Beethovenin musiikissa on aina kamppailun elementti läsnä. Vaikeaa on ollut säveltäminen ja elämässä muutenkin. Ensimmäisessä ja toisessa sinfoniassaan hän taistelee perinteiden rautahaarniskaa tai siveysvyötä vastaan, Eroicassa pahiksia, tyranneja ja tuulimyllyjä ja viidennessä sinfoniassaan kohtaloa vastaan. Yhdeksännessä sinfoniassa taas hän taistelee kaaosta ja painovoimaa vastaan. Lopulta luova, tahtova yksilö saa kristalloitua kaaoksesta muotoa.
Tahdonvoima on Beethovenin musiikin käyttövoima; Beethovenin musiikki ei kuulosta kuin itsestään virranneelta, kuten Mozartilla. Kun Haydn tuntuu saaneen musiikista iloa ja energiaa, Beethovenista taas saa sellaisen vaikutelman, että säveltäminen tyhjensi hänet täysin. Ei ole ollut voimaannuttava juttu vaan uuvuttava, säveltäminen. Jos Mozart oli pyhän välikappale ja Bachin musiikki niin pyhää, että häntä jopa sanottiin viidenneksi apostoliksi, Beethoven oli itse oma pyhänsä; pohjimmiltaan maallisenoloinen kaveri, vaikka ajan tapaan jokunen messukin tuli tehtyä.
Pienimuotoisemmassa musiikissaan - kuten pianomusiikissa ja kamarimusiikissa - Beethovenin taistelu on sisäistä. Myöhäisissä pianosonaateissa hän taistelee kuuroutumista ja kontrollin menetystä vastaan, myöhäisissä jousikvarteteissa sisäisiä demoneita: epäuskoa omaa itseä kohtaan. Suuressa fuugassa taistelu on muodon kasassa pitämisen puolesta; teoksen fuugarakenne pitää sen joten kuten koossa, mutta sen fuugarakenteen sisällä on paikoitellen täysi kaaos, kuin tehosekoittimessa. Samantyyppistä on havaittavissa Hammerklavier-sonaatin finaalissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti