kuten mainio kaksiosainen Peter Heyworthin elämäkerta Otto Klemperer, his life and times kertoo osuvin esimerkein.
Seuraavaksi käyn läpi parhaita Klempererin levytyksiä. Koen Klempererin itselleni juuri nyt erityisen läheiseksi. Hän ei alleviivaile mitään, vaan hänen asiallisen analyyttisen, kaikkea hysterianlietsontaa välttävän miltei raa'an dokumentaristisen tyylinsä soisi olevan juuri nyt yhteiskunnallinen normi.
Anton Bruckner: Sinfonia no 4. Ajattelen tässä ensisijaisesti studiolevytystä Lontoon Filharmonia-orkesterin kanssa. Se on harvinaisen joutuisa, suorastaan imevä, vaikkakin livelevytys Kölnin radio-orkesterin kanssa on vieläkin vauhdikkaampi. Klempererin käsissä "Romanttinen" sinfonia ei ainakaan tarkoita romantillista käsitteen siirapoidussa merkityksessä; sen sijaan se on niin tiivistä musiikkia kuin Brucknerin on mahdollista olla. Etenkin toinen "hidas" osa on samalla tavalla miltei allegretto kuin Beethovenin 7. sinfonian toisen osan tulisi merkintöjen mukaan olla.
Anton Bruckner: Sinfonia no 5 Tähän valitsen live-esityksen Wienistä vuodelta 1968. Se on yksi kolmesta tai neljästä suurimmasta tämän teoksen taltioinnista, erinomaisella äänityksellä. Kerrankin teoksen jännite kantaa myös sitä viimeistä 3-4 minuutin eksaltaatiota edeltävät tunti ja 10 minuuttia.
Anton Bruckner: Sinfonia no 6 Hyvin harva levytys, jos mikään, onnistuu liikuttamaan minua niin kuin tämä, ja on tehnyt sen jo 27 vuotta. Tässä, kuten 4. sinfoniassa, toinen, "hidas" osa ei ole hidas, mutta juuri sellaisena harvinaisen järkyttävä, ei vähiten Jock Sutcliffen nyyhkivän oboen ansiosta, jonka koen puhaltavan ilmoille kaikki mahdolliset ja mahdottomat suruni. Levytyksen sävy on varsin vaskinen, ei niinkään hienosteleva, ja Sutcliffen oboe tuo suuren määrän hellyyttä muuten miltei raa'an sävyn päälle.
Gustav Mahler: Sinfonia no 2 Mahlerin kakkonen demonstroi varsin hyvin Klempererin oman luonnehdinnan toisen Mahlerin aikalaistulkin Bruno Walterin ja Klempererin eron. Walter oli moralisti, Klemperer immoralisti. Hänelle teos ei ole humanistinen ylösnousemuskertomus, vaan sinfonia.
Gustav Mahler: Sinfonia no 9 Yksi ihan kaikkein parhaita Klempererin levytyksiä, eikä se ole aivan vähän se. Klemperer esittää teoksen todella raaistavassa sävyssä, ja kaikkein parhaimmin hän onnistuu teoksen pitkässä, ensimmäisessä osassa. Kahden keskimmäisen scherzo-osan sarkasmi ei todellakaan ole Klempererin luonteelle vierasta, mutta ne menevät ehkä hieman raskassoutuisesti.
Gustav Mahler: das Lied von der Erde Tässäkin, kuten Ylösnousemussinfoniassa, Walterin hellä tyyli on minulle läheisempi, mutta tätä levytystä suurenmoisempia laulajia tuskin on kokonaisuutena missään levytyksessä; Christa Ludwig ja Fritz Wunderlich, jota ylväämpää tenorääntä tuskin tämän teoksen levytyshistoria tuntee.
Johannes Brahms: Haydn-muunnelmat Haydn-muunnelmat ovat oma erityinen suosikkini, jota kohtaan koen erityistä lukkarinrakkautta, ja jos Toscanini on teoksen toiseksi paras levytys, Klemperer on ykkönen. Ei kysymystäkään.
Johannes Brahms: Sinfonia no 1 Brahmsin eka on Klempererin käsissä vakavaa, todella painokasta musiikkia, miltei pahaenteistä.
Johannes Brahms: Sinfonia no 2. Tämän vähimmän minulle läheisen Brahmsin sinfonian, jonka finaali on lastenlaulumainen renkutus, Klemperer tekee melkein aikuisten musiikiksi.
Johannes Brahms: Sinfonia no 4 Jos minun pitäisi valita vain yksi Brahmsin sinfonian levytys, päätyisin useimmiten tähän. Pitkään minulle oli referenssinä Bruno Walterin helläsävyinen levytys, mutta jotenkin Klemperer kestää useamman kuuntelun. Etenkin finaalin kontrapunktit Klemperer ruotii kaikkein kirkkaimmin.
Johannes Brahms: Viulukonsertto (David Oistrah) ja Ranskan kansallinen radio-orkesteri Klemperer oli myös erinomainen oopperakapellimestari, sekä laulajien että instrumentalistien partneri. Parempaa esimerkkiä en siitä tiedä kuin Ranskan radio-orkesterin kanssa tehty Brahmsin viulukonsertto, jossa on jotenkin ylevä sävy.
Johannes Brahms: Saksalainen sielunmessu Taidan olla jäävi tämän levytyksen suhteen, sillä ostin jo -93 tienoilla tämän paljolti siksi, että se on cd-opusten klassinen referenssilevytys, ja tuolloin vielä keräsin peruskirjastoa. En päätynyt esimerkiksi James Levinen levytykseen. Klempererin käsissä teos joka tapauksessa on painokas mutta joutuisa, ja samat sanat laulajista kuin das Liedissä: Dietrich Fischer-Dieskau ja Elisabeth Schwarzkopf on ylittämätön kaksikko.
Johann Sebastian Bach: Matteuspassio Klempererin verkkainen, autenttisen liikehdinnän näkökulmasta ei-liikehdinnällinen Matteuspassio sisältää suurenmoista laulua ja monien mielestä edustaa juuri sellaista harrasta tunnelmaa, jota passioihin liitetään. Klempererin näkemystä ei voine suositella ainoaksi mahdolliseksi Matteuspassiolevytykseksi, vaan sitä kannattaa täydentää hyvällä "autenttisella" levytyksellä, kuten Leonhardtilla.
Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 3 (Eroica) Pitkään pidin Rudolf Kempen - ihan alussa Bruno Walteria, joka esitteli minulle teoksen - kyllä loisteliasta Eroicaa ylittämättömänä, mutta kyllä se tämä on, suurin mahdollinen Eroica. Jännä huomata, miten Klemperer on monessa kohtaa syrjäyttänyt minulla Walterin. Mitähän tämä sitten kertoo minusta; tunteellinen moralisti tulee strukturalistisen immoralistin syrjäyttämäksi?
Wolfgang Amadeus Mozart: Don Giovanni En ole siinä määrin oopperamusiikin harrastaja, että osaisin perustellusti vertailla kaikkia Giovanneja ansioineen, mutta tässä Klemperer joka tapauksessa osoittaa taipuvansa huumoriinkin, muunkinlaiseen kuin sarkasmiin. Ja laulu on tässäkin levytyksessä suurenmoista; erinomainen näyte Klempererin pitkällisestä toiminnasta oopperassa.
Franz Schubert: Sindonia no 9 (C-duuri) Miltei juhlallinen esitys tästä jotenkin epäsinfonisesta mastodontista, jonka äkkiväärän rytmiikan Klemperer vetää suoraksi, bloss ein tempo. Näin tästä mastodontista, hups, tuleekin ihan oikean sinfonian kuuloinen.
Paul Hindemith: Nobilissima visione Jotenkin unohdettua, vuosisadan alkupuoliskon hyvinkin suosittua käyttömuusikko Hindemithiä kannattaisi joskus soittaa. Ja kuunnella. Klemperer näyttää, miksi. Teoksessa on jotenkin arkaainen sävy, tosin eri tapaan kuin aikalais-Janacekissä.
Kurt Weill: Kolmen pennin ooppera, orkesterisarja Klemperer ymmärtää Berliinin Kroll-ajoiltaan kantaesittämäänsä Weilliä paremmin kuin yksikään toinen kapellimestari. Weillin musiikin sijoittaminen genreen on mahdotonta; se on oopperaa, operettia, musikaalia ja laulelmaa samanaikaisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti