Kevätkesän jukebox

Johannes Brahms: Sinfonia no 4. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, johtaa Bernard Haitink. Tässä Brahmsin ja yhdessä koko länsimaisen sinfoniakirjallisuuden riipaisimmissa teoksista ei tarvitse erikseen piehtaroida romantiikassa. Riittää kun osaa soittaa, niin laulavuus tulee ikään kuin sivutuotteena. Kyseessä on niin non-interventionistinen tulkinta kuin suinkin: tässä teos ikäänkuin soittaa itse itsensä

Johannes Brahms: Sinfonia no 3. Lontoon Filharmoniaorkesteri, johtaa Otto Klemperer. Klempererin linjakkaan rauhallinen tyyli näyttää teoksen aivan vastakkaisessa valossa kuin George Szell; kuitenkin Klempererin Brahmsista voisi todeta, että se on odotuksia eloisampaa.

Dave Brubeck: The Way You Look Tonight. How high the moonin miltei yhtä inspiroitunut alkusoitto, joka puolestaan sisältää ehkä inspiroituneimman äänilevylle tallentuneen pianoirrottelun.

Claude Debussy: La Mer. Ranskan kansallinen radio-orkesteri, johtaa Jean Martinon. Täysin idiomaattinen esitys tästä 1900-luvun klassikosta ja impressionismin merkkiteoksesta, väpisevin frankofiilisin torvineen, parempi kuin esimerkiksi Reiner tai Karajan. Äänitys on demonstraatioluokkaa, ja soitto ranskalaisorkesteriksi (kuten aina kuuluu asiaan ihmetellä) aivan erinomaista.

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 4, Wienin filharmonikot, johtaa Wilhelm Furtwängler. Furttiksen sota-aikainen livetaltiointi on tätä kyllä freneettisempi, mutta tästä jalosointisesta taltioinnista paistaa lähes kosminen rauha. Lisäksi siinä on sellaista mystiikkaa, yhteys maallisia suurempiin voimiin, joka on vain Furttikselle mahdollista. Vain Furtwängler uskoo tämän kahden suuren sinfonian väliin - Eroican ja vitosen - jääneen teoksen olevan suuri sinfonia.

Miles Davis: All Blues. Sisältää aivan maagisen aloituksen, jossa piano ja virvelirumpu kietoutuvat toisiinsa, musiikin kasvaessa pikku hiljaa. Alku tuo minulle mieleen paikallaan pörräävän ampiaisparven. Peilikuva tästä voisi olla Haydnin Jäähyväissinfonia, jonka finaalissa yksi soittaja jättää lavan toisensa jälkeen.

Jean Sibelius: Viulukonsertto. Heimo Haitto ja Radion sinfoniaorkesteri, johtaa Paavo Berglund. Tämä ehkä Suomen kaikkien aikojen merkittävin historiallinen tallenne tältä valitettavan vähän levytyksiä tehneeltä boheemivirtuoosilta on konserton definitiivinen versio, etenkin tulkinnallisesti, ohitse Oistrahin ja Heifetzin, puhumattakaan vähäpätöisemmistä yrittäjistä. Haiton viulu palaa kuin Paganinilla.

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 32. Tämä sonaatti on pysäyttänyt minut tänä vuonna jo kahdesti. Ensin se tapahtui Stephen (Bishop) (Kovacevichin) toimesta, nyt Claudio Arraun. Valitettavasti minulla ei vielä ole Arraun levytystä, joten joudun tyytymään joko Steveen, Natiin, Kempffiin (x2), Brendeliin, Schnabeliin tai Solomoniin. Päädyn tällä kertaa Solomoniin, joka toteuttaa teoksen ytimen eli toisen osan helmeilevän, vesisateenropinamaisen yksittäisten äänien irrottelun täysin painottomasti. Tämän uskomattoman Beethovenin hyvästijätön pianolle, kaksiosaisen sonaatin finaali on pianokirjallisuuden ihmeellisimpiä: alku on boogie-woogie 130 vuotta ennen boogie-woogieta, ja loppuosa soitetaan miltei pelkillä sormenpäillä, painottomasti klinkuttaen.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 20. Clara Haskil ja Berliinin RIAS-orkesteri, johtaa Ferenc Fricsay. Ihanteellista Mozart-soittoa: dramaattisen iskevä orkesteritausta Haskilin inspiroituneen helmeilevälle performanssille, innostuneelle tempaukselle, jossa etenkin ensimmäisen osan kadenssi on aivan hurja. Tämä ei ole mitään eteeristä rokokoosievistelyä, vaan jo orkesteriavaus ampuu liikkeelle kuin epätoivoinen ampiaisparvi. Jostain syystä tämän konserton parhaat toteuttajat ovat fyysisesti hauraita pianisteja. Ehkä vain he paradoksaalisesti kykenevät näkemään rajan toiselle puolelle kaikessa eteerisessä aineettomuudessaan.

Richard Strauss: Ein Heldenleben. Dresdenin valtionorkesteri, johtaa Rudolf Kempe. Jos ei pidä Straussin orkesteriorgioita musiikkina, silloin Kempe saattaa voittaa hänelle uusia ystäviä. Hänen käsissään Strauss on miltei jatkumoa Mozartille, ja dresdenläisten sointi on kuin kukkakori: jokainen soitin soi.